sunnuntai 30. kesäkuuta 2019

Mitä työkokeilu minulle opetti?


Olin keväällä kaksi kuukautta sekä huvikseni että järkevästi aktiivileikkurin välttääkseni työkokeilussa kukkapuutarhalla, ja nyt ajattelin pistää kokemukset siitä yhteen pinoon.

Teen yhteenvedon vasta näin kuukauden kuluttua, sillä ajattelen, että se mikä tuosta ajasta enää on mielessä, se minun kannattaa jakaa muillekin.


Tässä siis listaus muistiin tallentuneista kokemuksistani:

1. Jo pelkästään työnteko. Ilman palkkaakin mukanaolo oikeassa työyhteisössä oli pitkään työelämästä poissa olleelle mukavaa. Tunsin itseni ihmiseksi jälleen.

2. Tekeminen omaan tahtiin on mieltä rauhoittavaa. Puutarhalla työ oli minulle täysin uutta ja erilaista kuin yleensä tekemäni työ opetuksen parissa. Kukkien hoito oli henkisesti rentouttavaa, vaikkakin ruumiillisesti joiltakin osin vaativaa. Ihan kaikkeen ei vanha ruumis näytä taipuvan, mutta tässä paikassa tämä otettiin hyvin huomioon.


3. Työnopastus, taas kerran. Monen työyhteisön ikiongelma tuli täälläkin eteen. Olisin tarvinnut alussa tarkempaa neuvontaa ja jouduin siksi heti opettelemaan hillitsemään suorapuheista luontoani, etten osaamattomuuttani hermostunut. En halunnut sanoa mitään kritiikkiä mistään, koska halusin vain nauttia työstä. Onneksi sain parin ensimmäisen viikon jälkeen työkaveriksi tekijän, jolla riitti kärsivällisyyttä ohjata minua kädestä pitäen.

4. Hiljaa paras tulee. Opin pitämään suuni kiinni ylipäätään, mistä olen erityisen ylpeä, sillä opettajana olen saanut juuri minä olla se, joka koko ajan on äänessä. Oli ihanaa tehdä vaan eikä selittää mitään kenellekään.


5. Rohkeutta tarvitaan. Valtavan isot kukkapöydät, joilla ruukkuja jatkuvasti sinne tänne siirreltiin, ovat kuulemma helposti epätasapainossa keikahtavia, ja se aiheutti minulle alussa paljon jännitystä. Huomasin, että vanha tuttu epävarmuus yritti saada minut pelkäämään, että varmasti kaadan pöydän ja pudotan kukat. Mutta en antanut pelolle periksi, vaan keskityin rauhassa ja onnistuin.

6. Yksitoikkoinen työ ei aina ole tylsää. Ruumiillista ja rutiininomaista työtä turhaan halveksitaan. Rutiinissa on monia etuja. Siinä saavat ajatukset lentää. Elleivät sitten aivot täysin lepää, niin kuin minulle helposti kävi. Nautin siitä, ettei minun tarvinnut ajatella monimutkaisia ongelmia.


7. Ongelmanratkaisua uusin silmin. Kukkaruukkujen järjestely kullekin koolle sopiviin riveihin niin, ettei pöytä joudu epätasapainoon, oli minulle alussa haasteellista, mutta lopulta palkitsevaa. Ja miten voi pieneen kärriin mahtua niin monta ruukkua, tosiaan? Entä tukikepin asettelu joka suuntaan kallistuvalle ruusubegonialle? Kaikkeen löytyi ratkaisu, mutta usein ihmettelin, miten voi niin yksinkertaiset asiat olla aivonystyröille mutkikkaita.

8. Kun ongelmia on yksi kerrallaan, niistä nauttii. Olen omasta mielestäni haka ratkomaan ongelmia, ja niitähän on opetustyössä satoja päivässä, mutta nyt sain kokea, mitä on kun saa jonkin probleemin myös heti päätökseen. Puutarhalla sai kohdata jokaisen ongelman erikseen ja sen  rauhassa ratkaista valmiiksi asti. Se oli upea kokemus.


9. Teoriatieto tuo syvempää ymmärrystä. Puutarha-alan ammattilaiset tietävät, miten vaativaa kukkien kasvatus ja hoito tiedollisesti on, ja nyt sen tiedän minäkin. Hyvin vaativaa. Moniosaaminen on iso plussa. Jos olisin nuorempi, niin ehkä ...

10. Vanhakin pystyy. Puutarhoja on tietenkin erilaisia, mutta minulle sattui hyvä sellainen. Kokemukseni on pelkästään positiivinen. Osaamattomuuteni saati ikäni eivät aiheuttaneet minulle syrjintää tai huonommuuden tunnetta. Sain lisää uskoa siihen, että vielä minä vaikka mitä tässä teen ennen kuin hautaan joudun.


