perjantai 15. maaliskuuta 2019

Miksi minä, kun eivät esiäiditkään ?

Aina on aikaa kahvikupposelle.

Tämä on nyt valituspostaus, yksi niistä monista purppasuista, joita minun pitää aika ajoin purppasta, jotta saan liiat kiukkuhöyryt ulos ja elämä hymyilee taas. Minulla on syytä hymyyn joka päivä, mutta muutamat asiat ovat sellaisia, että ne jäävät mieleen pyörimään ja ilman ulos pääsyä kohottavat stressikäyrääni.

Ja tämä on yksi sellainen asia, josta ajattelin avautua nyt kun on perjantai ja viikonlopun lepopäivät edessä.

Siis ensinnäkin nuo lepopäivät, eihän niitä enää ole kuin joillakin harvoilla (joihin onnekkaisiin minä sattumalta itse kuulun), sillä työpäiviä ne ovat. Ja jos ei työ- niin kauppareissu- ja siivouspäiviä. Tai jotain muuta pitää-päiviä.

Ja juuri tämä pitäminen on se, mikä minulla nyt päässä pyörii ja häiritsee. Sillä minä en ole vieläkään lakannut ihmettelemästä tätä nykyajan meininkiä, vaikka ei sen luulisi minua enää ihmetyttävän. Mutta kun ei siitä pääse irti edes eläkeputkessa ja vakinaista työkiirettä vailla oleva vanha ihminen. Nykyinen tehoihmisen ihannemalli kun neuvoo, että vanheneminenkin on tehtävä, josta jokaisen pitää tietää, miten se onnistuneesti pitää suorittaa.

Kaikilla nykyajan ihmisillä täytyy olla täysteho päällä loppuun asti. Suoritamme ja suoritamme, kaiken, mitä tahansa se onkin, ja sitten kun hermot on stressistä riekaleina, menemme suorittamaan lepäämistä mindfulness- ja meditaatiokursseille, joissa voimme yrittää suorittaa kokemusta elossa olemisesta - ja jälleen mahdollisimman tehokkaasti.

Siksi että. Siksi että. Siksi että pitää. 

Olen toisinaan miettinyt, JOUTESSANI syyllisyyttä tuntien, että miten ihmeessä esi-äitimme pysyivät elossa kömpelöine käsityövälineineen, jalkakyytipeleineen ja luolapiirrosviesteineen, kun kaikki tapahtui niin hitaasti. Että miten on Homo sapiens -laji voinut päästä näin pitkälle kuin tänne asti monta sataa tuhatta vuotta ilman jatkuvaa suorittamisen kiirettä. 

Kahviherkkuja, joskus myös näitä.

En tiedä, mutta meillä se on täyttä totista totta, koska niin vain on. Ja filosofi Frank Martela selittää tätä sillä, että meillä on tänään niin rajaton mahdollisuus tehdä aina vain laajempia vertailuja itsemme ja muiden välillä, että emme voi koskaan olla itseemme tyytyväisiä. Ja siksi teemme kaikista elämän osa-alueistamme projekteja, joista tahdomme suoriutua mahdollisimman maksimaalisesti eli paremmin kuin kukaan muu koko maapallolla.

- Ja tämä tekee meistä stressaantuneita ja onnettomia,  sillä "aina joku kuntoilee enemmän, matkustelee kiinnostavimmissa paikoissa, pärjää töissä paremmin ja parisuhde näyttää ihanammalta".

Ja siis minulle itselleni vielä nämä: Aina joku tekee paremman postauksen. Aina joku kirjoittaa paremmin. Aina joku vanhenee paremmin.

Minä haluan irti tästä tällaisesta hölynpölystä. Minä en lue naistenlehtiä enkä selaa muitakaan nykymaailman esikuvia, minä otan esikuvikseni esiäitini ja esi-, esi-, esi-, esiäitini, joilla oli jalat maassa ja järki päässä ja viikonloput viikonloppuja ja sunnuntai lepopäivä. Eivät he olisi ehtineet surra näin mitättömiä pitää-vaatimuksia kuin minä ehdin. Heillä oli paljon tärkeämpääkin tekemistä, mutta kun he sen tekivät, he sen jälkeen saivat luvan olla itseensä tyytyväisiä ja ottaa rennosti - vertaamatta itseään minkäänlaisiin wellness- ja tulos tai ulos -suosituksiin.

Ihanat viisaat esiäitimme. Kyllä mekin voidaan noin elää, voidaanhan? Ei meidän tarvitse olla joka asiassa täydellisiä, ei edes hyviä, eikä välttämättä missään asiassa yhtään mitään. Eihän?


