lauantai 30. maaliskuuta 2019

Punaa vai kiiltoa? Vai sittenkin helmiäistä?

Tässä esitän filmitähteä helmiäistä huulissa vuonna 1977.

Huulipunan valinta ei ole maailman helpoin juttu. Punaista on miljoona eri sävyä ja lisäksi on valkoista ja mustaa ja ruskeaa, onpa minulla ollut joskus haalean harmaata violettiakin, josta eräs ihailemani nuori mies kysyi, miksi minulla oli niin kamalat huulet. En ihmettele että kysyi.

Huulissa pitää olla omaan ihoon sopiva väri. Paras olisi tietenkin se, minkä luoja on huuliin luonut. Se olisi myös helpoin valinta. Mutta kun. Kulttuuri, muoti, naiseus. Nuorekkuus, kauneus ja hyväksynnän hakeminen. Tottumus.

Niin suloisen kaunis ...

Pirteän pinkki helmiäinen on sävy, josta itse eniten tykkäisin, vaan ei ole helmiäinen nyt muotia, joten sitä ei mistään saa. On kyllä kauniita kiiltäviä monissa eri sävyissä, mutta useimmat tekevät minun huulistani siniset, joten se niistä.

Jo varsin pitkän elämäni aikana olen ehtinyt kokeilla monenlaisia punia. Erityisen hyvin muistan ensimmäisen, joka oli äidiltä leikkiin saatu kirkkaan punainen puikonjämä. Orastavassa murrosiässä levittelin sitä huuliin myös lähimpään leikkipuistoon seisoskelemaan lähtiessä sillä ajatuksella, josko naapurin pojat olisivat siellä seisoskelemassa myös. Olivathan he, mutta tuskin huomasivat minua, saati punaa. Äiti sen sijaan huomasi ja kielsi sitä kylillä käyttämästä. Väri oli kuulemma nuorelle liian vahva.

Sitten ostin ensimmäisen huulikiiltoni ja sillä linjalla pärjäsin seuraavat kymmenen vuotta.

Huulikiiltoa kului paljon. Sitähän kuluu, kun se ei pysy kuin hetken.

Mutta toisaalta siinä on se hyvä puoli, että sen huulilta häviämistä ei samalla tavalla huomaa kuin punan kulumista. Sitä on myös helppo lisätä, kun ei tarvitse peiliä, senkun pyörittelee tai tököttelee huuliin milloin ja missä vain.

Huulikiiltoa vuonna 1976. Huomaa myös hurmaava ponnekaasudeodorantti Twenty one.

Siksikin olen taas alkanut miettiä tuota kiiltovaihtoehtoa. En ole vuosikymmeniin käyttänyt huulikiiltoa, mutta se voisi olla iso helpotus päivittäiselle kaunistautumiselleni.

Luit oikein: kaunistautumiselleni.

Sehän on paljolti oma kokemus. Sisäinen olotila. Ei niinkään huulten väristä kiinni -olotila. Jos totta puhutaan. Me naiset vain kuvittelemme, että kauneus tarvitsee paljon vaivannäköä, kaikenlaista tököttiä ja väritystä. Mutta ei, tosiasiassa kauneus riippuu omasta hyvästä olosta ja itsetyytyväisyydestä.

Ja tuosta näkökulmasta katsottuna olen ajatellut, että pelkän kiillon kanssa voisin olla enemmän tyytyväisempi itseeni, olisin vapaampi ja huolettomampi, olisin enemmän naturell. Niin kuin nuorena. Ei tarvitsisi miettiä onko punaa riittävästi ja pysyykö kohdallaan vai leviääkö uurteisiin, voisin sen sijaan keskittyä iloitsemaan olemassaolostani.

Herkullinen pinkki, vain helmiäinen puuttuu.

Helppokäyttöinen huulikiilto voisi olla kesää ajatellen hyvä valinta, ainakin siihen asti kunnes löydän jostain sopivaa pinkkiä helmiäistä. Sellaista huuliin helposti levitettävää ja huulissa paikallaan pysyvää, riittävän kiinteää ja paksua helmiäistä.

Tai sitten olen ilman huulipunaa jonkun aikaa.

Tai ... jatkan entiseen malliin vanhoilla punillani.

Tai ... ?

Miten minä osaan tehdä huulipunasta itselleni jatkuvasti haasteen, kun se kuitenkin on niin mitätön asia? En tiedä, mutta sitä minä ihmettelen vielä enemmän, miksen vain suoraan luovu koko jutusta. Lopullisesti.