Ja lopuksi vielä: työnilo. Työtaakkaa ja -stressiä helpotti huomattavasti se, ettei työkokeilusta maksettu palkkaa, joten sain hyvällä omallatunnolla ottaa rennosti ja vain harrastaa.

Nyt katselen jo uuden työseikkailun perään. Ehkä minut syksyllä nähdään jossain tiskaamassa.

Sitä ennen kuitenkin eletään kesä, joka pian on helteisimmillään, kunhan heinäkuu pääsee kunnolla vauhtiin.

Tai mistä niistä helteistä tietää. Mutta on meillä heinäkuu kumminkin. Loma- ja festarikuukausi.


...

Tällaisia mietteitä tänään.

Kiitos kun käväisit,  
tulethan pian uudestaan.

... ja kommentistakin tykkäisin ... 😊

...

tiistai 25. kesäkuuta 2019

Lähimatkailua Pielisen ympäri

Juhannusilta Ahvenisella.

Pohjois-Karjalassa on Joensuun pohjoispuolella Suomen neljänneksi suurin järvi, tunnelmallisen kaunis Pielinen. Meillä on miehen kanssa tapana kerran kesässä ajaa kierros sen ympäri, ja nyt lähdimme matkaan juhannusaattona mukana ystävä, joka ensikertalaisena toi tuttuun seikkailuumme tuoreita näkökulmia.

Lieksan Timitranniemi.

Pielisen lounaisrannalla sijaitsee kansallismaisema Koli, mutta se vaatii aina oman aikansa, joten se jäi kierroksesta väliin, sillä kokemisen arvoisia paikkoja ovat myös sen naapurissa sijaitseva Juuka sekä pohjoisen Nurmes ja itäreunan Lieksa.

Matka alkoi Joensuusta Pielisen länsipuolta, ja ensimmäinen etappimme oli Juuan Nunnanlahden Kivikylä, jonne Joensuusta on noin 70 kilometriä.


Kivikylässä sijaitsee Tulikiven vuolukivikaivos ja -tehdas sekä sen ympärille koottu palvelukeskus museoineen ja ravintoloineen.




Vuolukivestä on moneksi, ja se näkyy tässä puistossa.

Juuan Nunnanlahden vuolukiveä löytyy monista kodeista muun muassa lattioista, uuneista ja koriste-esineistä, mutta on sitä käytetty myös mahtirakennusten ulkosivuissa.

Sitä on esimerkiksi Suomen Kansallisteatterin pylväikköjen eläinkoristeissa ja Kluuvissa Mikonkatu 3:ssa sijaitsevassa Pohjolan entisen pääkonttorin ulkoseinissä, jotka on graniittista alaosaa lukuun ottamatta päällystetty Nunnanlahden vuolukivellä.



Kivikylän puistossa on avaraa, kaunista ja viihtyisää.




Harmi, ettei itse louhosta pääse näkemään kuin pieneltä osin, koska kaivostoiminta jatkuu edelleen ja on visusti aidattu.

Netistä onneksi löytyy: uutinen sanomalehti Karjalaisessa parin vuoden takaa kertoo kaivoksen toiminnasta ja näyttää alueelta myös hyviä kuvia.

Kivikylän museo ei juhannuksena ollut auki, mutta kyltit kaivostoiminnan historiasta kertoivat koskettavia tarinoita.



Reilu kymmenisen kilometriä Kivikylästä pohjoiseen on toinen näkemisen arvoinen Juuan kylä, Puu-Juuka. Siellä kävelimme pitkän lenkin ja tunnelmoimme menneessä maailmassa.






Juuasta matka jatkui 40 kilometriä pohjoiseen Nurmekseen. Kaupungin keskustan harjualue on idyllinen paikka vanhoine puutaloineen ja niiden välistä pilkottavine järvineen.


Penan pubi oli juhannusaattona ainoa auki oleva paikka Nurmeksen keskustassa, mutta näkemisen arvoinen paikka sekin on. Todellinen kansan kuppila.

Ei siellä tungosta ollut, kun  piipahdimme vessassa, vain yksi vakiasiakas.




Koska kylällä ei ollut elämää, laskeuduimme harjulta pian alemmas Pielisen pohjukkaan Nurmesjärven rantatielle haistelemaan tuulta.


Pielisen pohjoispohjukassa on Nurmeksen keskustan itäpuolella Nurmesjärvi. Siitä Pielinen jatkuu kapean salmen kautta edelleen pohjoiseen Lautiainen-järvenä.


Rantakävelyn jälkeen lähdimme Bomballe, josta Nurmes parhaiten tunnetaan. Kylpylän kahvila-ravintolassa hörppäsimme kahvit ja odotimme ukkospuuskaa, jota ei tullut.


Karjalainen pitopöytä olisi maksanut 25 euroa, mutta kun ei juhannusaattona ollut pääruoalle lihatonta vaihtoehtoa, jätimme sen tällä reissulla väliin ja söimme lounaamme ABC:llä.