Ja no niin, siinä olivat tämän päivän höyrypäästöt, jo vain helpotti. Nyt ei muuta kuin hyvää, rentouttavaa, leppeää, mukavaa itseensä tyytyväisyyden viikonloppua myös sinulle!


 ...

Tällaisia mietin tänään.
Kiitos kun vierailit blogissani,  
tulethan pian uudestaan.
Ja kommentistakin tykkäisin ... 😊

...




14 kommenttia:

  1. Hei Eeva, Tämä oli hauska ja vähän provosoivakin postaus. Pari juttua tuli sitä lukiessa mieleen.. Ja ehkä vähän asian vierestä, mutta kuitenkin:
    Mainitsit mindfulnesin ja meditaation. Olet ihan oikeassa siinä, että monet lähtevät noitakin suorittamaan, vaikka ajatuksen pitäisi tietysti olla juuri päinvastainen. Varsinaisesta meditaatiosta en tiedä juuri mitään, mutta olen ymmärtänyt, että ainakin mindfulnesissa nimenomaan karsastetaan kaikenlaista suorittamista. Käytännössä monet väsyneet ja stressaantuneet ihmiset kuitenkin tarttuvat siihen kuin oljenkorteen ja ehkä ajattelevat sen olevan jonkinlainen rentoutusmenetelmä, jonka avulla pääsee hetkeksi pois oravanpyörästä, että sitten taas jaksaa jatkaa hullunmyllyä. Voin tietysti olla väärässä, mutta ymmärtääkseni sen tarkoitus on jotain ihan muuta. Ei siis hetken pakoa tai taukoa, vaan ennemminkin sitä, että ihan tietoisesti saisi paneutua kunnolla kulloinkin tekemäänsä hommaan (homma voi toki olla välillä pelkkä hengityskin ;-)),eikä tarvisisi jatkuvasti vatvoa tulevia tai menneitä.
    Erityisesti tykkään siitä mindfulnesin ajatuksesta, että mieluummin tehdään vain yhtä asiaa kerrallaan. Siis monotaskausta. Monille tuo ei ehkä ole aivan luontaista ja sitä joutuu vähän harjoittelemaankin, mutta myös harjoituksissa tärkeä juttu on armollisuus ja myötätunto itseä kohtaan. Kaikessa ei tarvitse olla mestari. Kun paineet onnistumisen suhteen eivät ole suuret, ainakin minusta noiden taitojen harjoittelu on ihan kivaa ja oivalluksiakin syntyy. Ilman että PITÄÄ. Suosittelen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos hyvästä tarkennuksesta, Leena. Aidosti läsnäolevaa nykyhetkeen keskittymistä olisi olemisen ja tekemisen mahdollisimman usein oltava. Ja luontaisesti meillä siihen kykyä onkin, mutta tämä maailma vain saa meidät hosumaan niin, että läsnäolotaito häviää. Lapsena se on vielä tavallinen tapa olla ja tehdä, mutta koulumaailma jo alkaa opettaa vertailua, tehokkuutta ja kilpailua eli suorittamista, ja siinä unohtuu mindfulnessit ja itsensä hyväksymiset helposti. Omasta kokemuksesta luulen, että tietoinen ja hyväksyvä läsnäolo aidoimmillaan on mahdollista vain kun tuntee ja hyväksyy itsensä. Siis tässä tullaan taas siihen, että mindfulness onnistuu, kun ei tarvitse vertailla itseään ja aikaansaannoksiaan muihin eli voi keskittyä siihen, miten on ja mitä tekee. Ja niin minäkin olen mindfulnessin ymmärtänyt, että se olisi parhaimmillaan kokonaisvaltaista elämässä olemista, ei pelkkiä harjoitushetkiä kiireen vastapainona. Ei sitä suorittamalla voi kokeakaan, siinä kieltämättä hieman postauksessani liioittelin. Vaikka siltä se joskus näyttää ...
      Mukavaa että kävit vierailulla, mielekästä viikonloppua sinulle!