...

Tällaisia mietteitä tänään.
Kiitos kun vierailit blogissani,  
tulethan pian uudestaan.
Ja kommentistakin tykkäisin ... 😊

...

perjantai 29. maaliskuuta 2019

Suklaata on saatava, eli miten petkutan himoani


Akuutin hädän ensiapupakkaus.

Voi mahdoton näitä ihmisen yhtäkkisiä suklaan mielitekoja. Niitä ei järki käsitä eikä tahto hillitse. Kun himo iskee, sitä ei pidättele mikään. Se on heti menoa. - Lähimpään markettiin.

Olen niin paljon yrittänyt näitä hallita, enkä vain siksi että suklaa lihottaa, vaan myös siksi, että minun biologialleni se ei oikein sovi, mutta ei auta.

Toistuvasti koettelen myös tätä ettei oikein sovi totuutta uskomalla sen uskomukseksi, vääräksi tiedoksi tai vähintään hyvin harvinaiseksi yhteydeksi pään tukkoisuuteen, vatsanpuruihin ja yleiseen tokkuraisuuteen, mutta ei voi sillekään mitään. Paljon suklaata on paljon tukalaa oloa.

Ristiriita himon ja sen seurausten välillä on niin suuri, että minun on pitänyt etsiä korviketta, ja onneksi hätä aina keinot keksii.

Ne ovat nimeltään Kismet ja Daim.

(Daim on tosin minun mielessäni aina jiillä, Dajm, jolla nimellä tämä lituskainen herkku kirjoitettiin Suomessa myyntiintulovuodestaan 1963 aina vuoteen 1990 saakka.)

Ne ovat suklaita, joissa on paljon suklaan makua, mutta vähän suklaata.

Nämä vievät kielen mennessään, mutta viekööt.

Petkutan himoani suklaalla, jossa on vähän suklaata. Eikö olekin fiksua?

Fazerin Kismet-keksisuklaavohveli, 55 g, "niin hyvää ettei sanotuksi saa" -suklaa on vienyt monien suomalaisten kielet mennessään jo vuodesta 1974. Minun kieleni se on vienyt siitä lähtien, kun muutama vuosi sitten huomasin, että sitä voi käyttää Fazerin Sinisen korvikkeena. Nyt se on ehdoton ykkönen hädässäni.

Maraboun Daim 2-pack suklaapatukka, 56 g, on maitosuklaata, jonka täytteenä on mantelikrokanttia. Dajm syntyi Ruotsissa vuonna 1953, ja tätä ohutta ja kovaa suklaatoffeeherkkua rakastetaan kuulemma ympäri maailmaa. Minä olen rakastanut sitä jo puolet elinajastani, sillä se jää niin ihanasti hampaankoloihin. Se kestää suussa pitkään ja tuo sopivasti vaihtelua Kismetille olemalla sen täysi vastakohta.

Ikävä kyllä suklaisia on Remix-pussissa vain murto-osa.
Kolmas biologiaani sopiva suklaanhimon tyynnyttäjä on Fazerin Remix chokot, jotka ovat suklaapäällysteisiä hedelmäkarkkeja. Ostaessa täytyy vain muistaa pussin läpi tarkistaa, että suklaisia on paljon, muuten tulee väistämätön pettymys. Pelkkä imelä hedelmäkarkki ei auta, se on kokeiltu.

Suklaiset Remixit tyydyttävät nopeasti suklaanhimon, mutta E-aineitten lista niissä on  hirvittävän pitkä: E270, E325, E331, E330,  E414, E903, E904, E901, E153, E171, E120, E141, E100, E160a. - Eihän niihin kuole, mutta yritän välttää liikaa saamasta. Hyvää puolestaan on se, että rasvaa on vain 5 g/100 g ja energiaakin vain 400 kcal eli vähemmän kuin Kismetissä ja Daimissa, joissa rasvaa on 30 g ja energiaa on noin 500 kcal/100 g.

Näitä kolmea suklaista herkkua sopivasti vaihdellen olen huomannut, että hermoni pysyvät jotakuinkin löysällä. Kun on mukavasti masu piukeena, suklaanhimo hetkeksi asettuu.

Ja jos sinäkin haluat näitä hädässäsi joskus kokeilla, käyttöohjekin on yksinkertainen. Ei muuta kuin repäise, kahmaise ja sitten vain ahmaise.

Makeaa viikonloppua!

