perjantai 31. toukokuuta 2019

Hyvää päivää, neiti Koivu

Oi metsän neiti, sua tervehdän.

Totta se on, että ihminen alkaa vanhemmiten höpertää. Minä olen hyvää vauhtia höpertymässä.

Unohtelen asioita. Puhun itsekseni. Kiroilen.

Kättelen puita.

Muutama vuosi sitten huomasin metsälenkillä kuusenkerkkiä ihaillessani, että neulaset tuntuvat yllättävän pehmeiltä, kun oksan sopivassa kulmassa puristaa kämmenen sisään. Siitä lähtien minulla on ollut vaikeuksia päästä metsälenkilläni yhdenkään kuusen ohi sitä kättelemättä.

Nuori herra Kuusenkerkkä.

Sittemmin olen alkanut kätellä myös mäntyjä ja koivuja. Mutta kuusenoksa on aina paras. Se on pehmeä kuin koirantassu.

Pehmeitä ovat myös metsäpolut, joita pitkin on talven jäisen asfaltin jälkeen helpotus päästä loikkimaan.

Varjojen leikkiä metsäpolulla.
Loiva nousu, menee juosten.

Yksi ongelma metsässä silti aina tulee. En tahtoisi lähteä metsästä pois.

Varoitus: kaksikaistainen päättyy.

Kuljen metsässä kuin transsissa.

Joskus kun kohdalle sattuu, tasapainoilen tukilla.

Kaikista parasta on kulkea yksin, jos metsä on tuttu eikä sudet ja karhut pelota, mutta suuremmille saloille otan mieluusti kaverin mukaan, jotta on rennompi olo. Pohjois-Karjalan metsissä liikkuu hirmuisesti petoja  - jos ei muuten niin tarinoissa.

Tämä levähdyspaikka järvimaisemalla löytyy taajamasta Joensuun Koppolasta.

Vähintään kerran viikossa on hyvä päästä oikeaan metsään, mutta metsän ei tarvitse olla koskematonta korpimaata, kun se jo rentouttaa ja voimaannuttaa. Kunhan ei ole puut kokonaan pois avohakattu.

Nyt viikonlopulla menen kuitenkin pitkästä aikaa kättelemään Patvinsuon erämaan naavakuuset. Jos vastaan tulee, kättelen siinä samantien karhut ja sudet sun muut Suomen pedot. Niitä siellä kuulemma takuuvarmasti liikkuu.

Vauhdissa mukana, kännykkäselfie.

Niin, ja se kiroilu. Sitä en metsässä harrasta.

... Muistaakseni.


...

Tällaisia mietteitä tänään.
Kiitos kun käväisit,  
tavataan taas!
😊

Iloista ja virkistävää kesää!




torstai 30. toukokuuta 2019

Toukokuun lukusaldo: nolla

Turhaan avasin.

Kevätkö lienee vai mikä lie, kun en yhden yhtä kirjaa saanut toukokuussa luetuksi. Innokkaasti kirjastosta niitä kassiin pakkasin ja kotiin asti kannoin, mutta ei iskenyt kipinä. Ei edes Mörön teksti vetänyt loppuun asti.

Vuorollaan avasin jokaisen ja tunnollisesti yritin mutta lopulta vain harpoin pikaisesti läpi, kun totesin ettei ollut minun juttuni.

Ei ole ainutlaatuinen tilanne, jos minulle tulee kirjasta tunne, että ei voi vähempää kiinnostaa. Sen vuoksi minä juuri niin vähän luen, kun en löydä mielenkiintoista luettavaa enkä pysty itseäni lukemaan pakottamaan. Harvoin minun intoni riittää myöskään kirjavarausten tekemiseen, joita ilman kirjastosta ei parhaita kirjoja saa.

Olin tosin varannut Elizabeth Stroutin Kaikki on mahdollista sekä Lucia Berlinin Siivoojan käsikirjan ja jotain muutakin, jota en nyt enää muista, mutta kävi niin, että en ehtinyt hakemaan niitä ajoissa. Koska olin unohtanut kirjaston tekstiviestin. En sitten varannut niitä - enkä mitään - uudestaan, sillä aikataulutus ja byrokratia ovat viimeiset asiat, joita lukemisharrastukseeni tarvitsen.

Ostaminen olisi tietysti suorin tie päästä himotuimpien kirjojen pariin, mutta tänä vuonna en ole siihen sortunut. Paitsi kerran. Ja sekin on tyystin avaamatta.

Must must ... yes yes. You know.

Jo tammikuussa ostin englannin oppikirjan, jonka lukemista ei voine lukuharrastukseksi nimittää, mutta en ole sitä kyllä lukenutkaan. Yhä vain odotan inspiraatiota. Ehkä se tulee jonain heinäkuun aurinkoisena hellepäivänä rantaviltillä loikoillessa. Tai lokakuun kolean sateisena iltana sohvannurkassa kyhjöttäessä. Tai ...

Tällä hetkellä minulla ei ole kirjan kirjaa edes yrityksen alla. Kesäkuu on muita hommeleita varten. Kesäkuussa mennään ulos ja jutellaan puille. Pehmeillä metsäpoluilla ken kaipais muita virikkeitä?

 ...

Tällaisia mietteitä tänään.
Kiitos kun käväisit,  
tulethan pian uudestaan.
Ja kommentistakin tykkäisin ... 😊

...

keskiviikko 29. toukokuuta 2019

Loppuuko viimein Botoxilla leikkiminen?


Kauan se kesti, mutta lopulta Valvira jyrähti: botuliinitoksiinihoitoja saavat antaa vain asianmukaisen koulutuksen saaneet lääkärit, joilla on kokemusta hoitojen antamisesta ja vaadittavien laitteiden käytöstä.

En edes tiennyt, että tätä myrkkyä on saanut tähän asti pistää kuka vaan. Minulle ei ole tullut tarvetta antaa kasvojani kenenkään piikittää. Sen sijaan olen tehnyt psyykkistä työtä eli opetellut pitämään vanhenevasta ilmeestäni. Mikä ei ole mahdoton tehtävä ollenkaan, vaikka niin sitä vielä viisikymppisenä luuli.

Omien ryppyjensä rakastaminen käy päivä päivältä helpommaksi, vaikka muu maailma ei vanhoista naamoista tykkääkään. Alan pikku hiljaa olla jo ylpeä rypyistäni.