      Poista
  2. Mmm, minä olen luullut, että esiäideillä se vasta suorittaminen olikin, kun neulomistakin piti harrastaa kävellessä, ettei olisi jäänyt luppoaikaa laiskotteluun. Ja pientalojen emännät kuulemma söivätkin seisten, kun istumaan ei äiti-ihminen ehtinyt. Ja tuvan kangaspuissa lyötiin pari kudetta ohikulkiessa jos vain pieni taukohetiki olisi ollut. Tai tämmöistä mulle on aina kerrottu oikein uhon kanssa, että kuinka mahdottoman helpolla ja laiskotellen nykyihmiset selviävät. Ruispellolta mentiin suoraan synnyttämään ja seuraavalla viikolla takaisin töihin. Mulle on syntynyt kuva jatkuvasta ahdistuksesta, joka kohdistui siihen, pystyikö lyhyen kesän aikana saamaan niin paljon ruokaa kokoon, että talvella riitti syötävää perheelle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Anonyymi, tämä on hyvä ja tarpeellinen lisäys aiheeseen. Ajattelin ihan samaa kun tätä kirjoitin. Kuvaat elävästi sitä työmäärää, mikä entisajan naisten harteilla oli, mutta kun tätä mietin, tulin siihen tulokseen, että meillä on siltikin enemmän vaatimuksia - toisenlaisia ja yhä enemmän turhia, mutta se, että me ruoskimme itseämme on suurin vaatimuksemme. Niin että työmäärä ei ole enää ongelma vaan se että meille mikään ei riitä. Työnantaja vaatii tehoja ja vapaa-aika vaatii tehoja, ulkonäkö vaatii tehoja ja parisuhde ja pelkästään naisena oleminen vaatii ja vaatii.
      Oiskohan esiäitien ahdistus voinut siirtyä geeneissä meihin? Ainakin kasvatuksen kautta on voinut tuo asenne- ja ahdistus olemassaolemisen malliksi siirtyä ... Voisiko se olla yksi selitys suoritusvimmallemme, kun oikeasti ei ole enää kyse henkiin jäämisestä.
      Mukavaa kun kävit ja annoit lisää pohtimisen aihetta. Hyvää viikonloppua sinulle!

      Poista
  3. Minä taidan olla niin omituinen höpöttäjä, että en yleensä ajattele, että minun on pakko. Tai pitäisi niin kuin muutkin. Nyt on esimerkiksi kello 21.00 illalla ja puoli tuntia sitten rupesi tekemään mieli juustokakkua - tietenkin helppoa sellaista -, kakku on viellä puoli tuntia uunissa. Sitten sen pitää jäähtyä. Ja sitten saan koristella sen hedelmillä ja sokerikiilteellä. Se on minun huomen aamun aamiainen.No, ei koko kakku. Perhe tykkää siitä. Miten onkaan mukava herätä! Kakku ei tietty ole täydellinen. Yleensä työn jälkeen teen jotakin mikä vain tuntuu mukavalta. Matti Pellonpää muistaaksenii sanoi: Työssä ollaan työssä mutta muuten kuin ellun kanat. Tämä on mielestäni viisaasti sanottu.
    Esiäitimme mielestäni melkein tapettiin työllä. Niin kuin anonyymi kirjoitti, ei ollut edes lapsivuodeaikaa. Nyt voi päättää kuinka elää. Voi tietty suorittaa ja suorittaa, mutta uskon, että joku raja siinäkin tulee vastaan. Elämään kuuluu myös laiskuus ja nautinto. Nykyisin siihen on onneksi mahdollisuus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos tästä esimerkistä, Marja. Yöllä leivotaan aamuksi herkkuja, jos tekee mieli. Ja ihan vain sen takia että tekee mieli. Ihana herätä ajatukseen, että jääkaapissa odottaa juustokakku! Tuota minä en vielä osaa. Huomaan että minä en osaa olla tuolla tavalla huoleton, ja laitan nyt esimerkkisi mieleen hautumaan. Leipomisesta en ehkä enää ikinä innostu, mutta herkuista aamiaisella voisin innostuakin. Ellun kanoina oleminen ei ole muuten niin helppoa kuin äkkiseltään luulisi. Sitä voi kuitenkin oppia kun saa tällaisia rohkaisevia esimerkkejä elävästä elämästä kanssasisariltaan.
      Viikonloput voi hyvällä omallatunnolla pyhittää mukavalle olemiselle - ei katsota edes peliin - missään tarkoituksessa 🤗. Tykätään vaan elämästä ja itsestämme sekä tietenkin seuralaisistamme.
      Mukavaa kun käväisit Kommentoimassa ja leppeää viikonloppua sinulle!

