tiistai 30. huhtikuuta 2019

Vapun kunniaksi: työ on ihanaa!

Työnantajan vappuaaton tarjoilu. Nam.

Jotain minä aavistin, mutta en silti osannut odottaa, että työkokeilu puutarhalla olisi niin täydellisesti erilaista kuin aiempi työni ammatinopettajana. Opettajana käytin pääasiassa päätäni, mutta puutarhalla työ tehdään niin käsin kuin vain käsin voi tehdä. 

Puutarhalla en myöskään ole esillä enkä esitä, siellä saan olla sellainen kuin olen. Tukka sojottaa vapaasti miten tahtoo, meikki ei tulisi mieleenkään, eikä kukaan odota minulta persoonani likoon panemista saati alati valpasta vuorovaikutusta. Kukaan ei arvostele minua.

Kukkien äänettömyys on saanut minut vasta nyt todella ymmärtämään senkin, mitä tarkoitetaan, kun opettajia sanotaan puhetyöläisiksi. Enhän minä ennen muuta tehnyt kuin puhuin ja puhuin. Olen yllättynyt siitä, miten hyvin viihdyn hiljaisuudessa. Tänäänkin jouduin monta kertaa varmistamaan kellosta, että joko tosiaan on kotiinlähdön aika, kun päivä vain jonnekin humahti.

Joka taimi käsin kylvetty.

Humahtihan ne päivät tosin opetustyössäkin, mutta eri tavoin: kiireeseen ja hosumiseen.

Puutarhatyöntekijänä en  suunnittele itselleni minuuttiaikataulutettua tehtävälistaa, eikä aivojani kuormita kaiken mahdollisen yhtäaikainen tekeminen. Puutarhalla minulla on aikaa keskittyä yhteen tehtävään kerrallaan, jonka saan tehdä loppuun asti - ja aina on hetki aikaa ihailla työn tulosta.

Mutta uskon, että monissa muissakin työtehtävissä voitaisiin päästä samaan tunnelmaan kuin tässä työkokeilupuutarhassani päästään. Aika turhaan me missään töissä stressissä juostaan. Tarkoitan, että jos yhteistä tahtoa olisi, jos arvomaailmamme pikkaisen muuttuisi ja työtä jaettaisiin useammalle, niin kiire ja stressi voitaisiin taltuttaa missä töissä vain.

Työ on ihana asia! Se antaa ilon elämään, silloin kun se niin tekee. Kaikki työ ei ikävä kyllä ole tekijäänsä palkitsevaa. Parasta minusta olisi, jos jokainen meistä saisi tehdä sitä työtä, jossa parhaiten viihtyy, oman kykynsä mukaan ja niin pitkään kuin tahtoo.

Ehkä sellainen päivä vielä joskus tulee, mutta sitä odotellessa tärkeintä on että työtä on. Toukokuun ensimmäinen on suomalaisen työn ja kansainvälinen työväen juhlapäivä, ja sitä minä aion juhlia.


ILOISTA VAPPUA SINULLEKIN!


 ...

Tällaisia mietteitä tänään.
Kiitos kun käväisit,  
tulethan pian uudestaan.
Ja kommentistakin tykkäisin ... 😊

...

maanantai 29. huhtikuuta 2019

Suomalaisten iloton onnellisuus?

Kevään ensi kukkaset.

Nonniin, nyt se on todistettu oikein tutkimuksella, minkä suomalainen tietää muutenkin. Me olemme synkkä kansa.

Gallup-yhtiön tuore selvitys kertoo, että suomalainen ei positiivisia tunteita tunne. Suomalaiset eivät hymyile eivätkä naura, mikä ei ole ihme, kun emme myöskään koe saavamme nautintoa emmekä kunnioittavaa kohtelua toisiltamme. Suomalainen ei toista helposti kehu eikä ympärilleen hyvää tuulta jaa.

Sen sijaan me koemme huolta, stressiä ja suuttumusta enemmän kuin vaikkapa Ruotsin ja Viron naapurimme: näiden sijoittuessa yli 140:n maan otoksessa kahdentoista mukavimman maan joukkoon Suomi jää vain keskitasolle.
Kevät on ilon ja onnen aikaa. Onhan?

On ehkä uhkarohkeaa sanoa tätä ääneen, sillä harva sitä myöntää, mutta juuri tämän vuoksi itse vähän pelkään mennä mukaan minulle outoon suomalaiseen porukkaan.

Esimerkiksi uuteen työyhteisöön mennessä saan aina varautua siihen, että muutaman ensiviikon ajan joudun tuntemaan itseni ulkopuoliseksi. Eikä senkään jälkeen yleensä löydy kuin yksi tai kaksi työkaveria, jotka kelpuuttavat minut tasapuolisesti joukkoonsa.

Olen kokenut, että mitä syrjemmässä Suomea olen, sitä enemmän varautuneisuutta esiintyy. Olen tätä usein ihmetellyt ja tullut siihen tulokseen, että ehkä me kaikki vähän pelkäämme toisiamme.

Tai sitten kyse on vain tottumuksesta ja esi-isien perinnöstä. Olemmehan Euroopan viimeiset metsäläiset, totiset torvensoittajat, vakava kaskenpolttajakansa pohjoisen karuilta korpimailta. = Synkkyys on ilomme.

Siksi yritän olla suuttumatta meille, vaikka synkistely joskus ottaakin päähän. Armahdan itseäni ja kanssakulkijoitani ja yritän muuttaa omaa käytöstäni myönteisempään suuntaan. Siinä on haasteensa, mutta olen huomannut, että aika moni tekee samoin.

Hymyjä näkee nykyisin useammin kuin ennen. Ja sitä enemmän tietysti, mitä enemmän itsekin hymyilee. 


 ...

