keskiviikko 15. toukokuuta 2019

Olen allerginen kiireelle


Mitä enemmän aikaa on kulunut viime syksyisestä työpestistäni kiireeseen viritetyssä opetusmaailmassa, sitä selvemmin olen alkanut huomata, miten hoputus minuun vaikuttaa. Nyt kun jatkuvaa kiirettä ei ole, pienikin paine tuntuu. 

Ikävältä. Tyhmältä. Turhalta.

Olen allerginen kiireelle. 

Pelkästään pieni viime tippaan jäänyt pikajuoksu sovittuun tapaamiseen aiheuttaa minulle tukalaa oloa, mutta sellaiset hetket kuuluvat joskus arkeen ja ne voi sietää, koska pian jo pääsee rauhoittumaan. Mutta jos joka päivä juostaan aamusta iltaan eikä mitään ehdi milloinkaan tehdä kunnolla, sellainen tekee minut todella huonovointiseksi. 

Uskallan tämän nyt ääneen tunnustaa, kun eläke ovella kolkuttaa. 

Suomalaisessa työelämässä kiire on pyhä asia, joka pitää olla. Se on tehokkuuden ja hyvin tekemisen mitta. Suomalainen työelämä ei laiskoja elätä. 

Vielä parikymmentä vuotta sitten olin minäkin kaikista nopein ja tunnollisin ja ahkerin. Luulin olevani. Silloin kiire olikin enemmän itsetehtyä, mutta nykyisin kiire on monissa työpaikoissa itsestäänselvä toimintakulttuuri.

Pysähtyyköhän kukaan muu kuin minä koskaan töissään ihmettelemään, miksi ylipäätään pitää olla tehokas?

Sanit osaavat mindfulnessin, alkuperäiskansa eteläisessä Afrikassa, kuva Pixabay.


Meidän kiireemme ei ole niin tärkeä asia elämän sujumisessa kuin me hölmöt luulemme. On muitakin tapoja tehdä ja elää. Esimerkiksi afrikkalainen.

Afrikassa osataan ottaa rennosti ajan kanssa, kirjoittaa Ylen Afrikan-avustaja Liselott Lindström. Mikäs on ottaessa, kun elämänohjeena on kiireettömyys. Swahilinkielinen sananlasku tiivistää idean: “haraka haraka haina baraka”, eli kiirehtiminen ei tuo mitään siunauksia.

Hitaus on viisautta. Joillekin. Miksei myös meille?

Jos me hölläisimme turhista paineistamme, emme tarvitsisi erikseen mindfulness- ja muita rauhoittumisretriittejä ollenkaan. Kun meillä kaiken lisäksi on kaikkea, mitä ihminen tarvitsee ja paljon ylimääräistäkin, meillä olisi hyvin varaa hidastaa.

Ja heti kun tämän olen pohtinut, alkaa omatunto soimata ja syyttää minua siitä, että yritän tälläkin jutulla vain saada itselleni luvan olla laiska. Omatuntoni ei vielä tunnista työnteoksi tasatahtista ja rauhallista työtä, mitä tänäänkin puutarhalla koko päivän hyvällä mielellä tein.



...

Tällaisia mietteitä tänään.
Kiitos kun käväisit,  
tulethan pian uudestaan.
Ja kommentistakin tykkäisin ... 😊

...

6 kommenttia:

  1. Minäkään en tykkää kiireestä. Hosuminen on ihan kamalaa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luulen, että useimmat meistä eivät tykkää hosua, mutta moni ei itse sitä myönnä. Ei myönnä hosuvansa, vaan esittää tekevänsä.
      Kiitos kommentista, Leena, aurinkoista loppuviikkoa!

      Poista
  2. Kun olen aina ollut vastarannankiiski, minulle hoputtaminen aiheuttaa tahdin löysäämistä entisestään. Silloinkin, kun yritän hoputtaa itse itseäni. Ja itseni yritän hoputtaa usein, onhan minut kasvatettu "Ei Luoja laiskoja elätä-menetelmällä".
    Mukavaa illan jatkoa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi miten kuulostaa tutulta, 😁. Minulla on samankaltainen taipumus,joka vain iän myötä vahvistuu. Ehkäpä siksi en ole koskaan pärjännyt kilpailuissa...
      Kiitos kommentista ja kepeää iltaa ja loppuviikkoa, Kirsti.

      Poista
  3. Kokemuksesta tiedän, että opetusalalla on aivan oikeasti kiire. Jatkuvasti muuttuvat opetussuunnitelmat ja solahtaminen täysin digimaailmaan. Minuakin vaivaa tunne, että mitään ei ehdi tehdä kunnolla syventyen. Miunulla on pitkä elämäntavoite päästä pois kärsimättömyydestäni. Mutta jos saan elää vanhaksi, voi olla, etten ole oppinut kärsivällisyyttä ja hitautta. Pahimmassa tapauksessa sitten lopussa haluan kuollakin kärsimättömästi. Kaikki tämä, vaikka olen joogannut ja meditoin joka ilta. No, voi sanoa, että sentään 20 minuuttia olen kärsivällinen, ja sen vuoksi nukahdan helposti. Koputan tietty puuta. Ilon ja auringon päiviä puutarhalle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eikö ole surullista, Marja, että niin hieno työ kuin opettaminen on myös saanut kiireen päälleen. Muistan kyllä onneksi vielä ajan, jolloin meillä opeilla oli aikaa opettaa ja jutella rauhassa asioista opiskelijoiden kanssa. Tunnit ehti valmistella hyvin ja sai keskittyä oman alansa tietoon perusteellisesti vielä 90-luvulla. Sitten tuli muutos ja vauhti on vain kiihtynyt. Kiire ruokkii kärsimättömyyttä huomaamatta, koska se ei anna tilaa pysähtyä. Toivon, että asenteet vielä muuttuvat, uskon että muuttuvat, eivät ihmiset ole onnellisia ilman mielekästä elämää.
      Kiitos kommentista, ja aurinkoista viikonloppua!

      Poista