      Poista
  4. Kai niitä pakkoja oli esiäidelläkin oli. Anoppi esim. kertoi, että hänen nuorena ollessaan Karjalassa neidon piti näyttää veiteryytensä ja lypsää lehmät kyykkysiltään. Vain vanhempien naisten oli suotavaa käyttää lypsyjakkaraa.
    Olen kai syntynyt onnellisten tähtien alla, sillä minun on pitänyt tehdä aika vähän elämässäni. Tai olisi kai pitänyt, mutta en ole ymmärtänyt täyttää kenenkään odotuksia, enkä niitä itsellenikään asettaa.
    Olen muuten lähdössä tarinateatterikavereiden kanssa mindfulness-reissuun :) Eikä todellakaan pidä lähteä, vaan saan lähteä.
    Ihanaa pakotonta viikonloppua sinulle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä lisäys, Kirsti. Työkykyisyys, taitavuus ja ahkeruus ovat olleet hyvän vaimon kriteerit ja myös vaatimattomuus ja hyväluonteisuus... Ja paljon on töitä esiäidit joutuneet tekemään. Mutta vertailun määrä ja laatu on ehkä ollut vähäisempää kun ympyrät ovat olleet pienemmät. Olet oikeassa siinäkin, että itsestä on kiinni, lähteekö mukaan suorittamisen vimmaan vai ei. Jos on terve itsetunto niin ei tarvitse miettiä, mitä muut tekevät.
      Minä en osaa kuvitella itseäni ryhmämindfulnessissa, mutta uskon että se tekisi minullekin hyvää. Teillä on kiva porukka tuo teatterijengi, se on rikkautta, jollaista minä voin vain ihaillen haaveilla. Kun ympärillä on ihmiset, jotka antavat jokaisen olla oma itsensä ja vielä tykkäävät, niin ei tarvitse mitään suorittaa.
      Kiitos valaisevasta kommentista, Kirsti. Mukavaa viikonloppua ja mindfulnessia teille kaikille osallistujille!

      Poista
  5. .
    Niin, varmasti täytymiset ovat ennen olleet aivan erilaisia kuin nykyään, elämmehän aivan toisenlaisessa, ja melkeinpä toisessa maailmassa kuin silloin..
    Itse koen että kaikki aherrus, ja koettelemukset ovat koituneet siunaukseksi elämääni, onhan nyt - kun ei enää niin paljon tarvitse yrittää perheen, toimeentulon ja lainojen kanssa, elämä tasoittunut kovasti.Ja voi viimein alkaa oikeasti nauttimaan elämästä, kiitollisena. Sitä arvostan kovasti itsessäni, kuulostakoon vaikka kuinka omahyväiseltä.
    Minun tyyliini kuuluu, että ensin tehdään pakolliset pois edestä, ja sitten voi vaikka ottaa rennommin hyvällä omallatunnolla, koko päivä tai koko elämä. En ole koskaan tarvinnut apua esim. hengittämisessä tai rentoutumisessa, ne tulevat ihan luonnollisessa muodossa, silloin kun on sen aika.
    Tämmöisiä juttuja tuli nyt mieleeni, kiva oli postaus joka antoi ajattelemisen aihetta.
    Oikein mukavaa viikonlopun jatkoa sinnea :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä sitä luulisi, että kun nyt meillä ovat nämä kaikenmaailman koneet ja systeemit, joilla elämä helpottuu, että samalla myös vaatimukset vähenisivät. Mutta näyttää käyvän toisin päin. Ehkä siinä sekin vaikuttaa, että nykyisin kaikki pitää saada heti, eli taakka on yhdellä kertaa suurempi kuin ennen, jolloin jaksettiin odottaa vuosia tuloksia, esim. oman kodin ostamista. Samoin erona entiseen on se, että aina tuntuu, että pitää saada lisää - jos ei muuta niin lihaksia ja silikonia.
      Olen samaa mieltä, että vastoinkäymiset ja haasteet ovat kasvattavia kokemuksia - kohtuudella - ja että näin vanhemmiten yritän minäkin osata jo rentoutua ilman mitään vaatimuksia.

      Kuulostaa kivalta tuo sinun mallisi, kun et tarvitse apua hengittämisessä tai rentoutumisessa, Tuulikki :) ... Jotenkin tuo antaa minulle lohtua, kun minäkään en ole vielä yhtään sellaista kurssia käynyt. Vaikka olenkin huono rentoutuja, koska olen syntymästressaaja, niin että ehkä pitäisi joskus mennä kurssille.
      Kiitos kun kommentoit ja toit mukaan uusia näkökulmia. Mukavaa viikonloppua sinulle, Tuulikki!