Tällaisia mietteitä tänään.
Kiitos kun käväisit,  
tulethan pian uudestaan.
Ja kommentistakin tykkäisin ... 😊

...


lauantai 27. huhtikuuta 2019

Päiväkahvit kaupungilla miehen kera

Veteraanipäivän kunniaksi liehui Suomen lippu myös Joensuun kaupungintalon katolla.

Kun aurinko niin houkuttelevasti taas lauantaina lämmitti, päätettiin miehen kanssa, että lähdetään päiväkahveille kaupungille. Ei oltu vielä ehditty katsastaa maaliskuussa Torikadulle avattua uusvanhaa liiketilaa ja valittiin se määränpääksi.

Hilun Paikan seinällä on kuva alkuperäisestä puutalokorttelista.






Suvantokadun ja Torikadun kulmauksen vanha keltainen puutalo, Wanha Kulma, on saanut  uuden elämän tänä keväänä. Vuonna 1910 valmistunut, myös Korttelinkulmana tunnettu, Torikatu 12 on rakennettu paksuista hirsistä, jotka remontin jäljiltä hohtavat nyt vaaleina kuin uudet.


Hilun Paikka on kodikas ja vähän romanttinenkin.

Korttelinkulman kahvilassa saa kaksi isoa kahvia ja leivosta yhteishintaan yksitoista euroa. Aamuisen kuntosalin ja siivoilujen jälkeen päätettiin, että voitiin törsätä vähän ylimääräisiin kaloreihin. (Meillä siis ihmeitä tapahtuu: pari päivää on pikku hiljaa kevätsiivoiltu, jotta saadaan talven jäljet pois vapuksi.)

 Siellä saa myös lounasta, ja tilaa riittää.

Korttelinkulma on paikka, jossa vanhat hirret ja kauniit kakluunit pakottavat pysähtymään ja rauhoittumaan. Ovat ne niin harvinainen näky tänä päivänä. Kahvilan ja myymälän lisäksi siellä on pitsa- ja siipiravintola Wanha Aitta, jossa asiakkaita oli jonoksi asti. Pitänee joskus testata, josko siellä olisi jotain tavanomaisesta parempaa. Tunnelmaa ainakin näyttäisi olevan.


Tämä kaakeliuuni on WanhanKulmanPuodissa.

Ei Korttelinkulmaa uskoisi samaksi taloksi kuin vielä vuosi sitten, jolloin se oli pelkkä lahoava rötiskö. En uskonut, että sitä enää ikinä ehjää saa, niin huonossa kunnossa ulkoverhoilu oli. Mutta nyt talo näyttää yllättävän hyvältä, varsinkin sisäpuoleltaan. Tuoksukin on raikas, ei mitään tunkkaisuutta havaittavissa.



Oltiin aika innoissamme ja ostettiin vielä pois lähtiessä makeat entisajan tikkunekut matkaeväiksi. Käveltiin sitten niitä imeskellen katsomaan uudistunutta toria, josta ei tähän aikaan vuodesta ole kerrottavaa, mutta kunhan kesä alkaa, niin luulen, että juttua piisaa.

Torilta käppäiltiin Ilosaaren kautta Pielisjoen yli ja edelleen siitä jokirantaa ja ihailtiin sinistä vettä ja taivasta ja laivoja ja aukeavia silmuja.

Puuskittainen tuuli hieman rasitti, kun ei tietenkään ollut pipoja päässä. Ja taas ajattelin, että näin mututuntumalla tuntuu, että nykyään tuulee enemmän kuin ennen. Tuuli oli niin navakka ja yhtäkkisen puuskittainen, että pieni ihminen, kuten minä, sai koko ajan pelätä ettei lennä jokeen.

 - Oli muuten hyvä syy kävellä miehen kanssa käsi kädessä.

Pielisjoki, Itäsilta ja vanha ruoppauskone tai jokin sellainen sekä pari paattia rannassa.

Kevätkö lie aiheuttanut, vai mistä lie johtui, mutta tänään minusta oli erikoisen mukava seikkailla mieheni kanssa kaupungilla. Vaikka ei siinä ollut mitään sen kummempaa. Ei vain ärsyttänyt mikään.


 ...

Tällaisia mietteitä tänään.
Kiitos kun käväisit,  
tulethan pian uudestaan.
Ja kommentistakin tykkäisin ... 😊

...

perjantai 26. huhtikuuta 2019

Köyhän osa ilmastotalkoissa

Luksusta vai tarpeellista?

Lomat, ylenpalttiset asuin­neliöt ja kaikki muu luksus verolle! 

Näin vaatii ympäristötekniikan, -talouden ja -johtamisen professori Lassi Linnanen torstain Hesarissa.

Rikkaiden on kannettava ilmastonhuoltokekoon enemmän korsia kuin köyhien, sillä mitä suuremmat tulot, sitä suurempi kulutus ja sitä suurempi ympäristövahinko. He jotka kuluttavat paljon, voivat myös vähentää paljon. Yksinkertaista.

Suomalaisena minä olen rikas, jos vertaan itseäni kehittyvissä maissa asuviin kanssasisariin, mutta köyhä, jos vertaan itseäni vaikkapa Melania Trumpiin ja hänen kaltaisiinsa. 

Mutta rehellisesti sanottuna olen suomalaisittainkin enemmän köyhä kuin edes keskituloinen. Sen näkee jo siitä, että minulla ei ole yhtään ylimääräistä, mistä kuluttamista vähentäisin. Olen jo vähentänyt niin paljon. Köyhänä olen ilmastoystävällinen kuluttaja:

Iloista matkaajaa VR rakastaa.
- En käytä lentokonetta.
- En autoile turhaan, matkustan junalla tai linja-autolla, lähimatkat kävelen tai pyöräilen.
- Kodissani ei ole yhtään ylimääräistä neliötä, ei savuttavaa takkaa eikä puu-uuniakaan.
- Minulla ei ole myöskään kakkosasuntoa eikä kesämökkiä.
- Syön kotimaisia kasviksia ja marjoja, paitsi sitrushedelmät ja jotkut vihannekset.
- Vain kerran pari kuukaudessa syön punaista lihaa tai jotain sellaista.
- Kierrätän vähäiset jätteeni, en käytä erikoisia ja kalliita puhdistusaineita, siivoan harvoin ja pääasiassa kuivin menetelmin.
- En osta vaatteita turhaan, ja kun ostan, huollan niitä niin, että ne kestävät pitkään.
- Kun ei ole rahaa, on pakko keksiä muuta ajankulua ja viihdykettä kuin kuluttaminen.