Vanheneminen on ylpeyden eikä säälin aihe. Mikä siinä on niin pahaa, että se pitää piilottaa? Pelko siitä, että ryppyisellä naamalla menettää viehättävyytensä ja sen myötä ihailun, rakkauden, seksin? Kaiken uskottavuutensa?

No, se on totta, että uskottavuus voi mennä, mutta se, että vanhuutta ei meillä arvosteta, ei parane sillä, että yritämme epätoivoisesti näyttää nuorilta. Päinvastoin.

Siksi minä toivon, että Valviran tiukka linja nyt herättäisi naiset miettimään toisenkin kerran ennen piikille menoa. Miettimisaikaa nimittäin tulee mukavasti lisää, kun piikin saaminen vaatii enemmän vaivaa kuin ennen, sillä mikä tahansa naapurissa sijaitseva kauneushoitola tai kosmetologin vastaanotto ei enää ole pistoksiin oikeutettu terveydenhuollon yksikkö.

Minä muokkaan vain kuviani ... ihan vähän vaan 😁.
Nyt jos Botoxia ryppyihinsä välttämättä tahtoo, on saatava lääkemääräys lääkäriltä, joka myös itse myrkyn pistää tai siirtää tehtävän välittömässä valvonnassaan olevalle laillistetulle terveydenhuollon ammattihenkilölle (sairaanhoitajalle, terveydenhoitajalle tai kätilölle), joka on lisäksi suorittanut botuliinitoksiinin pistämisen koulutuksen.

Ja niin. Mutta. Kohta on tietysti yksityisillä terveysasemilla omat kauneussalonkinsa lääkäreiden vastaanoton yhteydessä ... Vai joko niitä on?

Kysyntä lisää tarjontaa, niinhän siinä käy. Mutta on se minusta sääli, että naiset kärsivät turhaan.

Kauneus ei ole rypyistä kiinni, eikä vanheneminen ole häpeä.

 ...

Tällaisia mietteitä tänään.
Kiitos kun käväisit,  
tulethan pian uudestaan.
Ja kommentistakin tykkäisin ... 😊

...

tiistai 28. toukokuuta 2019

Happy Ending, vanhenemiseen rohkaiseva elokuva?

Romanttista komediaa Tanskasta, Suomen ensi-ilta 10.5. 2019.

Onnelliset loput ovat mukavia, ja mikäpä on elokuviin mennessä, kun jo valmiiksi tietää, mitä tuleman pitää. Siksi valittiin miehen kanssa sunnuntain viihteeksi hyvän mielen elokuva Happy Ending, josta tosin ehti juuri ennen elokuvan alkua eräs työkaveri ohimennen mainita, että hän ei suunnitelmistaan poiketen rohjennut ottaa vanhaa tätiään mukaan kuultuaan elokuvan sisältävän aikamoisen roisia tavaraa.

Me ei miehen kanssa moisista varoituksista muuta kuin innostutaan, tiedetäänhän me tanskalaiset ... Niin kuin Niko Ikonen Episodin arvostelussa kirjoittaa: tanskalaiset tekevät mitä tanskalaiset tekevät parhaiten: tabuja kaihtamattoman komedian elämän ehtoopuolelta.

Tabuaiheita elokuvassa siis on, mutta vain, jos yleisöksi ajatellaan ennen hippiyden kulta-aikaa nuoruutensa eläneet yli seitsenkymppiset. Meille 1950-luvulla ja sen jälkeen syntyneille ei seksissä enää tabuja ole. Me olemme nähneet kaiken, mitä ihmisen kekseliäisyys keksii.

Eikähän tässä elokuvassa mahdottomuuksiin mennä, kaikkea ei paljasteta. Ei tätä seksin vuoksi tarvitse jättää katsomatta ujoimmankaan, jos romanttinen kepeys muuten kiinnostaa. Huumoria, ehkä hieman mustaakin, elokuvasta ei jää puuttumaan.

Ennen elokuvaa juotiin päiväkahvit Joensuun upealla uudella torilla.

Vanhojen seksi ei ole elokuvan pääsanoma. Ikääntyminen, eläköityminen ja pitkän parisuhteen haasteet sen sijaan ovat. Elämänsä suuntaa hakevat seitsenkymppiset pariskunnat eivät kuitenkaan Happy Endingissä ole ketä tahansa, vaan hyvin toimeentulevaa keskiluokkaa, jolle raha ei ole este unelmien toteuttamiseen. Mikä sallittakoon, sillä meille köyhemmillekin vanhoille tarina antaa rohkaisua ikioman elämän elämiseen.

Elokuvan päähenkilöillä Hellellä (Birthe Neumann) ja Peterillä (Kurt Ravn) riittää sekä rahaa että terveyttä, ja kimuranttiset haasteet löytävät melko vaivatta uudet polkunsa. Onneksi ei täysin ennustettavalla tavalla, joten elokuvan loppu saa katsojan hieman jopa herkistymään.

Elokuvan on käsikirjoittanut Mette Heeno ja ohjannut Hella Joof. Älkääkä vain sotkeko tätä elokuvaa toiseen, melkein saman nimiseen Happy Endiin, jota on sanottu ahdistavaksi ja uuvuttavaksi perhedraamaksi. Happy Ending on täysin eri tarina. Se pitää sen, minkä lupaa.


 ...

Tällaisia mietteitä tänään.
Kiitos kun käväisit,  
tulethan pian uudestaan.
Ja kommentistakin tykkäisin ... 😊

...

maanantai 27. toukokuuta 2019

Humppatyttönä Joensuun torilla

Tanssikavaljeerini oli parkettien partaveitsi PoKaTasta.

Testasinpa tuossa perjantaina joutessani Joensuun torin kalliin graniitti-investoinnin.

Miehen kanssa kierreltiin hyytävässä kevättuulessa Vapaudenpuistoa ympäri ja ihasteltiin uudistuksen etenemistä, kun torilta alkoi kantautua haitarin kaihoisa soitto. Hanuristi Jorma Kultamaa siellä näpytteli menemään Alaskaa sellaisella vipinällä, etten voinut pidätellä itseäni, vaan vedin miehen perässäni penkille yli miljoona euroa maksaneen torilavan eteen ja lupasin, että kuunnellaan vain vähän.

Istuimme siinä kaksistaan, kun väkeä ei paljon säästä johtuen liikkeellä ollut, ja katselimme, kun editsemme pyyhälteli vauhdikkaita rytmissä hyvin kiinni pysyviä tanssipareja, ja pian alettiin ymmärtää, että asialla ovat todelliset parkettien partaveitset.