      Poista
  6. Kyllä nuo esiäitimme ovat kovilla olleet,muistan kun oma äitini sanoi anoppinsa ihmetelleen häntä et pitkään siinä ruokapöydässä aikaa vietät että ois täytyny syödä nopeemmin kai vielä seisaaltaan. Äitini myös sanoi vanhojen naisten sanoneen et eii nainen saa nyrkit sylissä istua, aina ois pitäny jotain tehdä. Opetti äiti mullekkin sen lattioiden luuttuamisesta et itteensä ei saa säästää kun yritin lattialuuttuun vartta laittaa, kaikki nurkat ja julmetun iso tuvan lattia piti polvillaan könytä. Maalaistalon tyttärien piti osata vaikka sun mitä raatamista, ihan liian paljon sisareni kanssa jouduttiin lapsena töitä tekemään, mikään pakko ei vanhempienikaan ois tarvinnu niin paljon raataa mutta kai se motto oli että kärsi kärsi niin kirkkaamman kruunun saat. Itse olen joutunut niin hirvittäviin tresseihin esimerkiksi syöpään sairastuttuani että on tarvinnut opetella hengittämäänkin oikein että on selvinnyt. Mukavaa viikonvaihdetta Eeva :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Taisi olla huono valinta minulla verrata tämän päivän suoritusvaatimuksia esiäitien elämään, Pihakeiju, kun sinullakin on kerrottavana näin karuja esimerkkejä. Ennen ei ollut paremmin, ei ainakaan lähimenneisyydessä. Työtä oli paljon. Näistä tarinoista tulee mieleen, että nuo raatamisen opit ovat varmasti siirtyneet myös meille nykyajan naisille syvälle mieleen. Ja monet, varsinkin hoitoalalla työskentelevät naiset ovat aivan mahdottoman hyviä taipumaan ja joustamaan työmäärän alla. Ja itsekin olen tavannut työpaikoillani monia naisia, joilla on kunnia-asia jaksaa ja jaksaa. Ja sitten jos ei ole työvaatimuksia, uurastamiseen oppinut mieli keksii muita vaatimuksia, vaikkapa oman kehon rääkkäämistä, jos ei muuta.
      Ajattelin tuota postausta kirjoittaessani, että ennen sentään osattiin pitää lepopäivä ja ottaa rennosti muutenkin sen jälkeen kun pakolliset työt oli tehty, että itseensä saatettiin olla helpommin tyytyväisiä kuin tänään. Nykynaiset vaativat itseltään turhia asioita.
      Tuota hengittämisen opiskelua olen joutunut minäkin harjoittelemaan astman takia, mutta en ole erityisesti missään rentoutumiskursseilla käynyt. Uskon kyllä, että se auttaa ja on tarpeen silloin, kun keho käy ylikierroksilla. Ruumis ja mieli ovat sillä tavoin yhtä. Sinulla on ollut rankka kokemus tuo syöpä, mutta onneksi olet siitä selvinnyt.
      Kiitos, että lisäsit kommenttisi ja annoit lisävalaistusta tästä aiheesta, Pihakeiju. Oikein mukavaa ja rentouttavaa viikonloppua sinulle.

      Poista
  7. Tämä oli oikein mielenkiintoinen juttu kaikkine kommentteineen.
    Rahvaalle on opetettu, että otsasi hiessä sinun on leipäsi ansaittava. Aikoinaan säätyläisillä vain oli oikeus joutilaisuuteen. Siitäkö tämä syyllisyyden tunne, jos ei ole kokoajan suorittamassa? On ollut pakko varustautua talveen. Kävihän heinäsirkallekin huonosti kun ei ahkeroinut niinkuin muurahainen.
    Mielestäni metsälenkki käy mindfulnessistä. Netissä on myös ilmaisia Mindfulness-harjoituksia esim. tässä: https://www.mielenterveysseura.fi/fi/mielenterveys/harjoitukset

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä on tosiaan mielenkiintoinen aihe, vaatisi enemmän aikaa ja tilaa. Mutta hyviä kommentteja on ollut, ja hyvä lisä on sinunkin huomiosi, Mari. Säätyläisten joutilaisuus. Siitä lähtien kun ihminen keksi tuottaa ruokaa viljelemällä, sitä alkoi kertyä sen verran yli, että syntyi joutilaitten luokka, joilla oli lupa ottaa rennosti sillä aikaa kun toiset raatoivat. Ja ehkä niin on tänäkin päivänä? Etuoikeutettuja on. Ja vaikka useimmilla meillä muillakin teollistuneissa maissa elävillä ja työssäkäyvillä olisi varaa ottaa jo löysemmin, me vain raadamme aina vain. Koska pitää. Koska niin on opetettu ja opetetaan.
      Kiitos kommentista ja linkkivinkistä, Mari. Rentoa viikonloppua sinulle!

      Poista