Mieleeni tulee vain pieniä arkisia juttujani, joista voi olla haittaa ympäristölle. Sellaisia kuin television, tietokoneen ja kännykän käyttö, hiusten värjäys, huulipuna, ihovoiteet, deodorantti ja tuoksusaippua. Karkit ja suklaa. Kahvi. Korvakorut (lasketaanko ne luksukseksi?).

Ilomielin otan vastaan Lassi Linnasen ehdotuksen kaikille määritetystä henkilökohtaisesta hiilibudjetista ja kaiken kattavasta kulutuskiintiöstä. Minulle ei tule vaikeuksia, vaikka rajat vedettäisiin kuinka tiukoiksi. ...


 ...

Tällaisia mietteitä tänään.
Kiitos kun käväisit,  
tulethan pian uudestaan.
Ja kommentistakin tykkäisin ... 😊

...



keskiviikko 24. huhtikuuta 2019

Karkkihimo ja itsepetkutus

Rauhoitan omantunnon syömällä väliin yhden mandariinin.

Onkohan niin, että vanhetessa alkaa tehdä enemmän mieli makeaa kuin nuorena? Vai johtuuko nykyinen jokailtainen Daim- ja Kismet -himoni vain tottumuksesta?

Olen aina yrittänyt hallita herkuttelua ja välttää painonnousua, mutta aika ajoin tulee kausia, jolloin en pysty pitämään itseäni kurissa.

Jos totta puhun, en enää nykyisin pysty erottamaan näitä kausia toisistaan, sillä niin säännöllisesti annan periksi kiusauksille.

Olen pysynyt normaalipainoisena, koska en leivo enkä osta kaupasta kahvileipää, edes keksejä ei ole kaapissa "vierasvaralle". Karkkia en osta varastoon myöskään, sillä kaikki menee heti kun alkuun pääsen. Mutta nyt huomaan sortuneeni uudenlaiseen itsepetkutukseen.

Käytän hyväkseni mieheni makeanhimoa.

Mies on perso makealle, eikä hänelle tarvitse kuin vihjaista, niin hän on jo matkalla kauppaan hakemaan jotain hyvää. Juuri äsken, tätä postausta aloittaessani, hän lähti minun pyynnöstäni hakemaan Daimit molemmille.

Nyt ne odottavat tuossa nenäni edessä, bonuksena vielä punainen Royal-patukka. Näin käy joka ilta. Tästä on tullut perinne.

Tietenkin voisin jättää Daimini syömättä, ajattelen, eli järkeni puhuu. Mutta mieliteko vakuuttaa, että ei se tässä iässä enää haittaa, jos vähän herkuttelee. Mitä sillä on väliä, jos paino nousee, pitäähän elämässä olla mielihyvää. Minähän olen sitä paitsi ruumiillisen työntekijäkin ja kulutan taas ylimääräisen huomenna pois.

Miten hullua halun ja järjen taistelua. Miksen vain yksinkertaisesti jätä herkkua väliin, kun en sitä oikeasti tarvitse? 

En tiedä.

Ja tiedän kuitenkin.

Siinä se ongelman ydin on.

Mietin sitä kohta, tuossa Daimia rouskutellessa. Ehkä tähän ristiriitaan joku ratkaisu löytyy.


 ...
Tällaisia mietteitä tänään.
Kiitos kun käväisit,  
tulethan pian uudestaan.
Ja kommentistakin tykkäisin ... 😊

...


tiistai 23. huhtikuuta 2019

Kaikki työ ei stressaa


Siitä lähtien, kun 1990-luvulla opin käyttämään tietokonetta kirjoituskoneen sijasta ja kun 2000-luvun alussa sain ikioman työkännykän, on tietotekniikka ollut aina vain suurempi osa työntekoani. Esimerkiksi viime syksyn opetuspestissäni työajastani jo 95 prosenttia kului tietokoneen tai kännykän kanssa näpräämiseen. Siis sen ohella, että jotain piti / sai vielä opettaakin.

Tietotekniikka hämmentää työntekoa kaikkialla, ja siksi on suorastaan ihme, että vielä löytyy työtehtäviä, joissa ei tarvita älylaitteita.

Arvaatte tietenkin, että johdattelen ajatuksenne taas puutarhalle. Mutta en voi mitään, olen niin tämän uuden työmaailmani lumoissa.

Puutarhalla ei tarvita tietotekniikkaa, jopa kännykkä pysyy pukukaapissa, ettei se sotkeennu multaan tai putoa vesikannuun. Tänäänkin koko päivä meni ilman että minun tarvitsi digittää yhtään mitään. Kaikessa rauhassa puhdistin kukkapöytiä ja -laatikoita, asettelin kukkaruukkuja kauniisiin riveihin ja etsin pölynimurin pusseja.

Mikä ihanuus, kun voi keskittyä vain siihen yhteen tehtävään, mitä kulloinkin on tekemässä!

Kukaan ei keskeytä. Kukaan ei hoputa. Kukaan ei vahdi. Kelloakaan en tänään nähnyt ja myöhästyin tunnin ruokatauolta, eikä se haitannut ketään. Söin kun muistin ja jatkoin töitäni.


Kukkien parissa työhön syntyy ihmisen mielelle ja ruumiille sopiva rytmi. Ja jos oma pää vielä vanhasta muistista yrittää vahingossa ahkeraliisoista ja salkoruusuista stressiä irrottaa, niin nopea vilkaisu ympärille pudottaa lempeästi todellisuuteen.

