lauantai 30. maaliskuuta 2019

Punaa vai kiiltoa? Vai sittenkin helmiäistä?

Tässä esitän filmitähteä helmiäistä huulissa vuonna 1977.

Huulipunan valinta ei ole maailman helpoin juttu. Punaista on miljoona eri sävyä ja lisäksi on valkoista ja mustaa ja ruskeaa, onpa minulla ollut joskus haalean harmaata violettiakin, josta eräs ihailemani nuori mies kysyi, miksi minulla oli niin kamalat huulet. En ihmettele että kysyi.

Huulissa pitää olla omaan ihoon sopiva väri. Paras olisi tietenkin se, minkä luoja on huuliin luonut. Se olisi myös helpoin valinta. Mutta kun. Kulttuuri, muoti, naiseus. Nuorekkuus, kauneus ja hyväksynnän hakeminen. Tottumus.

Niin suloisen kaunis ...

Pirteän pinkki helmiäinen on sävy, josta itse eniten tykkäisin, vaan ei ole helmiäinen nyt muotia, joten sitä ei mistään saa. On kyllä kauniita kiiltäviä monissa eri sävyissä, mutta useimmat tekevät minun huulistani siniset, joten se niistä.

Jo varsin pitkän elämäni aikana olen ehtinyt kokeilla monenlaisia punia. Erityisen hyvin muistan ensimmäisen, joka oli äidiltä leikkiin saatu kirkkaan punainen puikonjämä. Orastavassa murrosiässä levittelin sitä huuliin myös lähimpään leikkipuistoon seisoskelemaan lähtiessä sillä ajatuksella, josko naapurin pojat olisivat siellä seisoskelemassa myös. Olivathan he, mutta tuskin huomasivat minua, saati punaa. Äiti sen sijaan huomasi ja kielsi sitä kylillä käyttämästä. Väri oli kuulemma nuorelle liian vahva.

Sitten ostin ensimmäisen huulikiiltoni ja sillä linjalla pärjäsin seuraavat kymmenen vuotta.

Huulikiiltoa kului paljon. Sitähän kuluu, kun se ei pysy kuin hetken.

Mutta toisaalta siinä on se hyvä puoli, että sen huulilta häviämistä ei samalla tavalla huomaa kuin punan kulumista. Sitä on myös helppo lisätä, kun ei tarvitse peiliä, senkun pyörittelee tai tököttelee huuliin milloin ja missä vain.

Huulikiiltoa vuonna 1976. Huomaa myös hurmaava ponnekaasudeodorantti Twenty one.

Siksikin olen taas alkanut miettiä tuota kiiltovaihtoehtoa. En ole vuosikymmeniin käyttänyt huulikiiltoa, mutta se voisi olla iso helpotus päivittäiselle kaunistautumiselleni.

Luit oikein: kaunistautumiselleni.

Sehän on paljolti oma kokemus. Sisäinen olotila. Ei niinkään huulten väristä kiinni -olotila. Jos totta puhutaan. Me naiset vain kuvittelemme, että kauneus tarvitsee paljon vaivannäköä, kaikenlaista tököttiä ja väritystä. Mutta ei, tosiasiassa kauneus riippuu omasta hyvästä olosta ja itsetyytyväisyydestä.

Ja tuosta näkökulmasta katsottuna olen ajatellut, että pelkän kiillon kanssa voisin olla enemmän tyytyväisempi itseeni, olisin vapaampi ja huolettomampi, olisin enemmän naturell. Niin kuin nuorena. Ei tarvitsisi miettiä onko punaa riittävästi ja pysyykö kohdallaan vai leviääkö uurteisiin, voisin sen sijaan keskittyä iloitsemaan olemassaolostani.

Herkullinen pinkki, vain helmiäinen puuttuu.

Helppokäyttöinen huulikiilto voisi olla kesää ajatellen hyvä valinta, ainakin siihen asti kunnes löydän jostain sopivaa pinkkiä helmiäistä. Sellaista huuliin helposti levitettävää ja huulissa paikallaan pysyvää, riittävän kiinteää ja paksua helmiäistä.

Tai sitten olen ilman huulipunaa jonkun aikaa.

Tai ... jatkan entiseen malliin vanhoilla punillani.

Tai ... ?

Miten minä osaan tehdä huulipunasta itselleni jatkuvasti haasteen, kun se kuitenkin on niin mitätön asia? En tiedä, mutta sitä minä ihmettelen vielä enemmän, miksen vain suoraan luovu koko jutusta. Lopullisesti.



...

Tällaisia mietteitä tänään.
Kiitos kun vierailit blogissani,  
tulethan pian uudestaan.
Ja kommentistakin tykkäisin ... 😊

...

4 kommenttia:

  1. Ihania nuo mustavalkoiset vanhat kuvat! Tulee oikeen ikävä niitä aikoja, jopa 70-lukua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samoin olen minä ikävöinyt noita aikoja, kun vanhoja kuviani katselen. Mustavalkoiset kuvat ovat silloisen poikaystävän ottamia ja kehittämiä, ja hyvin ovat säilyneet. Nuoruus tuntuu vanhana varmasti useimmista ihanalta ajalta, vaikka eihän silloinkaan kaikki aina niin hyvin sujunut eikä aina mukavaa ollut. Mutta se huolettomuus ja piiiiiiitkä tulevaisuus mahdollisuuksia täynnä, se oli ihanaa.
      Kiitos kommentista, Mari. Lempeää viikonloppua!

      Poista
  2. Muistatko mainosta:"SansEgal, se pysyy ja pysyy..." Minulla on aina kylillä pyöriessä huulipunaa huulilla, jos se on kulunut pois, tunnen vierotusoireita.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En muista SansEgalia ... mutta löysin googlesta erään vanhan blogipostauksen
      vuodelta 2010 ... https://kavelylla.vuodatus.net/lue/2010/03/suudelmankestava
      ... jossa todetaan että "Äidin käyttämää verratonta ja suudelmankestävää Sans égal-huulipunaa ei enää löydy kaupoista" ... eli tätä on joku toinenkin ehtinyt jo kaivata.

      Saattaa olla, että noissa vanhoissa oli vielä niin paljon myrkkyjä, että niitä ei enää saa edes valmistaa, mutta toisaalta nykyajan kemiallisten kehityksen myötä luulisi löytyvän hyviä ratkaisuja. Uskon siis, että muodista vain on kyse.

      Katsotaan vähän aikaa, minulla on tunne, että 60-70-luku palaa huulipuniin ... ja sitten päästään me tytöt hassuttelemaan :)

      Kivaa, että piipahdit, AnneliPunneli, leppoisaa sunnuntaita sinulle.

      Poista