Eikä aikaakaan, kun huomasin pyyhälteleväni siellä itsekin.

Mies jäi penkille kuin nalle kalliolle silmät pyöreinä, kun minä tossut läpsyen loikin pitkin Karjalan värejä hehkuttavaa uutukaista kivilaattaa. Säikähdyksestä toinnuttuaan ja huomattuaan, että häntä ei sentään kukaan rohjennut tanssiin hakea, mies innostui ottamaan kavaljeeristani ja minusta kuvia, joista yksi hurjasta vauhdistamme huolimatta onnistui.

Vaatimattomaan tanssikuntooni tyylikkäästi sopeutunut tanssittajani oli yksi Tanssiseura Pohjois-Karjalan tanssijoiden eli PoKaTan harrastaja, jota nyt kiitän tanssikärpäsen puremastani, joka jäi niin kutiamaan, että ensi syksynä varmasti vispaan minäkin PoKaTan kursseilla kinttujani.

Monta vuotta olen aikonut, mutta nyt minä päätin. Koskaan ei ole liian myöhäistä aloittaa tanssiharrastus.


 ...

Tällaisia mietteitä tänään.
Kiitos kun käväisit,  
tulethan pian uudestaan.
Ja kommentistakin tykkäisin ... 😊

...

perjantai 24. toukokuuta 2019

Kun stressaa, aloita aamusi saunalla


Saunominen on suomalaisille harras toimitus, joka asiaankuuluvalla hiljaisuudella ja huolellisuudella perinteisesti suoritetaan kerran viikossa lauantai-iltana.

Saunominen puhdistaa kehon ja mielen, rauhoittaa ja rentouttaa. Ylevöittää.

Saunominen nostaa itsetuntoa. Antaa elämänluottamusta. Vahvistaa.

Joskus muinoin, yli kymmenen vuotta sitten keksin, että minähän voin omassa saunassani saunoa milloin haluan, ja lämmitin saunan aamulla, ennen töihin lähtöä.

Olin siihen aikaan kroonisesti hyvin jännittynyt töistä, joita oli liikaa, sekä työympäristöstä, joka oli täynnään edestakaisin sinkoilevia uraohjuksia ja kaikkensa työlleen antavia kilpa-ahertajia, enkä minä rentoa elämää kaipaavana löytänyt paikkaani.

Heti herättyäni aloin pelätä tulevaa työpäivää ja kokeilin ahdistuksissani kaikki tavanomaiset rentoutumisen keinot, mutta ilman suurta vaikutusta. Kunnes päädyin saunaan.

Mikä autuus. Mikä taika. Mikä lohtu. Lämmin löyly. Sauna.

Nykyisin minulla ei ole stressiä eikä paineita. Tänä aamuna saunoin huvikseni vaan.

Saunassa saa niin leppoisan lähdön jokaiseen aamuun.

Veikkaan, että tästä tulee lempeä päivä.

 ...

Tällaisia mietteitä tänään.
Kiitos kun käväisit,  
tulethan pian uudestaan.
Ja kommentistakin tykkäisin ... 😊

...
  


torstai 23. toukokuuta 2019

Ferritiini, uusi huolenaihe ja bisnes


Aina jotain huolenaihetta. Ferritiini nyt sitten.

Kun olen saanut hiilihydraatit, rasvat, proteiinit ja vitamiinit ruokavaliossani järjestykseen, minun on alettava vahtia rautaa. Muista kivennäis- ja hivenaineista ei nyt juuri pidetä haloota, mutta rauta on jokaisen trenditietoisen naisen huulilla.

Minua risoo tämä ainainen huolen kantaminen syömisestä ja terveydestä. Miksei tämä milloinkaan lopu?

Epäilen että jäljet johtavat jälleen kerran sylttytehtaalle. Yksityiset lääkäriasemat ja laboratoriot saavat hetkessä lisää asiakkaita, kun liikkeelle lasketaan terveyteen liittyvä uusi huhu. Tarpeeksi kun mediassa ferritiinistä kirjoitetaan, yks jos toinen alkaa kokea kehossaan outoja raudanpuuteilmiöitä.


Ferritiinivillityksestä tekee tuottoisan se, että ferritiiniä ei mitata perusverenkuvassa. Erilliseen rautatestiin eivät kaikki terveyskeskuslääkärit lähetteitä noin vain kirjoita. Niinpä menet huolissasi yksityiselle, sitten yksityiseen labraan ja taas takaisin. Tietysti varaat pari seuranta-aikaa lääkityksen jälkeen. Ja joka kerrasta tulee lasku.

Yhdellä Google-klikkauksella löysin nopeasti toinen toistaan huolestuneempia blogipostauksia (sekä potilailta että lääkäreiltä), jotka johdattivat minut aina jonkin yksityisen lääkäripalvelun piiriin.

En kroonisena kaiken epäilijänä pysty ferritiinitrendistä innostumaan. Elän rauhassa niin kuin ennenkin. Kun väsyttää, käyn lepäämään, tarkistan mitä syön, ulkoilen ja liikun ja varaan aikaa kunnolla nukkumiseen. Lopetan kännykän ja tietokoneruudun tuijottamisen. Nehän ne meitä kaikkia väsyttävät, vievät yöunetkin.

Voihan se toki olla ferritiininkin syy. Mutta en usko, että meidän kaikkien on suin päin ferritiinimittauksiin rynnättävä. Kokeillaan ensin muita keinoja.

Otetaan arki rennommin, annetaan itsemme levätä ja nostetaan lautaselle hyvät luonnolliset raudanlähteet:

Maksapihvit, veriohukaiset, naudanpaisti, poronkäristys, kananmunan keltuainen, soijarouhe, hampunsiemenet, merilevä, linssit, nyhtökaura, vehnähiutale, kaurahiutale, tumma suklaa. (Lisää löytyy Finelin sivuilta.)

Huomioidaan myös, että

+ Aterian yhteydessä kasvisten polyfenolit ja viljavalmisteiden fytiinihappo heikentävät raudan imeytymistä, samoin tekevät tee, kahvi ja maitotuotteet.

+ Samanaikaisesti nautittu C-vitamiini edistää raudan imeytymistä. Samoin muut orgaaniset hapot (esim. maitohappo ja sitruunahappo) sekä fermentoidut soija- tai viljatuotteet (esim. miso, tempeh, hapatettu ruisleipä tai kaurajogurtti, kerrotaan Vegaaniliiton sivuilla).