Siellä ne kaikki työkaverit rauhassa ja hiljaa töihinsä keskittyvät omissa mietteissään eikä yksikään huhki hikipäässä muille tehokkuuttaan todistaakseen.

Niin ihmeellinen maailma.


...

Tällaisia mietteitä tänään.
Kiitos kun käväisit,  
tulethan pian uudestaan.
Ja kommentistakin tykkäisin ... 😊

...

maanantai 22. huhtikuuta 2019

Talven viimeiset rippeet

Höytiäisen ranta Kontioniemessä.

Kohta on tämäkin talvi muisto vain - myös täällä pohjoisessa Pohjois-Karjalassa. Vaikka ei näistä pääsiäiskuvista sitä vielä huomaa.

Kauan kestää kevään tulo meillä. Tiet ovat sulat ja kuivat, mutta lunta on metsät täynnä ja jäät järvissä vielä pitkään. Pilkkijöitäkin bongasin toissa päivänä. Vähän jo hurjalta näytti, mutta aina niitä uhkarohkeita viimeisille jäille ilmaantuu.

Veneet talviunillaan Kontioniemessä.
Ulkoilun kannalta on hyvä, että enää ei tarvitse piikkipohjia kenkiin, mutta hengityssuojainta olen harkinnut. Niin paljon on hiekoituspölyä ilmassa, että parempi kun ei kaupunkialueella vähään aikaan liiku ollenkaan. Mutta kesäkuuhun mennessä toivottavasti on suurin osa hiekoista kaduilta lakaistu, ja loput peittää kesä.

Pielisen rantaa Ahvenisella.

Raikkaita ulkoilualueita on sitä ennen etsittävä kauempaa metsistä ja järvien rannoilta ja ajettava maaseudun rauhaan. Ei meillä onneksi maalle pitkä matka ole. Tuosta se alkaa ihan kymmenen kilometrin päästä. Ja sitä riittää.

Pielisen rantakivet Ahvenisella. Niiden suojassa oli lämmintä syödä eväät.

Pääsiäisenä oli aikaa ajella pois kaupungin pölyistä, ja niiltä retkiltä muistoina postaan nämä kuvat. 

Pielisellä on vielä jääpeite, mutta ei sinne ole enää menemistä. Se on varma kevään merkki.

Aurinkoista, lämmintä, ihanaa kevättä kaikille!


...


Tällaisia mietteitä tänään.
Kiitos kun käväisit,  
tulethan pian uudestaan.
Ja kommentistakin tykkäisin ... 😊

...

torstai 18. huhtikuuta 2019

Päästiin vihdoin pääsiäiseen


Pitkälle ehti kevään eteneminen, ennen kuin tänä vuonna päästiin viettämään pääsiäistä. Pääsiäisen paikkahan vaihtelee miten sattuu, sillä sen ajankohta riippuu kuun vaiheista, kevätpäiväntasauksesta ja sunnuntaipäivistä. Näin: Pääsiäispäivä on ensimmäinen sunnuntai kevätpäiväntasauksen (21.3.) jälkeisen ensimmäisen täysikuun jälkeen.

Minulla menee pää sekaisin tuosta määrittelystä, mutta onneksi minun ei tarvitse sitä miettiä. Pääsiäinen löytyy kalenterista, jossain se on siellä 22. maaliskuuta – 25. huhtikuuta välillä.

Se vain vähän harmittaa, että pääsiäisviikolla syntyneen tyttäreni syntymäpäivä harvoin sattuu pääsiäiseksi. Minulle pääsiäinen on kevään iloinen pitkä vapaa, jota en erityisesti juhli, jos se ei satu tyttären synttärien kanssa samaan aikaan. Ja tänä vuonna ei satu.

Mutta nyt kun sää on mitä mahtavin, vietän tämän vuoden pääsiäisen ulkoilemalla. Aurinkoinen armas on kutsunut minut ja mieheni järvenrantapiknikille, jonne saamme seuraksi erään ystävänkin. Se on melkein jo juhlaa!

Pääsiäispyhien jälkeen on kiva palata taas työn ääreen, jolla näyttää olevan minulle suurempi merkitys kuin olin kuvitellutkaan. Olen huomannut, että on se vaan niin, että pyhäkin on pyhempi, kun välillä on arki.

Suloisen pirtsakan aurinkoista pääsiäistä teillekin, lukijat!
Muistakaa kohtuus suklaamunien ja mämmin kanssa 😜.

...


Tällaisia mietteitä tänään.
Kiitos kun käväisit,  
tulethan pian uudestaan.
Ja kommentistakin tykkäisin ... 😊

...

keskiviikko 17. huhtikuuta 2019

Puutarhalla kaikki on selvää

Suloiset pikkuiset.

Heräsin tänään neljältä eli kaksi tuntia liian aikaisin ja ensi töikseni keitin tietenkin kahvia. Sitä odotellessa otin särkylääkkeen niskakipuun ja istuin tietokoneen ääreen lukemaan aamun uutiset.

Kolmatta mukillista siinä kahvia juodessani ja tunnin nettiä selattuani tuli sitten mieleen, että tällainen ei ole terveellistä. Niskahan minulla on aina jumissa niin totaalisesti, että se tuskin tulee enää ikinä kuntoon. Mutta huonosti nukkuminen ja koneen ääresssä kyhjöttäminen tekevät ruumiinkunnolleni muutakin hallaa. Ajattelin, että olisi varmasti monta muuta järkevämpää tapaa aloittaa päivänsä ja viettää joutoaikansa kuin istua koneella kahvikuppi seurana. Olisi monta monta monta muuta tapaa ... heti keksin vaikka kuinka monta.

Mutta en saa itseäni tekemään niitä terveellisiä juttuja. Melkein alkoi ahdistaa se, että ei huvita, kun järki sanoo, että pitäisi oppia huvittamaan.

