sunnuntai 3. marraskuuta 2019

Häpeä kahlitsee

Ilta Pielisjoella.

Johtuukohan suomalaisten tervehtimättömyys ja töykeys vieraita kohtaan häpeästä? Häpeämme tulla nähdyiksi? Näin olen lukenut ja itsessäni tämänsuuntaista tuntemusta myös tunnistanut. Olin nuorena vieraitten seurassa oikea todellinen jääpuikkotöykimys.

Olin nuorena muutenkin kova häpeämään, sillä minun sukupolveni kasvatettiin häpeämään. Lappu otsaan unohtamisesta, nurkassa seisomista kinastelusta, selän kääntämistä tottelemattomuudesta ja remmiä tyhmyyksistä, entisajan häpeäkasvatus oli luovaa. Ja jos oli kiltisti, sitten ei huomattu ollenkaan: mitä parhainta mitätöintiä. 

Häpeäkasvatus on ollut pitkään osa suomalaista kasvatuskulttuuria. Toivottavasti siitä on jo päästy, sillä turha häpeä on taakka, joka estää meitä elämästä omaa elämäämme. Omana itsenä elämiseen tarvitaan vapautta. Vapautta riippuvuuksista, syyllisyydestä, pelosta, vapautta häpeästä, joka siellä muiden kielteisten tunteiden alla yleensä aina lymyää. 


Tällaisia ajattelin, kun luin aiheesta erinomaisen muistutuksen: "Häpeän ylittäminen on menestyksen salaisuus", sanoo filosofi Frank Martela.  Ja päin vastoin: "häpeän pelko saa meidät kutistamaan itsemme, sanomaan ei mahdollisuuksille, olemaan hiljaa kun pitäisi puhua." Häpeävä ihminen elää kahleissa, koska häneltä puuttuu rohkeus asettaa itsensä haavoittuvaiseksi.

"Häpeä estää ihmisyyttämme kukoistamasta",  sanoo Martela. Ja minä ajattelen, että eikö juuri toisen ihmisen avoin kohtaaminen ja tervehtiminen ole mitä parhainta ihmisyyttä. Ja että ehkä tämä kuvio voisi toimia myös toisinpäin?

Ehkä omia häpeän kahleitaan voisikin murentaa myös niin, että alkaa toimia ihmismäisesti ja tervehtii sitä tuntematonta? Ei kai siinä mikään pakko ole ensin odottaa häpeästä vapautumista? Toisen ystävällisessä kohtaamisessa tulee myönteisesti nähdyksi itsekin, ja minä uskon, että se olisi hyvä alku.

--- Tervehtimättömyys tekee meistä yksinäisiä, siitä kirjoitin aiemmin ---
 ...

Tällaista mietin tänään.
Kiitos kun käväisit, 
tule pian uudestaan!

Mukavaa, jos ehdit myös jonkun sanan kommenttia kirjoittaa  ... 😊


8 kommenttia:

  1. Minulla on sellainen käsitys, että mitä suurempi paikkakunta, sitä vähemmän tervehditään tuntemattomia, koska ei voi ihan jokaista ruuhkassa vastaantulevaa tervehtiä. Olen huomannut, että pikkukylissä tervehditään kaikkia, myös tuntemattomia. Täällä pääkaupungin kupeessa tervehditään usein myös metsässä vastaantulevia vaikka muualla ei niin tervehdittäisikään. Ja usein vaihdetaan muutama sana. Ehkei niin tehdä Nuuksion ruuhkissa, mutta täällä vähän hiljaisemmissa metsissä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulla on kokemuksia toisin päin: Helsingissä,Porvoossa, Keravalla ja Turussa liikkuessa olen kokenut, että ihmiset ovat välittömämpiä kuin täällä syrjäisen idän kylissä, joissa usein on tullut eteen varautuneita tilanteita esim. kahviloissa ja busseissa, kun olen sanonut jotain vieraalle, joka ei minua tunne. Täällä päin ihmiset melkein juoksevat karkuun :D. Mutta siitä on sama kokemus, että metsissä on outoa taikaa. Metsäpoluilla ja -nuotioilla olemme vapautuneimpia.
      Vaan itsestäkin on paljon kiinni. Jutun alkuun kun pääsee, niin kyllä suomalainen puhuu.
      Kiva kun kävit kommentoimassa, Mari.

      Poista
    2. Lappeenrannassaa jossa synnyin ja kasvoin, ihmiset puhuivat tuntemattomille. Kun muutin Helsinkiin, oli kulttuurishokki kun kauppojen myyjät ym ei puhuneet vaan toljottivat kuin aavetta, jos jutteli niille. Ehkä pitivät tollona kun puhuin murretta. Ajat ovat siitä muuttuneet.
      Eeva, sun pitää muuttaa etelään!

      Poista
    3. Totta tuokin, että kaupankassat voivat olla suurkaupungeissa tylyjä. Mutta muutosta on tapahtunut, sillä useimmat heistä jo osaavat asiakaspalvelun.
      Ja hyvä ehdotus, Mari, muuttoa ollaan suunniteltu jo jonkin aikaa :), yksi kolkka Suomea on meiltä vielä asumatta, Varsinais-Suomi ... saa nähdä vieläkö siellä käydään tutustumassa paikalliskulttuuriin.

      Poista
  2. Minulla on muistissa viimeinen työpaikkani Suomessa,jossa ei vastattu tervehtimiseeni. (tosin se oli IT-alan yritys, joten voi olla yleistäkin...) Olen aika välitön, ja hämmästyn aina kun sitten on sellaisia jotka eivät tervehdi takaisin,vaan katsovat alaspäin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo on minun kokemuksessa ihan tavallista, ja se tuntuu tosi ikävältä. Näin tylyt ihmiset ovat joko pelkureita tai huonosti kasvatettuja - ja niin olin minäkin nuorena, tyly. Onneksi ihminen myös oppii, minulla ensimmäinen käytöskoulu oli 70-luvulla emäntäkoulu 😁,siellä opeteltiin tervehtimään.
      Mukavaa että käväisit, Jael,ja jaoit kokemuksia.

      Poista
  3. Täällä pikkukylässä kaikki tervehtivät. Tuntuu hyvältä, kun koululaisetkin huutelevat moi ja kyselevät, mitä meidän koirille kuuluu. 10 kilometrin päässä Orimattilassa onkin sitten toinen tahti. Mutta en itsekään siellä moikkaile, muita kuin tuttujani. Olen elämäni alkuajat kuullut häpeättömyyteni olevan muulle perheelle häpeäksi :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanaa! Pikkukylässä asumisessa on tämä hyvä puoli, jota minäkin kaipaan ja moni muu - ja sitten meitä painostetaan muuttamaan metropoleihin ja kauppakeskuksiin! Orimattila on minullekin tuttu kylä, olen ollut siellä töissä joskus ja ulkopuolisena en tietenkään kahviloissa kenenkään kanssa jutellut, mutta ihailin erästä miesporukkaa, joka joka aamu kokoontui yhdessä kahville turisemaan. Siis kahville, ei kaljalle :).
      Voi sinä häpeämätön pikkuinen Kirsti, olet varmasti kärsinyt tuosta nimityksestä, mutta minusta se kuulostaa niin hyvältä, että olisin halunnut tuntea tuon likan. Meistä olisi tullut sielunsiskot.
      Kiva että kävit kommentoimassa, Kirsti.

      Poista