 + Eläinkunnan tuotteista saatava hemirauta imeytyy paremmin kuin kasvikunnan ei-hemirauta. Ruoan raudasta imeytyy ylipäätään melko vähän (keskimäärin n. 15 %).

+ Imeytyminen tehostuu, jos rautavarastot pienenevät.

+ Raudantarve on miehillä, nuorilla tytöillä ja vaihdevuodet ohittaneilla naisilla 9 mg/vrk. Kuukautisten takia naisten raudantarve on suurempi murrosiästä vaihdevuosi-ikään saakka. Suositus 15 mg/vrk kattaa tarpeen n. 90 %:lla naisista, kun huomioidaan 15 %:n imeytymistehokkuus. (Ruokavirasto.)

 🍅🍕🍷

Minä olen ajatellut pärjätä tavallisella ruoalla. Miten on sinun laitasi? Onko sinulla mielipide ferritiinistä ja sen mittaamisen tarpeesta? 

...

Lisäys 1. Ferritiini on raudan ja valkuaisaineen (apoferritiinin) muodostama raudan imeytymis- ja varastoitumismuoto. Ehdotonta ferritiinipitoisuuden arvoa, joka aina sulkee pois raudanpuutteen, on vaikea asettaa. Viitearvot naisilla ovat 15–125 µg/l. Kirjallisuudessa ferritiinin raja-arvo 30 µg/l on hyväksytty raudanpuutteen osoittajaksi. (Terveyskirjasto.) 

Lisäys 2. Ferritiinivillitys jakaa asiantuntijoiden mielipiteet, kertoo Ylen tuore artikkeli aiheesta.


🍒🍔🍣

 ...

Tällaisia mietteitä tänään.
Kiitos kun käväisit,  
tulethan pian uudestaan.
Ja kommentistakin tykkäisin ... 😊

...
  

keskiviikko 22. toukokuuta 2019

Osaan jo löysäillä


Kaksi kuukautta työkokeilussa puutarhalla alkaa pian olla ohi, ja olen alkanut miettiä sen tuloksia. Parhaiten ne näkee sitten jälkeenpäin, sillä kokemansa ymmärtää täysin vasta kun siihen saa välimatkaa. Nyt jo kuitenkin huomaan selvästi, että tässä työpestissäni olen oppinut jos en muuta niin löysäämään.

Kukat ovat rauhoittaneet perfektionistimieltäni, joka alituiseen patistaa pätemiseen, osaamiseen, suorittamiseen ja johonkin vaan mukatärkeään. Puutarhalla olen oppinut keskittymään yksinkertaiseen ja rauhalliseen työntekoon, jossa en tiedä mitään enkä pysty edes pyrkimään täydellisyyteen. 

Jos mummon vanha pelargonia on päättänyt kasvaa vinoon, se kasvaa vinoon. Jos neitobegoniakaunokainen tahtoo pudottaa kukkansa juuri kun olen lakaissut lattian, se pudottaa ne. Ja jos ei muuta sotkua, niin turvetta, hiekkaa ja muurahaisia on aina jossakin.

Tänään pelastin uudenguineanliisat tukehtumasta, selvitin elämänlankojen sotkut ja tiivistin yrttirivistöt, keräsin pois kuihtuneet kukat ja siivosin roskat. Kaikki oli järjestyksessä ja kaunista. Sitten tuli asiakas ja valitsi juuri sen yhden sieltä keskeltä riviä ...

Huomenna lakaisen ja järjestän taas. Vaihdan pelargoniat toiselle pöydälle, siirrän lumihiutaleet sivuseinustalle ja tiivistän vaihteeksi yrttirivistöt.

Siellä ne odottavat, kaikessa rauhassa. Ei minun tarvitse etukäteen niitä miettiä.


 ...

Tällaisia mietteitä tänään.
Kiitos kun käväisit,  
tulethan pian uudestaan.
Ja kommentistakin tykkäisin ... 😊

...
  




tiistai 21. toukokuuta 2019

Sori vaan curly-tytöt, nyt tulee permis

Hieno poseeraus ja hiukset föönattu alaspäin ilman permistä, 1977.

Postaukseni curly-girl -metodista on saanut vaatimattoman blogini pienissä mittasuhteissa huimasti klikkauksia. Tähän mennessä luku on yli kuusisataa,  mikä on Hattaroita-blogille sensaatiomainen pläjäys. Kiitos vaan uteliaille, teette minut onnelliseksi.

Mutta samantien sori vaan kaikki curly-kiharoista innostuneet, nyt tulee suru-uutinen. Kun viimein olette suurella työllä oppineet metodin ja saaneet kutrinne curlytyiksi, tulette olemaan muodista pois. Trendihuhut ovat huhuilleet jo jonkun aikaa permanentin nimiin, ja pian sen pöyhkeät kiharat valloittavat kaikki.

Me ennen 2000-lukua syntyneet tiedämme, mikä permanentti on, mutta tiedoksi nuoremmille: permanentti on hiusten kemiallinen kestokiharrus, pehmennys, rakennekäsittely, volyymilisäys, tyvikohotus ja mini vogue ja voi se olla myös suoristus - jota ehkä pian kaipaatte te curly-kiharoiden huoltamiseen kyllästyneet. 

Muodikas paksu polkka ja föönauksen tukena pehmennys, 1984.

Permanentin etu curly-kiharoihin on, että sen eteen ei tarvitse itse tehdä mitään. Ei muuta kuin lampsii kampaamoon ja kysyy, josko sieltä löytyy joku, joka osaa. 

Permanentin tekotaitoa eivät kuulemma  ole nuoren sukupolven kampaajat päässeet kunnolla harjoituksen puutteen vuoksi oppimaan ja vanhoiltakin on taito voinut tarpeettomana ruostua, joten jokaisesta kampaamosta ei välttämättä permanentin tekijää löydy. Vielä. 

Permis on kätevä keino pakottaa hiukset ruotuun. Permanentista saa nopeasti apua suomalaisen ohuen hiuksen muotoiluun, ja monia vuosia olen ottanut siitä hyötyä itsekin. Kunnes erään kerran 1980-luvun lopulla sattui niin, että uusi kampaajani ei osannut arvioida hiusteni kestoa oikein, ja permanentti käräytti minulle aivan mahdottoman Uuno Turhapuro -kampauksen. 

Uusi tyyli Turhapuro-onnettomuuden jälkeen ilman tukipermistä, 1989.