Bomban vanhoissa hirsitaloissa on runsaasti majoitustilaa.


Alueella on myös siisti, vähän aikaa sitten uusittu kylpylä hotelleineen.



Kylpylän takana aukeaa Pielinen ja hiekkaranta. Mies uskalsi pulahtaa uimaan, kun me ystävän kanssa joimme vaan kahvia terassilla.


Juhannusaaton iltapäiväksi oli luvattu rajua ukkosta ja tuulenpuuskia, ja etukäteen vähän pelkäsin, kuinka meidän reissumme käy. Mutta ihmeellisesti myräkät edestämme koko matkan väistyivät.


Tummien pilvien saattelemina kävimme katsomassa myös Bomban naapurissa sijaitsevan halvemman majoitusvaihtoehdon, Hyvärilän nuoriso- ja matkailukeskuksen alueen, jossa on kätevästi myös Pielis-Golfin kenttä.
Keskuksen maisemista on kuvia alla.
 

Hetken jo näytti synkältä ... mutta jokaisella pilvellä on hopeareunus.

 

Hyvärilässä on monenlaista majoitusta. On kartanohotellia ja upeita paritaloja sekä vanhoja lautataloja. Ja pihamaalla on tilaa ja Pielinen kaunis.


Ei saatu ukkosta vielä Nurmeksessa, mutta vähän myöhemmin Lieksan rajalla jouduimme hetkeksi sade- ja raekuuron vangiksi. Kymmenisen minuuttia tienreunassa odoteltuamme matka sitten jatkui taas poutaisesti.


Nurmeksesta on Lieksaan matkaa noin 50 kilometriä. Vaikka Lieksan keskusta on minusta yksinkertaisessa viehättävyydessään aina kokemisen arvoinen, sen jätimme nyt vähemmälle ja suuntasimme suoraan kaupunginniemen satamaan.



Uusi grillikahvio on oikein kiva.

Siellä nähtiin kaupunkilaisia ja ostettiin jäätelöt ja höpötettiin kantaväestön kanssa kuin turistit ikään.



Silkkiuikku poikasineen ilahdutti meitä uiskentelemalla pitkin uimarantaa. Kännykkäkameralla en hyviä kuvia saanut, mutta tämä nyt vähän näyttää, miten suloista touhua se oli.



Satamasta pääsee Pielisen risteilyille kantosiipialuksella ja autolautalla Kolille.


Uimaranta on kesällä suosittu koko kylän oleskelutila. Nyt ranta oli autio, mutta yleensä siellä on vilkasta kesäelämää.


Alla on kuva Lieksan kirkosta, jota ei voi olla näkemättä, jos satamaan ajaa. Reima ja Raili Pietilän suunnitelman pohjalta rakennettu kirkko valmistui vanhan palaneen puukirkon paikalle Braheantien varteen vuonna 1982.


Lieksankoskellakin pistäydyimme, sananmukaisesti erittäin pikaisesti, sillä itikat ja mäkärät hoitivat hommansa tunnollisesti.


Pisteliäitten ympärillä hyrrääjien lisäksi myös aina vain päällä pyörivät tummat pilvet saivat minun kinttuihini vauhtia niin, että riippusilta heilahdellen kipitin kiireesti takaisin auton suojaan.


Ennen kuin hyvästelimme ihanan Lieksan kaupungin, kävimme vielä Timitranniemessä, jossa edelleen toimii kaupungin vanha uimaranta leirintäalueen kupeessa.





Lieksasta ajoimme hissukseen Pielisen itäpuolta kohti etelää 40 kilometriä ikuistamaan Pielisen parasta juhannusyön maisemaa.

Ahvenisella, Laukkalansaaren pysähdyspaikalta nähtynä nimittäin on Pielinen kauneimmillaan. Tai ainakin helpoiten sen kauneuden pääsee ilman venettä siellä näkemään.



Tuolta maisemaparkkipaikalta kymmenisen kilometriä etelään, Ahvenisen kioskin terassilla, söimme vielä eväät, jotka olimme varmuudeksi mukaan pakanneet. Kello alkoi olla jo puoli yötä.


Olimme saaneet matkaan kulumaan kaksitoista tuntia, kun viimein Ahveniselta laskeuduimme hiljalleen yön hämärissä muutaman kymmenen kilometriä takaisin koti-Joensuuhun.


Kuvista voi päätellä, että mitään ihmeitä emme kierroksella nähneet, mutta niitä emme tavoitelleetkaan. Juhannusaaton hiljaiset kylät ja valoisa kesäyö Pielisen maisemissa oli meille sopiva kesäyön rieha. 


...

Tällaista viihdykettä kesäillassa meillä.
Kiitos kun käväisit,  
tavataan taas!
😊

Iloista ja virkistävää  keskikesän aikaa!