perjantai 11. lokakuuta 2019

Ehkä en sittenkään vain kuvittele


Ehkä me todella olemme pölvästejä.

Me itsekeskeiset yksilökeskeisen maailman yksinäiset yksilöt. Me muka yksinpakkopärjäävät tehoyksilöt, jotka jatkuvissa itsemme kehitysprojekteissamme haemme hyvää oloa sieltä, mistä sitä ei saa. Me olemme pölvästejä, koska uskomme, että kaikki riippuu vain ja yksin itsestämme ja että muilla ihmisillä ei ole väliä.

Näin minä olen uumoillut ja tämä tunne vahvistui jälleen, kun luin Sisko Savonlahden nasevan kolumnin Ihminen kehittää loputtomasti itseään, muttei vaivaudu edes tervehtimään toista.

Kulttuurimme on pikkuhiljaa muotoutunut sellaiseksi, että emme näe toisiamme - tai emme ole näkevinämme. Me olemme oppineet yrittämään kaiken yksin. Vaikka meillä olisi ympärillämme ihmisiä, me jättäydymme uljaasti omaan yksinäiseen seuraamme ja jätämme samalla yksin ne toisetkin.

Olemme oppineet yksinäisyyteen. Ja se lisääntyy koko ajan. Erään tilaston mukaan viime vuonna jatkuvaa yksinäisyyttä koki suomalaisista yli 15-vuotiaista 4 prosenttia eli lähes 180 000. Eikä vain Suomessa, vaan muuallakin yksilökeskeisyyttä ihannoivissa kulttuureissa yksinäisyys on pysyvä trendi. EU-maiden kansalaisista 6 prosenttia elää aivan yksin. Italiassa ja Ranskassa todella yksinäisiä on yli 12 prosenttia ja Britanniassa on laskettu arviolta yhdeksän miljoonan ihmisen kärsivän yksinäisyydestä, mikä olisi minun laskujeni mukaan noin 14 prosenttia koko väestöstä.

Minusta tämä on järkyttävää, sillä onhan meillä sivistyksemme. Meidän pitäisi tietää. Mitä ihminen tarvitsee. Mitä jokainen ihminen tarvitsee. Me tarvitsemme toisiamme.


Ja tämän valituksen suuntaan etenkin myös itselleni. Minä tiedän, miltä yksinäisyys tuntuu, mutta olenko minä todella niin pölvästi, etten muka voi sille mitään?

Näissä mietteissä: Hyvää viikonloppua, ihmiset! Ollaan se ihmisiksi 😊.

...

Tällaista mietin tänään.
Kiitos kun käväisit, 
tule pian uudestaan!

Mukavaa, jos ehdit myös jonkun sanan kommenttia kirjoittaa  ... 😊



9 kommenttia:

  1. Lapsena ja nuorena olin yksinäinen , meidän perhe oli tosi rikkinäinen . Muutin pois kotoa 19v , kukaan ei soitellu perään miten menee ?
    Tänään mulla oma perhe , ja mun perheessä ei olla yksin ❤
    Kivaa viikonloppua !

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos koskettavasta esimerkistä, Ulrika. Lapsuuden yksinäisyys on niin surullista, ja usein se seuraa mukana läpi elämän. Aikalailla yksin sain minäkin ja omin voimin selvitä, muutettiin myös usein eikä syntynyt pysyviä ystävyyssuhteitakaan, mikä vaikuttaa vieläkin elämässäni.
      Onni on oma perhe!
      Kivaa viikonloppua sinulle sinne Ruottin maalle!

      Poista
  2. Surullista tämä individualistinen länsimainen kulttuuri. Ja jatkuva itsensäkehittäminen. Olen miettinyt, ettei kehittyminen ole aina välttämättä sinne hyvään, ylöspäin jota tavoitellaan vaan kehittyminen voi myös taantua, sinne missä voi olla pahaa. Kehittymistä kuitenkin. Hyvää viikonloppua sinulle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta, niin surullista on hukata elämä epäolennaisiin kehitysprojekteihin, joilla tavoitellaan hyväksyntää ja onnea, jota ne eivät pitemmän päälle kuitenkaan anna. Mielenkiintoista tuo ajatuksesi kehittymisestä taaksepäin. Kehittymisen synonyymeja ovat parannus ja edistyminen, jotka tarkoittavat parempaan hyvään menemistä, mutta varmasti voi käydä - ja käykin - usein myös niin, että jokin toinen asia samanaikaisesti taantuu tai huononee. Ilmastonlämpeneminen vain yksi esimerkki. Tai sitten kehittyminen kehittyy pahassa, pahuus kasvaa ja kypsyy. ... tämähän panee minun aivonystyräni todella töihin ...
      Kiitos ajatuksia herättävästä kommentista, Marja. Hyvää, kaunista viikonloppua sinullekin!

      Poista
  3. Moi. Usein taitaapi olla helpompi piiloutua kuoreen, kuin kohdata toisia ihmoja. En tiedä, onko se välinpitämättömyyttä vai vain ajattelemattomuutta. Kristiina

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen ajatellut samaa, Kristiina. Oman kuorensa alle piiloutumisessa on varmasti monia syitä, jokaisella ihmisellä omansa. Emme me aina vain ilkeyttämme ole töykeitä toisillemme, ajattelemattomuus ja osaamattomuuskin voivat olla sen taustalla, samoin oma ahdistus ja pelko yms. Välinpitämättömyys on jo merkki pahemmasta, ajattelen, silloin on ihmisellä itselläänkin puute nähdyksi tulemisesta.
      Kiitos kommentista, ja oikein mukavan leppeää kaunista lokakuun viikonloppua sinulle.

      Poista
  4. Hyviä ajatuksia, jotka saavat aikaan omien ajatusten heräämisen aiheeseen. Monet ihmiset jätetään yksin, kiusatut nuoret ja vanhukset. Sitten on tämä mainittu tämän ajan itsekeskeisyys ja itsekkyys, joka on tietoista yksinään olemista. Hyvä kysymys oli tekstissä, ketä varten kehittää itseään,jos kiinnostus riittää vain itseen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo hyvä kysymys oli Sisko Savonlahden kolumnista, ja se tosiaan puhuttelee. Olen meidän nykyajan ihmisten yksinäisyyttä usein pohtinut ja harmitellut, sillä se on niin turhaa. Jos me vain avattaisiin silmämme näkemään ja sydämemme tuntemaan, mitä on aito ihmismäinen elämä, niin voisimme olla enemmän toistemme arjessa mukana.
      Kiitos kun ehditte blogivierailulle, Erikoiset Asiantuntijat. Pitääpi käydä vilkaisemassa, mikä porukka te olette 😊. Vuoroin vieraissa käydään 😁. Ja kiitos kommentista. Kaunista leppeää lokakuuta teille!

      Poista
  5. Kiitos samoin, Eeva 😊 Sinulla on sivuillasi monta mielenkiintoista juttua. Lukemista riittää!

    VastaaPoista