 
Viimeiset kaksikymmentä vuotta olen sitten pärjännyt pelkällä leikkauksella. Ja tietenkin muutama raita toisinaan, väliin vaaleata, väliin tummempaa, mielen mukaan.

Vaan eihän sitä koskaan tiedä, jos pehmennyksen vielä joskus otan. Jos permanentti nyt tosissaan muotiin tulee, niin melko varmasti innostun minäkin pitkästä aikaa kokeilemaan.


Permanentin uudesta tulemisesta ovat kertoneet mm. seuraavat mediat:

IS 14.9.2017. 

Kotiliesi 15.10.2018.

YLE 31.8.2018.

 ...

Tällaisia mietteitä tänään.
Kiitos kun käväisit,  
tulethan pian uudestaan.
Ja kommentistakin tykkäisin ... 😊

...

maanantai 20. toukokuuta 2019

Pitäisiköhän muuttaa Irlantiin ...


Olen aina silloin tällöin ehtinyt lukea ihastuttavia Irlanti-juttuja SaaraBeen blogista Elämää Vihreällä Saarella ja salaa haaveillut pääseväni samanlaiseen kodikkaaseen maailmaan itsekin asumaan. Toisinaan ihan jopa harmittaa, etten ole sinne valmiiksi syntynyt.

Kaipaan yhteisöllistä lämpöä, jota irlantilaisessa arjessa näyttää olevan enemmän kuin meillä. SaaraBeen tarinoissa ja kuvissa Irlanti vaikuttaa sosiaalisesti mukavan lämminhenkiseltä asuinympäristöltä, vaikka ilmasto saarella on toisinaan sateisen ja tuulisen epämukava. Ja ne värikkäästi maalatut rakennukset, joissa vähintään ovet kirkuvat eri väreissä, ovat niin toista kuin meillä täällä harmaassa Suomessa.


Pelkkä väri jo piristää mieltä, niin että olen miettinyt.

Mutta tässä iässä muutto tuskin on järkevää, ainakaan pysyvästi, mutta iloitsen kuitenkin Ylen leikkimielisestä testistä, jonka tulos vahvistaa kaipuuni: minä kuulun Irlantiin. Siellä asuu eniten minun kaltaistani väkeä.

Sellaista väkeä, joka tykkää piipahdella juttusille tuttujen ja vieraitten kanssa, tykkää kuunnella elävää musiikkia ja tanssahtaa muutaman askeleen, ottaa oluen tai kahvin tai syödä vähän ja nauraa paljon, olla leppoisasti toisten ihmisten seurassa.


Näin nimittäin tuntuu olevan Irlannissa: irlantilaiset osaavat ottaa elämän kevyesti.  

Irlantilaiset ovat rentoa kansaa. He ovat nokkelia ja sanavalmiita. Irkut rakastavat hauskanpitoa, vitsailua ja löysäilyä, vahvistaa käsitykseni irlantilaisuudesta Moona Laakso blogissaan. Ja Juha Remeksen kokemukset täydentävät: Paikalliset täällä ovat ystävällisiä ja huumorintajuisia, vitsejä voi heittää melkein mistä tahansa.

Mutta miten minä täältä. Suomessa on äidinkieli, metsät, järvet, puhtaus, terveys. Ystävät. Läheiset.  ... Ei minun noin vain pidä karkuun lähteä, minä ajattelen, pitää itse luoda ympäristöönsä sitä, mikä vielä puuttuu: lämminhenkistä yhdessäoloa, hauskanpitoa ja kiireettömyyttä.

Kesällä irkkulaisuus onnistuu suomalaisiltakin. Valo ja lämpö tekevät kaiken helpommaksi, myös vieraalle puhumisen ja hassuttelun.



PS. Koska en harrasta matkustelua, käväisin Irlannissa ilmaisella pikamatkalla: poimin kuvat Pixabaysta.

Näiden kuvien myötä rentoa kesän alkua kaikille!

...

Tällaisia mietteitä tänään.
Kiitos kun käväisit,  
tulethan pian uudestaan.
Ja kommentistakin tykkäisin ... 😊

...




perjantai 17. toukokuuta 2019

Puisto vain nurin, muuten ei erityistä


Joensuun kaupungintalo ja Vapaudenpuisto 16.5.2019

Olen alkanut laskeutua kesään. Pää tyhjenee suhisten kuin ilmapallo.

Mielessä ei ole yhtään aihetta, mistä kirjoittaa postausta. En halua miettiä maailman murheitakaan, vaikka niissä aihetta olisi vaikka mihin.

Jaan kuitenkin pari kuvaa siitä, miltä näyttää, kun Joensuussa kaadettiin kodikas vanha puisto keskeltä kaupunkia. Kaikki puut kerralla nurin.

Surullinen näky. Saa nähdä, mitä tilalle tulee ...

Yhdessä kavereitten ja tuntemattomien kanssa on ilmestystä kauhisteltu. Kesä tulee Joensuuhun ilman puistoa. Ei mitään varjon paikkaa jäätelön syöntiin. Saa nähdä kuinka selvitään.

Torikin on Joensuussa uusittu ja saanut pintaansa hienon laatoituksen. Oikein on avara ja valoisa, mutta sekin varjoton. Nuoriso on jo löytänyt sieltä paikkansa, kaiuttaa soittovehkeistään musiikkia sellaisella volyymilla, etteivät minun vanhat korvani sitä kestä.

Kesällä tori täyttyy kojuista ja hyörinästä.
Ei meillä silti niin kamalaa ole kuin Turussa, jossa ei ole toria ollenkaan. Liekö turkulaisilla kohta  keskustan talojakaan kun tarpeeksi kauan kaivavat.

Joensuussa on sentään onnistunut toriparkki.

Ja minä lähden metsään nyt.

Aurinko paistaa.

...

Tällaisia mietteitä tänään.
Kiitos kun käväisit,  
tulethan pian uudestaan.
Ja kommentistakin tykkäisin ... 😊

...


keskiviikko 15. toukokuuta 2019

Olen allerginen kiireelle


Mitä enemmän aikaa on kulunut viime syksyisestä työpestistäni kiireeseen viritetyssä opetusmaailmassa, sitä selvemmin olen alkanut huomata, miten hoputus minuun vaikuttaa. Nyt kun jatkuvaa kiirettä ei ole, pienikin paine tuntuu. 

Ikävältä. Tyhmältä. Turhalta.

Olen allerginen kiireelle. 