Niin minä sitten aloin kirjoittaa tätä postausta ja pohtia tätä kinkkistä probleemaa. Olenko minä minä, jos heti aamusta vetäisen kuntojumpan tai retkotan joogamatolla raajat rentoina? Olenko minä minä, jos en lue uutisia enkä kirjoita?

En ehtinyt tätä ongelmaa aamulla ratkaista, eihän se ole ratkennut ennenkään. Se on ongelma, jolle ei ratkaisua näy. Mutta sain lisää pohdittavaa, kun töiden jälkeen huomasin, että töissä olin unohtanut koko asian. 

Merkityksellistä ja rentoa puuhaa.

Miten siellä, puutarhalla, kaikki on niin kirkasta ja selvää?

Puutarhalla minulla ei ole mitään olemisen, tekemisen tai terveyden ongelmaa, ei ristiriitaa olemassakaan. Puutarhalla koko olemassaoloni sisältö ja merkitys tiivistyy pikkuriikkisiin kukkataimiin. Ja samalla saa ruumis liikuntaa ja mieli rauhaa.

Ain ilolla työtäin teen ...

Miten se voi olla niin yksinkertaista?

Mutta nyt se on tässä taas nenän edessä. Se ongelma ja tämä kone.

  ...


Tällaisia mietteitä tänään.
Kiitos kun käväisit,  
tulethan pian uudestaan.
Ja kommentistakin tykkäisin ... 😊

...

 

tiistai 16. huhtikuuta 2019

Tulevaisuuden suunnitelmia

Olenkohan täällä viiden vuoden päästä?

Onko kuusikymppisellä tulevaisuus? Ja jos on niin, miten pitkälle sitä kannattaa suunnitella?

Tällaista olen miettinyt, ja varmasti monen mielestä turhaan. Mutta minusta vain tuntuu, että tässä tulee kiire nyt, jos aion vielä jotain elämässäni saada aikaan. Aika käy vähiin, eikä minulla ole mitään suunnitelmaa tulevaisuuttani varten. En tiedä, mitä kaikkea vielä haluaisin tehdä ja kokea.

Yllättäin tänään alkoi vakavasti tuntua siltä, että jotain pitäisi kehitellä, jokin tavoite, tai mieluummin  useita. Ja sitten jo samassa sanoo päässä pessimisti-minä, että ei enää kannata mitään suunnitella. Suunnitelmat muuttuvat ja tulee yllätyksiä, varsinkin näin vanhana tulee yllätyksiä, joihin ei osaa edes varautua. Yllätyksiä, joita ei viitsi edes ajatella, niin kuin esimerkiksi fyysisen kunnon heikkeneminen. Ja mikä vielä pahempaa, henkisen kunnon heikkeneminen.

Olen pessimisti, mutta en millään usko, että elän seuraavat kaksikymmentä vuotta reippaana ja pirteänä kaikkeen pystyvänä vanhuksena. Vaikka niin tietenkin toivon ja salaa haluan uskoa. Mutta  kymmenen reipasta vuotta olisi sekin jo hyvä saavutus, niin että sitä varten pitäisi jotain suunnitelmaa miettiä.

Puutarhalla oli tänään mukava päivä, melkein meditatiivinen. Sain tehdä yksin rauhassa omaan tahtiini ja ilman kelloa. Hieno kokemus. Verrattuna entiseen opettajan työhön fiilis oli aivan toisenlainen. Sain oivalluksen, että ehkä siinä olisi jokin tulevaisuuden suunta. Sellaisessa mielekkäässä tekemisessä, jossa mieli lepää eikä lainkaan rasitu.

Puutarha-ala, niin kuin kaikki muukin ammattityö, vaatisi kuitenkin koulutuksen, jos sitä aikoisi tosissaan tehdä. En kai minä sentään koulunpenkille enää lähde? Enkä minä kai sentään puutarhalla loppu elämääni vietä, kun on niin paljon kaikkea muutakin, mitä pitää kokeilla. Vaikka kukkien parissa onkin niin viihtyisää.

Mutta kukat ovat saaneet minussa aikaan muutakin kuin mielihyvää. Tämä työkokeilu on selvästi saanut minut heräämään ja miettimään elämääni. Mutta en nyt stressaa tällä asialla ollenkaan, vaan annan kohtalon johdattaa. Eteen tulee jotain, kun vain pysyn liikkeessä enkä jää kotiin makaamaan. Ja kun annan asian hautua, se kypsyy ja kirkastuu kuin itsestään.


Jokaisesta päivästä saa olla kiitollinen. Nyt olen kiitollinen erityisesti siitä, että menin sinne puutarhalle kokeilemaan.

  ...


Tällaisia mietteitä tänään.
Kiitos kun käväisit,  
tulethan pian uudestaan.
Ja kommentistakin tykkäisin ... 😊

...

 

maanantai 15. huhtikuuta 2019

Mittari on, mutta kun ei oo paineita

Perusmalli.
Terveyskeskuslääkärillä käynti opettaa. Jos ei muuta niin sisukkuutta. Kokeile vaikka.

Nykyisinhän on niin - toisin kuin ennen - että potilaalla pitää olla mittaustulokset valmiina, kun menee lääkäriin.

Mitä tahansa vaivaansa varten aikoo ihminen lääkärinajan terveyskeskukseen tilata (yksityiselle pääsee toki ilman mitään syytäkään), niin jo ajanvarauksessa pitää osata kaikki mahdolliset faktat uteliaalle hoitajalle kertoa, jotta hän voi tehdä päätöksensä, onko niitä aikoja vai ei.

Hyvässä tapauksessa lääkäriin ei tarvitse mennä ollenkaan, kun hoitaja jo ajanvarauksessa tietää, ettei tarvitse. Tai sitten aika varataan hoitajalle, joka kertoo, ettei lääkäriin tarvitse.

Terveyskeskuksen lääkäriin ei mennä jonninjoutavista pikkuvaivoista valittamaan. Vaivasta pitää olla todistettavaa dokumenttia etukäteen.

