tiistai 15. lokakuuta 2019

Parisuhdehortoilua Haapavitjalla

Putaansalmi, Ruunaantieltä kuvattuna.
Pitkä luontokävely on parasta parisuhdeterapiaa. Raikas patikointi metsässä tuulettaa huolet ja vapauttaa mielen toisen aidolle kohtaamiselle. Sen olen huomannut monta kertaa, ja se meillä oli tavoite tälläkin kertaa, kun maanantaina lähdimme päivän retkelle Lieksanjoen Ruunaan koskille.


Ajoimme Lieksasta noin 30 kilometriä itään Ruunaan retkeilykeskukselle, Neitikosken äärelle.

Ruunaan retkeilyalue ja luonnonsuojelualue sijaitsevat Joensuu - Lieksa - Nurmes -tien (kantatie nro 73) itäpuolella, noin 30 km Lieksasta itään. Pysäköintialueita on paitsi Neitikoskella Ruunaan retkeilykeskuksessa myös Miikkulanvaarassa, Haapavitjan itärannalla (matkailuauto- ja vaunujen pysäköintialue), Neitijärvellä, Vastuuniemessä ja Hattukylältä tulevan tien loppupäässä Murroo- ja Siikakosken välillä.

Jätimme auton parkkiin, kysyimme kahvilasta neuvoa retkipolun alkuun ja lähdimme vaeltamaan kohti Haapavitjaa, josta on kirjoittanut hienon jutun kalastaja-Juha blogissaan Sickman.

Aika simppeli kartta, vai mitä? Kun ei muuta ollut, niin opastaulun ohjeella mentiin.
Puolen kilometriä käveltyämme saimme aikaan pienen kinastelun siitä, jatketaanko sinistä vai keltaista vai punaista reittiä. Ja koska mies muisti, että nainen kahvilassa puhui punaisesta, minä myönnyin siihen.



Ruunaan retkeilyalueella on kuusi koskea, ylhäältä alas ne ovat: Paasikoski, Haapavitja, Neitikoski, Kattilakoski, Murrookoski ja Siikakoski. Haapavitja on siis toiseksi ylimmäinen ja sinne on keskukselta noin viiden kilometrin polku, joka kulkee läpi hiljaisen erämaan.


Metsäpoluille vaihtelua tuovat pitkospuut, jotka vaativat sateen jäljiltä rauhallista askelta.


Mieli lepäsi hiljaisuudessa, räntäsateessa ja ikimetsän naavatupsuissa. Metsässä ei kuulunut hiiskaustakaan. Paitsi minun ajoittainen höpötykseni, jonka yritin pitää kurissa pitämällä mieheen pitkän välimatkan.
 



Polku poikkeaa myös Lieksanjoen rantaan.



Vihdoin parin tunnin patikoinnin jälkeen saavuimme Haapavitjan koskelle. Mikä mahtava kuohuna ja pauhuna, juoksin heti sillalle kuvaamaan kuohuelämystä ja mies lähti sytyttämään nuotiotulet.



- Tähän asti kaikki hyvin. - Sitten minä lopetin kuvaamisen ja lähdin miehen perään ...
ja tapahtui se, mitä ei koskaan tapahdu: saavuin tulipaikalle, mutta mies ei ollut siellä. Mies ei ollut Haapavitjan nuotiopaikalla, joka on puoli kilometriä riippusillalta takaisin tulosuuntaan, missä hänen sopimuksemme mukaan olisi pitänyt olla. Siellä ei ollut ketään, ei mitään. Tuijotin kauhuissani aavemaista autiutta ja ajattelin, että tämä ei ole mahdollista, tällaista ei tapahdu!

Kun järkytykseltäni siitä tokenin, pyörin ympäri ja kurkistelin puuvajan ja huussin ja huutelin metsään. Ei mitään ketään missään, vain tyhjä autio hiljaisuus. Eikä miehellä puhelinta matkassa. (Minä kun olin vaatinut hänet olemaan päivän ilman somea.)


Eipä mitään, kun järki pikku hiljaa palasi, aloin keksiä ratkaisua ja selitystä. Kaikkeen on selitys, tiedän, joten ryhdyin toimeen. Kävelin, siis lipsuin, pitkin liukkaita pitkospuita jonkin matkaa takaisin riippusillan suuntaan katsoakseni oliko miehestä jälkiä toisille poluille, mutta siinä matkalla älysin, että ehkä se oli turhaa ajanhukkaa, että ehkä mies oli sittenkin jatkanut Korpiniemen laavulle, joka oli paikkana parempi kuin Haapavitja, että siellä mies jo iloisena tulien kanssa odottaa.

Korpiniemen laavu on ennen Haapavitjan laavua.
Käännyin ja juoksin Haapavitjan tulipaikan ohi Korpiniemen laavulle, mutta ei sielläkään ketään ollut, ja juoksin taas takaisin Haapavitjalle, että jos sittenkin mies oli eksyttyään jo selviytynyt sinne minne piti, ja laitettaisiin tulet yhdessä ja kyllä vielä ennen pimeää ehdittäisiin ... ja niin edelleen.

Mutta ei mitään ei ketään missään ja lopulta päättelin, että mies oli tosiaan lähtenyt riippusillalta väärään suuntaan eikä ollut sitä huomannut hajamielinen haaveilija kun on ja nyt hän olisi jo ties kuinka kaukana ja etten minä häntä enää metsästä löytäisi.


Päätin, että minun oli palattava retkeilykeskukselle ennen sen sulkemista klo 16.00, jotta ehdin kysyä neuvoa, jos miesparka hortoilee metsässä oikeaa suuntaa löytämättä ilman kännykkää ja karttaa kun oli. Niin kävelin sitten minkä kintuista pääsin ja vajaassa puolessatoista tunnissa olin takaisin lähtöruudussa, hengästyneenä ja äimistyneenä retken saamasta käänteestä. 