Pelkästään pieni viime tippaan jäänyt pikajuoksu sovittuun tapaamiseen aiheuttaa minulle tukalaa oloa, mutta sellaiset hetket kuuluvat joskus arkeen ja ne voi sietää, koska pian jo pääsee rauhoittumaan. Mutta jos joka päivä juostaan aamusta iltaan eikä mitään ehdi milloinkaan tehdä kunnolla, sellainen tekee minut todella huonovointiseksi. 

Uskallan tämän nyt ääneen tunnustaa, kun eläke ovella kolkuttaa. 

Suomalaisessa työelämässä kiire on pyhä asia, joka pitää olla. Se on tehokkuuden ja hyvin tekemisen mitta. Suomalainen työelämä ei laiskoja elätä. 

Vielä parikymmentä vuotta sitten olin minäkin kaikista nopein ja tunnollisin ja ahkerin. Luulin olevani. Silloin kiire olikin enemmän itsetehtyä, mutta nykyisin kiire on monissa työpaikoissa itsestäänselvä toimintakulttuuri.

Pysähtyyköhän kukaan muu kuin minä koskaan töissään ihmettelemään, miksi ylipäätään pitää olla tehokas?

Sanit osaavat mindfulnessin, alkuperäiskansa eteläisessä Afrikassa, kuva Pixabay.


Meidän kiireemme ei ole niin tärkeä asia elämän sujumisessa kuin me hölmöt luulemme. On muitakin tapoja tehdä ja elää. Esimerkiksi afrikkalainen.

Afrikassa osataan ottaa rennosti ajan kanssa, kirjoittaa Ylen Afrikan-avustaja Liselott Lindström. Mikäs on ottaessa, kun elämänohjeena on kiireettömyys. Swahilinkielinen sananlasku tiivistää idean: “haraka haraka haina baraka”, eli kiirehtiminen ei tuo mitään siunauksia.

Hitaus on viisautta. Joillekin. Miksei myös meille?

Jos me hölläisimme turhista paineistamme, emme tarvitsisi erikseen mindfulness- ja muita rauhoittumisretriittejä ollenkaan. Kun meillä kaiken lisäksi on kaikkea, mitä ihminen tarvitsee ja paljon ylimääräistäkin, meillä olisi hyvin varaa hidastaa.

Ja heti kun tämän olen pohtinut, alkaa omatunto soimata ja syyttää minua siitä, että yritän tälläkin jutulla vain saada itselleni luvan olla laiska. Omatuntoni ei vielä tunnista työnteoksi tasatahtista ja rauhallista työtä, mitä tänäänkin puutarhalla koko päivän hyvällä mielellä tein.



...

Tällaisia mietteitä tänään.
Kiitos kun käväisit,  
tulethan pian uudestaan.
Ja kommentistakin tykkäisin ... 😊

...

tiistai 14. toukokuuta 2019

No, panenko sitä huulipunaa nyt vai en?


Naiset, olemme valehtijoita! väittää Tuomas Enbuske Iltalehden kolumnissaan ja antaa meille viisaan ohjeensa:  

Naiset, lopettakaa meikkaaminen - se tekee teistä vain kieroja valehtelijoita!

Minä seison peilin edessä huulipuikko kädessäni ja katson sinisiä huuliani. Enkö minä edes vähän voisi edes huulia, kun muu naama on jo aikaa sitten menetetty?

Mutta Enbuske todistaa:

Tämä kauneusihanne on kehittynyt evoluutiossa, sillä kauniit kasvot kertovat naisen ja hänen sukunsa terveydestä. Kauniin naisen kanssa lempimisestä syntyy terveempiä lapsia.

Ai tästä on kysymys: ei muka kannata enää, kun on soidinmenot tanssittu? Sen takiahan minä juuri ...

Miehet ja myös naiset ovat rakastuneet meikittömiin naisiin jo satojatuhansia vuosia, tietää Enbuske.

Niin mutta ... kun että jos ...


Ongelma on kauneusihanne, jota toteuttamalla naiset itse nostavat rimaa korkeammalle, jaksaa Enbuske selittää.

Minä pysähdyn miettimään ... että eihän huulipuna ole korkea rima! Botox on paljon ylempänä.

Onhan?

... Ja niin minä eilenkin lähdin kaupoille huulet maalissa. ...

Tänään on onneksi puutarhapäivä. Mikä helpotus.


...

Tällaisia mietteitä tänään.
Kiitos kun käväisit,  
tulethan pian uudestaan.
Ja kommentistakin tykkäisin ... 😊

...

torstai 9. toukokuuta 2019

Onnellista äitienpäivää, äidit ja heidän lapsensa!


Olisipa mukavaa, jos äiti vielä eläisi!

Se olisi niin mukavaa! Nyt olisin minäkin vihdoin siinä iässä, että voisin ymmärtää äitiä paremmin kuin ennen. Olisi niin paljon kysyttävääkin. Kun ei me äidin kanssa hänen elämästään koskaan juuri mitään puhuttu. Olimme aika etäisiä toisillemme.

Voi olla, että äiti piti yksityisyytensä myös tarkoituksella, sillä eivät sen sukupolven aikuiset ylipäätään lapsilleen itsestään mitään kertoneet. Ja nuorena minä puolestani olin niin itseäni täynnä, etteivät äidin jutut minua edes kiinnostaneet, jos hän jotain kertoikin. Paitsi ne jutut, joista hän ei puhunut kenellekään. Salaisuudet. Ja tunteet.

Äiti ei milloinkaan puhunut siitä, miten hän oli ollut onnellinen tai surullinen, rakastunut tai pettynyt, rohkea tai avuton. Ihan kuin hänellä ei olisi ollut tunteita. Äiti kertoi menneestä elämästään, lapsuudestaan ja nuoruudestaan, joskus tarinan tai pari, mutta ei tunteista, joita niihin liittyi.


Eikä varsinkaan siitä ajasta, jossa silloin yhdessä elimme, siinä tapahtuvista asioista ei meillä puhuttu. Jos jotain juteltiin, niin vain pintapuolisesti ja ohimennen. Aina oli välissä jonkinlainen harso, syvimmän ajatuksen ja tunteen piilottaja.

Mutta äiti on äiti, vaikka etäisenäkin. Äiti on tunne, joka asuu sydämessä. Silloinkin, kun äitiä ei enää ole. Oikeastaan silloin vielä enemmän.