Minulla kun on krooninen vaiva tämä ruumiin velttous ja toisinaan puristaa rinnastakin, niin ajattelin, että minulla se on nyt sepelvaltimotauti. Että siitä se ainainen väsymys johtuu. Kun ei veri kierrä. Ja niin minä soitin terveyskeskuksen ajanvaraukseen ja niin hoitaja sanoi, että ei minulla mitään ole, mutta kun en uskonut, niin sanoi että no jos on niin sitten kotona verenpainemittaus kaksi viikkoa.

Että ensin mitataan paineet että on jotain, mitä lääkärille viedä. Ja minä sitten menin kauppaan ja ostin mittarin (keskihalpa noin 50e) ja opettelin mittamaan. Mittasin viikon (kahta en jaksanut)  aamuin ja illoin, ja aina oli paineet ja sykkeet alhaalla. Terveissä rajoissa, tarkistin googlesta.

Säikähdin, että ei kai minulla tosiaan mitään ole, olisi pitänyt uskoa hoitajaa, ja alkoi vähän harmittaa, kun oli mittari eikä ole paineita. Että nyt tuli turhaan hätäiltyä ja hosuttua ja lääkäriaika varattua. Miten sitä nyt lääkärille selittää, kun ei mitään ole.

Mutta terveyskeskuslääkärin aika (jonka siis lopulta sain kun lupasin ostaa mittarin ja mitata) on niin harvinaista ylellisyyttä, että sitä en ryhtynyt perumaan, vaan rohkaisin itseni. Ajattelin, että aina sitä jotakin valituksen aihetta löytyy. Ja menin.

Valitin kaikki mitä muistin, ja lääkäri tutki, eikä mitään löytynyt, mutta sen verran hyvin valitukseni onnistui, että sain kuin sainkin ajan rasitustestiin. !!!

Jonne olen halunnut päästä jo monta vuotta. Ja kun muutkin käy. Ja kun joskus puristaakin ... Ja ...

Nyt odotan muutaman viikon, ja siltä varalta, ettei mitään sielläkään löytyisi, harjoittelen nopeaa paikalta poistumista. ... Tai en tiedä, olisiko kuitenkin parempi toivoa, että jotain löytyisi ... Ettei niiden tarvitse ollenkaan alkaa läksyttää turhasta tutkimusajan tuhlaamisesta ja julkisten varojen ylielämisestä.

Katsotaan kuinka minulle käy. Ei tämä hukkaan joka tapauksessa minun osaltani mennyt, kun nyt minulla on se mittari ja osaan tuloksetkin tulkita. Ei puutu kuin paineet.

  ...


Tällaisia mietteitä tänään.
Kiitos kun käväisit,  
tulethan pian uudestaan.
Ja kommentistakin tykkäisin ... 😊

...

 



lauantai 13. huhtikuuta 2019

Hyvästi suoristusrauta, tervetuloa curly girl

Oi vallaton hiuspehkoni ...taipuu se, taipuuhan.
Nyt, tytöt, heitetään suoristusraudat roskiin! Hups vain, sinne noin!

Vaikka en minä oman rautani kanssa ole ehtinyt kovin monta kertaa vielä hiuksiani silitelläkään. Pisin kosketukseni siihen vempaimeen on se, kun kannoin sen kaupasta kotiin. Ei nimittäin riitä pinna. Eikä hartialihakset. Sitä riittävän kauan käsissä pitelemään. En jaksanut edes käyttöä oppia, kun jo kyllästyin.

Minusta kiharrin on paljon helpompi kuin rauta. Sen kanssa ei tarvitse olla niin tarkka. Mutta nyt on luvassa vieläkin helpompaa: on alkanut aika luonnollisten kiharoiden. Curly girl -kiharoiden! 

Curly girl -metodin kehittivät amerikkalaiset kampaajat jo 2000-luvun alussa, mutta suomalaiset naiset ovat ymmärtäneet innostua siitä vasta äskettäin. Ja tämä ei sitten ole mitään pelkkää pese ja puristele -hoitoa, vaan paaaaaljon hienompaa ja parempaa.

Curly girl sopii ohuisiin ja taipuisiin hiuksiin, ja ne juuri minulla on. Kampaajat ovat aina sanoneet, että minulla on luonnostaan hyvin taipuisat hiukset, mitä minä en ole ottanut kuuleviin korviinikaan. Olen pitänyt hiuksiani laiskoina ja velttoina, en suinkaan taipuisina. Koska ne eivät asetu eivätkä pysy missään muodossa ilman puolta kiloa extra strongia hiuslakkaa.

Nyt sitten tämä curly girl -metodi lupaa, että hiuksista saa hyvännäköiset kohtuullisella vaivalla, kunhan vain kaivan niistä esiin niiden omat, luontaiset kiharat.

Minun on vain vältettävä sampoita ja kaikkia muita mahdollisia aineita, joissa on alkoholeja ja sulfaatteja, hajusteita tai silikoneja. En saa harjata hiuksiani enkä altistaa kuumuudelle (onkohan sauna kielletty?). Hiuksia ei saa häiritä liialla pesemisellä ja kampaamisella eikä pöllyttää föönillä.

Pestään vain hoitoaineella tai pelkällä vedellä ja silloin tällöin upotetaan sekaan liivatejauho + omenaviinietikka + hoitoaine = omatekoinen kiharrustuote eli proteiinihoito ja yöksi myssy päähän.
Ja syväkosteuta tarpeen mukaan hiusmaskilla ja haro sormilla. Ja lisää voide, suihke, öljy tms. Ja puristele. Sitten styling eli muotoilu, johon käytät moussea, geeliä tai muotoiluvoidetta ja puristele. Lopuksi tietenkin drying eli kuivatus, äläkä yhtään käytä pyyhettä! Vaan vanhaa paitaa, jonka panet sängylle, ja sitten käännä pää alaspäin ja hiukset paidalle, paidan helmat niskan taakse, nosta ns. yläpuolella oleva loppupaita niskan päälle, ota molemmin puolin paitaa kiinni ja pyörittele ne rullaksi ja solmi/taittele kiinni. Sitten voit vielä "plopata" vaikka 20-30 min tai jopa pari tuntia. Voit myös käyttää hiustenkuivaajaa jossa on diffuuseri.