Naavapartaa kuusenoksilla.
Räntäsadetta varvikossa.
Saavuin retkeilykeskukseen puoli neljä ja koska en ollut ehtinyt mitään koko päivänä syömään, kaikki evääthän olivat miehen repussa, ostin pullakahvit ja tutkin kahvilan naisen avulla, jonka nimeksi ilmeni Raisa, karttaa, ja totesin, että mies onkin ehkä istunut siellä ihan riippusillan kupeessa sijaitsevalla toisella Haapavitjan laavupaikalla, Haapavitja II:lla minua odottamassa. Että sieltä mies aikansa minua odoteltuaan on jo varmasti älynnyt lähteä takaisin tulemaan.

Varmuudeksi Raisa kutsui kuitenkin paikalle Jorman, joka lähti minua ajeluttamaan, ja metsäautoteitä pitkin hurautimme nopeasti kyseiselle laavulle ja siellähän oli hiipuva hiillos ja tuttu eväspaperi siihen rytättynä. Ja hurautus takaisin retkeilykeskukselle - oli muuten kiva tutustua Jormaan, meillä luisti juttu kuin vanhoilta tutuilta, joten toivottavasti joskus vielä tapaamme - ja siellä jo armas mieheni uupuneena mutta onnellisena kertoi Raisalle tarinaa siitä, miten hän oli etsinyt minua kosken rannoilta, kun oli luullut minun koskeen liukkaan sillankaiteen yli kamerani kanssa lipsahtaneen.



Parisuhdeterapiamme sai näin uuden ja tosi tehokkaan työkalun: Mennään erämaahan ja eksytään kumppanista ja hortoillaan yksin pari tuntia ilman karttaa ja kännykkää (tai filmataan nopeasti kännykästä akku tyhjiin) hämärtyvässä metsässä ja pelätään pahinta. Voin vakuuttaa, että siinä ehtii monenlaista miettiä, itsestä ja toisesta.

Ja senkin opin, että ihan varmuudeksi kannattaa perehtyä Ruunaan reitteihin etukäteen huolellisesti ja kartta mukaan tulostaa. Eikä ole pahitteeksi kumppanin kanssa viestintää parantaa niin, että molemmat takuulla ymmärtävät samaan suuntaan kulkea.


...

Tällaista seikkailua tänään.
Kiitos kun käväisit, 
tule pian uudestaan!

Mukavaa, jos ehdit myös jonkun sanan kommenttia kirjoittaa  ... 😊

12 kommenttia:

  1. Moikka. Voin kuvitella sinut juoksemassa verenmaku suussa. Onneks päättyi onnellisesti se seikkailu. Ehkä se joskus myöhemmin jopa naurattaa. Kristiina

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Osuit oikeaan, oli keuhkot ja sydän rinnassa pakahtua, mutta adrenaliini piti hyvin liikkeessä ja nälän poissa, kunnes loppu hyvin kaikki hyvin.
      Kiitos kommentista, Kristiina. Leppoisaa iltaa!

      Poista
  2. Mikä painajainen , kauhee tilanne sun miehelle joka luuli että olet pudonnu koskeen ! mulla menis muutama päivä toipumiseen . 😱

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta, mies oli todella hädissään ja sen jälkeen ihan uupunut, mutta nyt jo helpottaa ja vähän naurattaakin 😊.
      Kiitos kommentista, Ulrika, leppeää päivän jatkoa!

      Poista
  3. Huh, mikä patikointi. Ja juoni oli kuin jännityskertomuksessa. Todella kauniita kuvia. Onneksi löysitte toisenne!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oli se kokemus! Vaan loppu hyvin ja niin edelleen 😊.
      Kiitos kommentista Marja, ja mukavaa päivänjatkoa!

      Poista
  4. Olipa teillä kerrakseen mielenkiintoinen reissu! Olet pystynyt toimimaan ja ajattelemaan järkevästi hätätilanteessa - tai ainakin jotenkin järkevästi. Loppu hyvin - kaikki hyvin! Ihania kuvia taas! Enpä ole koskaan vaeltanut siellä päin - kosket olen kyllä laskenut pariinkin kertaan!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hätätilanne oli tosiaan, vaikka itse aiheutettu ja niin turha. Hyvin oli opettavainen reissu.
      Kiitos kommentista, Seikku, ja mukaavaa päivänjatkoa!

      Poista
  5. Hurjia tilanteita ja huikeita kuvia! Loppu hyvin, kaikki hyvin - vaiko oliko jopa vielä paremmin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hurjalta tuntui, ja vielä jälkeen päin hurjemmalta, kun tajusi miten pienestä se lähti. Opetus oli erinomainen 😊.
      Kiitos kommentista ja mukavaa lokakuun päivää, Erikoiset Asiantuntijat!

      Poista
  6. Tämä oli kuin olisin jännäriä lukenut! Onneksi kaikki päättyi hyvin!! Itse olen vaeltanut samoissa maisemissa useammankin kerran ja joka kerta olen saanut ihmetellä sitä luonnon kauneutta, olipa vuodenaika mikä tahansa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kokemuksena tämä oli oikein mukava, kun lopulta nopeasti hyvin päättyi. Useammin pitää meidänkin aikaa Ruunaalla käydä ja paremmin suunnitella kulkeminen, niin että pysyy tunnelma tyynenä.
      Kiitos kun kävit blogissa ja ehdit kommentoimaan, Tuija. Hyvää lokakuun syyspäivää sinulle!

      Poista