Jos voisin, tänä äitienpäivänä minä keittäisin äidille oikein hyvät kahvit ja istuttaisin hänet pehmoiseen nojatuoliin ja sanoisin, että nyt äiti kerrot, miltä sinusta on elämä tuntunut. Ja sitten minä ojentaisin äidille hänen Bostoninsa ja sanoisin, että minulla on aikaa, kerro tarkasti, kerro kaikki.

Enkä yhtään uskoisi, kun äiti sanoisi tapansa mukaan, että voi voi, enhän minä niitä enää muista, ei minun elämässäni ole mitään tapahtunut.

Jos äiti vielä eläisi. Minä soittaisin hänelle heti nyt.


...

Tällaisia mietteitä tuli mieleen näin äitienpäivän lähestyessä.


Hyvää äitienpäivää äidit ja tyttäret! 
Syödään paljon kakkua!


...

keskiviikko 8. toukokuuta 2019

Päivän horoskooppini, ja miten sitten kävikään

Täällä minä aikaani vietän, kukkien keskellä.

Elämäni menee niin tuttua rataa, että halusin aamulla vaihteeksi tietää, olisiko täksi päiväksi luvassa mitään uutta. Horoskoopithan ovat tunnetusti hyviä etukäteen tietäjiä, joten kokosin aamukahvilla muistiin muutaman netistä löytyvän ennusteen, joiden toteutumista olen tänään päivän mittaan tarkkaillut.

Näin sitten kävi. Tässä ovat kaksosten keskiviikon 8.5.2019 ennusteet ja toteutumat: 

Anna:  "Tänään on nopeatempoinen päivä, jolloin sinun tulee olla mahdollisimman tarkkana yllättäen eteesi tulevien valintojen kanssa. Jotkut ihmiset ympärilläsi ovat menestyksen valokeilassa ja toiset täysin pihalla. Sinun on valittava puolesi huolella ja silti hetkeäkään hukkaamatta."

- Säikähdin hivenen, kun tämän luin, mutta rohkenin kuitenkin lähteä töihin. Olisiko edessä kammottava kiire kukkakeppien kanssa vai kenties jopa työkavereiden kiista siitä, miten kepit oikeaoppisesti ruukkuihin asetellaan?

Mutta tulos oli niin leppoisa päivä, ettei parempaa. Tein työni tosi hitaasti, eikä sitä tänään paljon ollutkaan. Jossain oli hässäkkää johonkin ruukkuun ilmaantuneesta kirvasta, ja kuuntelin korvat höröllä, että nyt alkaa jokin, mutta kohta oli taas täysin hiljaista.

Tänään näitä ihastuttavia ruusubegonioita järjestelin.

Elle: "Paikkaat aukon itsetunnossasi olemalla mahdollisimman ammattitaitoinen, mutta hermostut, kun asiat eivät sujukaan mielesi mukaisesti. Yritä rentoutua edes illaksi."
 

- Aina yritän olla ammattitaitoinen, vaikka en puutarhalla mitään osaa, joten on mahdollista, että hermostumista ilmenee. Mutta tulos tänäänkin oli etten muistanut itsetuntoani ollenkaan, eikä mitään hermostumista ehtinyt mihinkään väliin, kun oli niin leppoisa tunnelma. Ja mitä iltaan tulee, kohta menen saunaan rentoutumaan lisää.

Nyt on kukkia huoneet täynnä lattiasta kattoon.
 
Me Naiset: "Älä tee asioista tarpeettoman mutkikkaita. Seuraa vaistoasi, joka johdattaa sinua oikeaan suuntaan. Hienotunteisuus on nyt tarpeen kommunikoidessa."

 - Tämä varmaan koskee tuota alussa olevaa Annan ennustetta yllättäen eteen tulevista valinnoista, luulisin, miten lie, liekö tosiaan olleet planeetat kohillaan molemmissa lehdissä. Ja hienotunteisuus on tietysti työkavereiden kanssa aina paikallaan.  

Mutta tulos oli, että vaistoni johdatti minut enintään arvioimaan ruukuille sopivat harvennusvälit, jos siihenkään, sillä aika paljon mittailin. Hienotunteisuutta käytin sen verran kuin muulloinkin, etten alkanut kahvipöydässä työkaverilta mitään hänen elämästään utelemaan, vaikka se minua paljon hänen aiempien tarinoidensa valossa kiinnostaa.

Keltainen ei ole suosittu väri, sitä on vähän.

IS: "Mieleesi nousee koko ajan toinen toistaan houkuttelevampia ajatuksia hetkien viettämiselle kuin tämä askare, jonka parissa nyt olet. Pane ne tiedoksi itsellesi talteen."

- Näitä ei ole tullut tähän asti kukkien parissa mietittyä, mutta päivän tulos oli, ettei tullut tänäänkään. Mitään en töissä miettinyt. Mutta kotiin tultua sanoin miehelle, että nyt alkoi uusi elämä minulla. Ja se tarkoitti liikunnan lisäämistä ja tietokoneen näpyttämisen vähentämistä. Tämä ennuste siis toteutui! Paitsi ettei ajatuksia noussut koko ajan eikä monta.

Huumaava kukkameren loisto.

IL:  "Ota itsellesi aikaa kuulostella, mitä lähitulevaisuudelta ja miksei koko elämältäsikin haluat. Ole rehellinen. Mitä elämässäsi on liikaa ja mitä kenties liian vähän?"

- Tämä aihe on osa jokapäiväistä pohdintaani. Mutta tulos oli, etten siis muistanut miettiä tätäkään asiaa töissä ollenkaan. Jotain kyllä töiden jälkeen miehelle mainitsin yrittäjäksi ryhtymisestä. Liekö jäänyt eilisestä postauksesta mieleen starttiraha, vai liekö kukkien huuma järjen sekoittanut. Tämä ennuste toteutui osittain, mutta ei se minulle mikään ennuste ole, kun kuulostelen tulevaisuuttani joka päivä.
 
Tänäänkään ei ollut kiirettä: ehdin ottaa ainakin sata kuvaa.

Sen panin merkille, että tuo Annan ennustus sai aikaan pientä jännitystä töihin menoon. Mistä tuli mieleen, että joskus ennusteet pitävät paikkansa ihan vain siksi, että me alamme itse huomaamattamme niitä toteuttaa. 

Siksi hyvä ennustus on sellainen, joka ennustaa vain mukavia asioita ja iloisia onnistumisia. 

 Uskotko sinä horoskooppeihin tai ennustuksiin?