...

Tällaisia mielitekoja viikonlopuksi ...
Kiitos kun vierailit blogissani,  
tulethan pian uudestaan.
Ja kommentistakin tykkäisin ... 😊

...

torstai 28. maaliskuuta 2019

Maaliskuun kirjat, kolmen joukossa elämys Kissani Jugoslavia



Maaliskuun luku-urakkani sujui odotetusti: yksi hylätty, kaksi luettu ja kolmas alussa.


Amerikkalaisen Lucia Berlinin Siivoojan käsikirja 2, Tanssia ruusuilla ja muita kertomuksia (2018), oli tällä kertaa kirja, jonka heitin kesken. Odotan kirjastosta vielä paljon kehuttua ykkösosaa ja kokeilen olisiko se kiinnostavampi, mutta tämä kakkososa oli minulle pettymys ja, anteeksi vain Berlinin fanittajat, tylsä.

Olli Jalosen sarjaa jatkoi Poikakirja (2011), joka hujahti loppuun helposti, sillä se on otteessaan pitävää, elävää kuvausta 1960-luvulta, joka on osa minunkin lapsuuttani. Ainoana kiusana siinä on - minulle yllättäen - monet yhtäläisyydet Jalosen uusimpaan teokseen Taivaanpalloon. Poikakirjan poika on kuitenkin vielä luontevasti kerrottu, kun taas Taivaanpallossa suomen kielen lauserakenteilla tyylittely menee minusta jopa ahdistavan tönköksi. Mutta tyytyväinen olen siitä, että luin nämä kirjat tässä järjestyksessä, sillä Poikakirja oli mukavampi lukukokemus.

Albaanitaustaisen suomalaisen Pajtim Statovcin Kissani Jugoslavia (2014) olikin sitten pelkkää lukuiloa. Vaikka tarinassa on paljon surua. Tykkään Statovcinin taidokkaasta kielenkäytöstä, tarinan rakentamisesta, juonen kuljettamisesta, persoonien kuvaamisesta. Ja se käärme. Ja se kissa. Ja toinen kissa ja toinen käärme. Symboliikkaa, jota en lukiessa halunnut alkaa analysoida, senkuin nautiskelin.

Osa kirjan tapahtumista sijoittuu Kosovon pääkaupunkiin Pristinaan. Kuva Wikipedia.

Vasta kirjan loppuun luettuani palasin päähenkilö Bekimin kissoihin ja käärmeisiin ja ymmärsin, että näihin symboleihin mahtuu erilaisia syrjinnän muotoja, itsevihan ja rakkaudettomuuden kokemuksia.
Tai kissat voi nähdä päähenkilön omana tahtona, itsenäisyytenä ja seksuaalisuutena, kun taas käärmeet kuvaavat taistelua hyvän ja pahan välillä, niin kuin kirjoittaa Riitta K. omassa arviossaan. Itse koin eläinhahmot päähenkilön sisäisenä kamppailuna vanhempien edustaman, rajoittuneen ja ahdistavan elämän ja oman uuden ja vapaan elämän kesken - sekä samalla myös entisen kotimaan, Kosovon ja albaanikulttuurin, sekä uuden kotimaan Suomen kesken.

Statovci on taitava ja mielikuvituksellinen kirjailija, jonka tekstistä huokuu elämänkokemus. Hänen toinen kirjansa Tiranan sydän (2016) siirtyy luku-urakassani huhtikuun puolelle, sillä aikomuksistani huolimatta en ole ehtinyt sitä avata. Jännittää vähän, mutta en usko, että tulen pettymään, sillä niin hyvä maku minulle edellisestä kirjasta jäi.

Lukeminen kannattaa, vaikka pienellä patistuksella, sen huomaan. Hyvä kirja herättää paitsi tunteita myös uteliaisuutta. Muutama viime päiväni on kulunut mielenkiintoisesti Kosovon albaanien ja Albanian historiaan tutustuessa. 

...

Tällaisia mietin tänään.
Kiitos kun vierailit blogissani,  
tulethan pian uudestaan.
Ja kommentistakin tykkäisin ... 😊

...

keskiviikko 27. maaliskuuta 2019

Kevät tulee, minä ja Joensuu olemme valmiit

Pielisjoki on vielä hetken jään peitossa.

Sohjoa Hukanhaudalla.