Tai jotenkin noin. Ja sitten vielä se ohje, joka minulle hyvin sopii, että hiusten pesuväli pidetään mahdollisimman pitkänä. Nytkin on mennyt viikko pesemättä, ja hyvin on mennyt. Yön jälkeen vaan freesataan: Vesi nostaa aina kiharan takaisin kuosiin.

Eikö ole helppoa kuin heinänteko! Nyt tytöt kihartamaan. Lisää ohjeita löytyy vaikka mistä, somesta ja naistenlehdistä, googleta vähän, niin löytyy. Lähteet, joita minä käytin:  Yle , Me naiset, Facebookin Curly Girl Suomi -ryhmä, johon voit innostuessasi pyytää sinäkin lupaa liittyä.


  ...


Tällaisia mietteitä tänään.
Kiitos kun käväisit,  
tulethan pian uudestaan.
Ja kommentistakin tykkäisin ... 😊

...

 

Näkemiin pian, Turku!

Keväinen Aurajoki. Läntisellä rannalla näkyvät markkinakojut.

Koko viikon on Turku-reissullani ollut kylmää, jäätävää suorastaan, mutta vielä viime tipassa perjantaina ennen kotimatkaa ehdin kokea myös auringonpaisteista ja lämmintä Turku-tunnelmaa.

Saaristolaismarkkinat Läntisellä Rantakadulla.

Päiväkävelylläni löysin yllättäen Aurajokirannasta Turun perinteiset Saaristolaismarkkinat ja lähdin silmät hehkuen puikkelehtimaan ihmisvilinän sekaan ja ottamaan osani savukalan tuoksusta, pirteistä narsisseista ja auringonpaisteesta. Kuljin Aurajokea molemmin puolin edestakaisin ja sain muistoksi keväisiä matkakuvia. 

Teatterisillan narsissit.

Läntinen Rantakatu ja auringonpalvojat.

Vähätori, pieni ja kodikas aukio Linnankadun ja Läntisen Rantakadun yhtymäkohdassa.
Anniskeluravintola Tiirikkala löytyy Vähätorilta.
Ravintola Bassi ja sen narsissit ovat Läntisen Rantakadun varrella.

Tämä valtava narsissiruukku löytyy Läntiseltä Rantakadulta Teatterisillan kupeesta.

Pääsiäistä markkinoilla.


Turun perjantainen markkinatunnelma oli niin virkistävä tuulahdus kevättä, että en olisi tahtonut luopua siitä ollenkaan. Vaan pakkohan se on reissulta kotiinkin palata, ja kun lippu oli valmiiksi ostettu, niin eikun junaan. Lähdin Turusta klo 16.25 Helsingin suuntaan, vaihdoin Pasilassa klo 18.35 Joensuun junaan ja sitten vaan köröttelin. Joensuussa olimme aikataulussa tasan klo 23.00.

Tieto siitä, että Turkuun pääsee helposti takaisin, lohduttaa vähän, mutta ei ole ihme, jos ikävä jäi, sillä tätä kirjoittaessa näkyy koti-ikkunasta vain valtavia likaisia lumikinoksia ja harmaata taivasta.

Tässä muutama kuva todisteeksi, joista näkyy, miten maisema muuttui kotimatkalla pohjoista kohti edetessä - niin että jos olisin voinut valita ...

Peltoja Varsinais-Suomessa.
Eikö ole kaunista!

Kouvolasta lähtien oli jo lunta ja märkää.
Ja jostain ne pilvetkin taas ilmestyivät.
Viimeinen kuva ennen pimeää näyttää mihin olin palaamassa.
 
Pohjois-Karjalassa ei keväästä ole tällä viikolla merkkiäkään, mutta eiköhän se saavu tännekin ennen pitkää. Jaksetaan me odottaa, ollaan totuttu.

Ihan kohta on huhtikuu ohi ja lumet ja kylmyys haihtuneet taivaan tuuliin. Siitä muistuttaa vielä yksi keväinen kuva Turun markkinoilta.

Kohta se on kevät pohjoisessakin!


 Ihanaista, aurinkoista tai pilvistä, pirtsakan keväistä viikonloppua kaikille!

 

 

 ...

Tällaista seikkailua tällä viikolla.
Kiitos kun käväisit,  
tulethan pian uudestaan.
Ja kommentistakin tykkäisin ... 😊

...

 

perjantai 12. huhtikuuta 2019

Täl pual jokke ja tois pual jokke

Tois pual jokke, Linnankadulla, on Turun kaupunginkirjasto (vanha osa) edessään rivi näppäriä Föli-kaupunkipyöriä.

Huhtikuun takatalven viimaan sattunut lähimatka tyttäreni luokse Suomen vanhimpaan kaupunkiin tuuletti hyvin mökkihöperöä mieltäni. Turku on täynnä vaihtelevia tunnelmia, joissa mieli lepää. On vanhaa historiaa ja on uutta modernia, paljon kauniita rakennuksia ja mielenkiintoisia yksityiskohtia.

Tiistai oli pelkkää harmaata loskaa, ja sen päivän pysyttelin sisätiloissa tyttäreni lämpimässä pikku kodissa, mutta keskiviikkona uhmasin hyytävän kylmää tuulta ja kävelin keskustaan, eli tois pual jokke, kauppoja katsastamaan.

Kauppahalli on Eerikinkadulla.