...

Tällaisia mietteitä tänään.
Kiitos kun käväisit,  
tulethan pian uudestaan.
Ja kommentistakin tykkäisin ... 😊

...

tiistai 7. toukokuuta 2019

Minä, sisukas ja aktivoitu

Kukkien keskellä vielä muutama viikko.

Luin äsken Hesarista uudesta selvityksestä, jossa arvioitiin työttömien aktiivimallin vaikutuksia työllisyyden edistämiseen. Tulos ei mallia mairittele, eikä sitä varmaan moni ihmettele.

Huomasin artikkelista kuitenkin hupaisan maininnan päivärahaleikkurin aikaansaamasta "sisuuntumisesta", ja tunnistin siitä heti itseni. Minä nimittäin sain leikkurin voimaantultua vuosi sitten sellaisen kiukkusisupuuskan, että olisin tehnyt mitä vain, jottei päivärahaani olisi leikattu. Ja niin minä teinkin.

Kun tajusin, että leikkuri koskee myös meitä niin sanotussa eläkeputkessa eli ansiopäivärahan lisäpäivillä olevia, marssin saman tien työkkäriin vaatimaan aktivointiani. Olin niin sisuuksissani, että unohdin ikäni ja kaikki muutkin esteet ja tivasin infosta aktivointia sellaisella tarmolla, että lopulta muuan ystävällinen työkkäritäti otti minut vastaan jossain puhelin- ja nettitöidensä raossa ja etsi minulle sopivan työnhakuvalmennuskurssin.

Tuo kurssi oli räätälöity niin, että se täytti kolmen kuukauden seurantajakson ehdot, ja minä säästyin ensimmäiseltä leikkurilta. Suoritin työnhakuvalmennuksen hyvin mallikkaasti ja olin oikein ylpeä itsestäni. Koulunpenkillä on mukavaa, kun joku on suunnitellut kaiken valmiiksi. Tein hienon uuden ansioluottelonkin, semmoisen modernin, jossa on minusta reipas kuva, kymmenen vuoden takaa.

Seuraavan puoli vuotta olinkin oikeissa töissä, mutta ei siihen ansioluettelo vaikuttanut, vaan sattuma eli lottovoitto.

Hilpeitä kastelukannuja kukkaisille.

Niin minulta ei enää puutu työllisyyttä edistävistä tukitoimista kuin uravalmennus, kun tämä nykyinen työkokeiluni päättyy. Ellen sitten ryhdy palkkatuettuun työhön tai starttirahayrittäjäksi. Eläkkeeseen on vielä muutama vuosi aikaa, joten vaikka mitä ehdin. Saatan mennä työnhakuvalmennukseenkin uudestaan, kun jäi viime vuonna itseni esittelyvideo tekemättä.

Video on kuulemma ihan must, sen avulla takuulla saa töitä. Varsinkin kun minulla on se uusi ja hieno ansioluettelokin, joka erottuu muiden hakijoiden joukosta, lupasi ohjaaja, kun siinä on värilliset reunaviivat.


...

Tällaisia mietteitä tänään.
Kiitos kun käväisit,  
tulethan pian uudestaan.
Ja kommentistakin tykkäisin ... 😊

...

maanantai 6. toukokuuta 2019

Elämäni merkitys? Etsinkö turhaan?


Tämä on ikuinen pohdinnan aiheeni. Minä jaksan etsiä elämäni merkitystä aina vaan, niin kuin taas. Vaikka ovat jotkut viisaat sitä mieltä, että elämän merkitystä on turha etsiä, sillä elämällä ei ole muuta merkitystä kuin olemassaolo. 

Tuo on kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty, sillä ihminen tahtoo kokea olevansa merkityksellinen. Edes vähän. Siksi innostuin, kun löysin taannoin Kanavalla Krunikassa -blogista Leenan postauksen, jossa hän pohtii oman elämänsä merkitystä ja ottaa tuekseen filosofi Frank Martelan ajatuksia.

Filosofit ovat elämän merkityksen ammattipohtijia, niin että he jos ketkä siitä jotain tietävät. Martelan selitys elämän merkityksen kokemisesta on yllättävän yksinkertainen: 

"Vahvimmin koemme merkityksellisyyttä juuri niinä hetkinä, kun vahvimmin kykenemme tekemään hyvää toiselle."

Uhrautumisesta ei ole kyse, vaan oma lehmä tietenkin ojassa on. Ja oikeastaan enemmän kuin uskallamme ääneen ajatella. Martela nimittäin korostaa myös sitä, että hyvän tekemisen pitäisi olla tekijälleen itselleenkin merkityksellistä tekemistä sinänsä. 


Vasta silloin, kun teen jotain, missä toteutan itseäni toisten hyödyksi, voin kokea olemassaoloni aidosti merkitykselliseksi. Tässä Martelan ajatus hänen itsensä kiteyttämänä: 

"Elämän merkitys on tehdä itselleen merkityksellisiä asioita siten että tekee itsestään merkityksellisen muille ihmisille. Pyri siis löytämään juuri sinulle ominainen tapa toteuttaa itseäsi. Ja sitten mieti miten tämän tekemisen kautta kykenet palvelemaan toisia ihmisiä."

Ja niin minä päädyn taas oman elämäni merkityksen kysymykseen. Mikä sitten on se minulle ominainen tapa toteuttaa itseäni, jonka kautta voin palvella toisia ihmisiä?

Kunnes älyän muistaa, että onhan minulla läheisiä, joista on mukavaa, että minä pelkästään olen olemassa. Heille riittää että olen olemassa, omalla tavallani, ja pidän myönteistä yhteyttä heihin niin, että he kokevat minut enemmän ilona kuin murheen lähettiläänä. Ehkä joskus autankin, tietenkin aina kun voin, mutta tällä hetkellä apuani aika vähän lähipiirissäni tarvitaan.


Tulen siis samaan tulokseen kuin Leena em. blogissaan. Läheisten kanssa vietetty aika on minulle paras merkityksellisyyden kokemisen perusta. Ei sitä tarvitse sen kauempaa etsiä. Ongelmani on vain se, että tämä yksinkertainen asia minulta yksilöllisyyden arvoa korostavalta individualismin aatteen aivopesemeltä jatkuvasti unohtuu. - En minä yksin ole mitään.


...

Tällaisia mietteitä tänään.
Kiitos kun käväisit,  
tulethan pian uudestaan.
Ja kommentistakin tykkäisin ... 😊

...