Kauppahalli on täynnä herkkuja, mutta en malttanut pysähtyä. Nopean läpikävelyn jälkeen lähdin etsimään - huvikseni ilman todellista tarvetta - jotain kaunista punaista neuletta tai mekkoa. Kävin läpi Yliopistonkadulla kaikki vaatekaupat Stockmannista lähtien ja vielä Eerikinkadulla Wiklundin (eli minulle yhtä kuin Sokoksen), mutta mitään ei löytynyt.


Löytyi sen sijaan kaikkea muuta houkuttelevaa.



Vähällä oli, etten sortunut tähän ihanaan kevätlaukkuun ...












... ja näihin kenkiin ...



















Lopulta päädyin tyhjin käsin ja turhautuneena Coffee Houseen kalliille 2,70 euron kahville.

Coffee House Wiklund.



Wiklundilla Coffee Housen tunnelma on niin rento, kodikas ja kansainvälinen, että olisin viihtynyt siellä pidempäänkin ...
 ... mutta ei makeaa mahan täydeltä, sillä vielä oli ruokakaupassa käytävä.

Viimassa kotiin puskemisen jälkeen keskiviikko huipentui sitten tomaattikeitto- ja porkkanakakku-
herkutteluun, leppoisaan löhöilyyn ja tyttären kanssa höpöttelyyn.









Torstaina vihdoin paistoi aurinko, ja uskaltauduin kunnolla ulos Turun kevääseen. Kuljin joenrantaa nyt täl pual jokke. Kävelin Turun Piispankatua pitkin ja poikin vanhan Turun muistoissa, samaa reittiä, jolla Michael Monroekin (! 😉) usein nähdään kävelyllä.

Pieni kahvila Piispankadun ja Tehtaankadun kulmassa.
Kerrostalon sisäpiha Piispankadulla.
Vanha puutaloyhteisö Piispankadulla.

Piispankadulta poikkesin Tehtaankadulle, jolta löytyy Turun vanhin teollisuuskortteli, mihin nyt on sijoitettu Åbo Akademin humanistinen tiedekunta.

Åbo Akademi Tehtaankadulla.

Tehtaankadun tunnelmallinen miljöö.
Jokikadun kaunis kivetys ja ihanaa tiiliseinää.
Tehtaankadun päästä alkaa Aurajokea myötäilevä Jokikatu, jonka toista reunaa koristavat vanhat teollisuuskorttelin tiiliseinät, joista minä erityisesti pidän. Jokikadulta puolestaan lähtee Kasarmikatu, joka kantaa nimeään muistona 1800-luvun lopulla perustetusta kasarmialueesta, jota ennen 1300-luvulta asti alue tunnettiin Piispan peltona.

Jokikadulla on kyltti, joka kertoo paikan historiasta.

Piispankadun alue on osa Turun historiallista ydinaluetta, ja sen rakennuksissa voi asiantunteva silmä erottaa monia eri rakennustyylejä, kuten puuempireä, uusrenessanssia ja jugendia sekä modernia kerrostalorakentamista, joista minä en muuta ymmärrä kuin että viihtyisää on.

Piispankadun päästä pääsin Tuomaansillan yli taas tois pual jokke, missä lähdin kulkemaan pitkin  jokivarren suosittua lenkkeilyreittiä.

Aurajoki, Tuomiokirkko ja Tuomaansillan kaide. Vasemmalla ollaan täl pual jokke, oikealla tois pual jokke.
Tois pual jokke on mukavia kävelysiltoja.
Suosittu maisematie on arkipäivänä hiljainen.
Ulkoilureitti tois pual jokke, Aurajoen länsirannalla.


Uutta ja vanhaa rinnakkain. Tiilirakennus on osa John Barkerin entistä puuvillatehdasta.

Kerrostaloja näköalamaisemilla on myös täl pual jokke, Aurajoen itärannalla.








Koroistenniemi, paikka missä Turku sai alkunsa.
Turun tuomiokirkolta noin puolitoista kilometriä Aurajokea ylävirtaan, niillä main, missä se risteää Vähäjoen kanssa, sijaitsee ainutlaatuinen muinaisjäännöskohde Koroistenniemi.
Kerrotaan, että varsinainen vanha Turku olisi saanut alkunsa Koroisilla 1100-luvulla. Paikalla sijaitsi jo tuolloin merkittävä kylä, kauppa- sekä markkinapaikka Halistenkosken estäessä laivojen nousun edemmäksi yläjuoksulle.    (Näin kertoo Retkipaikka-sivusto, josta löytyy myös hienoja ilmakuvia alueesta.)

Opaskyltti näyttää, missä ollaan.

Portti menneeseen.
Koroisten risti on pystytetty merkiksi 1200-luvulla paikalla sijainneesta Suomen ensimmäisestä hiippakuntakeskuksesta.


Koroistenniemen takana on yllättäin vanhaa maalaismaisemaa punaisine tupineen ja perunamaineen. Koroisten vanhaa maatilaa vuokraa ja ylläpitää Elävän Kulttuurin Koroinen ry. Levollisen pysähtynyt maisema houkutti luokseen, mutta jäisen tuulen vuoksi käännyin kuitenkin takaisin ja palasin samaa reittiä keskustaan.

Yllätysmaisema Koroisilla. Täältä löytyy kahvilakin, mutta jätin väliin.
Turku on täynnä ihastuttavia arkisia ja historiallisia yksityiskohtia, erityisen mukavia minusta ovat tällaiset kodikkaat tunnelmamiljööt, joissa aika pysähtyy. Vuodenaika ja sää eivät tällä reissulla suosineet ulkona liikkumista saati valokuvausta, mutta tällaistahan tämä Suomen luonto huhtikuussa kaikkialla on, harmaata ja ankeaa. Turussa ei sentään ole enää lunta maassa niin kuin koti-Pohjois-Karjalassa on ... mitenkähän siellä kohta taas selviän ?

 ...

Tällaista seikkailua tällä viikolla.
Kiitos kun käväisit,  
tulethan pian uudestaan.
Ja kommentistakin tykkäisin ... 😊

...