Aurinko tekee ihmeitä taas. Kylmän ja harmaan talven jälkeen on aina yhtä yllättävää, miten aurinko lämmittää ja miten nopeasti se sulattaa kaiken. Muutama päivä sitten pääsin ensimmäisen kerran liikkeelle ilman piikkikenkiäni, ja olipa kevyt kävellä.

Kevät tulee kohisten. Maa paljastuu ja aurinkoinen taivas on täynnä sinisen eri sävyjä.

Kevään jäljet Vehkalahdella.

Tämä aika vuodesta on ihanaa!  I h a n a a !  IHANAA! Lempeää, valoisaa, tuoksuvaa.

Vaikka kenkä välillä sohjossa lipsuu ja kura roiskuu, se ei haittaa, kun tietää, mitä kohti mennään. Ja vaikka sää vaihtelee, sataa räntää ja pohjoistuuli puhaltaa kylmästi, sitten on taas aurinkoinen päivä ja tuuli lempeää etelä- tai lounaistuulta. Ja päivisin lämpö pysyy joka tapauksessa plussan puolella.

Torin lumipeite kutistuu hurjaa vauhtia.

Kauppakatu on sula läpi talven. 

Kukkakaupat ovat täynnä keväisiä kukkia.

Jos ulkona on viileää ja harmaata, kukkakaupassa on lämmin kevät aina ...

Pääsiäistä odotetaan seuraavaksi.

Tällä viikolla ostin jo ensimmäisen kirkuvan keltaisen kevätkukkasen.

Kevättä ikkunalaudalla.


Nyt ei kevättä enää pysäytä mikään. Nyt nautitaan. Lämpöisen suloinen kevätriemun aika on täällä taas.



...

Tällaisia mietin tänään.
Kiitos kun vierailit blogissani,  
tulethan pian uudestaan.
Ja kommentistakin tykkäisin ... 😊

...


tiistai 26. maaliskuuta 2019

Poseerauksia Barbie-varpailla

Kaikkea sitä. Kun vanhaksi elää.

Nyt minäkin jo osaan sen! Oikean selfieposeerauksen.

Ei, en tarkoita vähäpukeisuutta. En töröhuulia. Enkä peppukuvia.

Tarkoitan siroa Barbie-poseerausta, jossa kuvaan asetutaan sirosti ja kevyesti varpailla seisten. Niin kuin Barbie-nukke.

Olin jo ehtinyt ihmetellä, miksi nuoret naiset poseeraavat valokuvissa nyt niin omituisesti varpaillaan, mutta siihen on hyvä syy. Keksin sen aamulla, kun olin lähdössä kaupungille ja katsoin itseäni eteisen peilistä.

En viitsinyt edes takkia riisua, kun niin innostuin ja näpsäsin kuvan kokeeksi, mutta näinkin se näkyy: olen heti pidempi ja viisikymmentä vuotta sirompi, kun nousen varpailleni. Enkö olekin?

😁😁😁

Vau! Tämä poseeraus sopii lyhytjalkaiselle suomalaiselle perustantterolle.

Mutta se minun täytyy vielä opetella, miten nuo kädet saa peiliselfieissä jonnekin ...  Varmasti siihenkin löytyy niksi, pitää vain selata nettiä. Näytän sen sitten, kun sen opin.

Ja ehkä vielä treenaan vähän tasapainoa, jotta pysyn varpaillani myös suorin säärin ... sen verran aikaa, ettei kamera tärise.


...

Tällaisia hupsutuksia tänään.
Kiitos kun vierailit blogissani,  
tulethan pian uudestaan.
Ja kommentistakin tykkäisin ... 😊

...

sunnuntai 24. maaliskuuta 2019

Syntynyt konmarittamaan

Konmaritusta? Vaiko minimalismia?

Minulla ei oikeastaan olisi mitään asiaa puuttua tähän asiaan, mutta siitä huolimatta avaan nyt ärsytysarkkuni ja päästän ulos vähän höyryjä. Olen tosin saattanut puhista tästä aiheesta ennenkin, mutta puhistaan nyt vielä tämä kerta.

Olen nimittäin todella alkanut ihmetellä näitä nykyajan hörhötystrendejä. Että miten helposti ihmiset niihin hurahtavat ja alkavat elämäänsä niiden mukaan järjestää. Niinkuin viimisimpänä tämä konmaritusvillitys.

Tuskin on laskeuduttu alas fengshui-pilvestä, kun jo ollaan koukussa konmarittamiseen. Onhan se loogista, että energioiden ja ilmansuuntien mukaan sisustamisesta siirrytään sujuvasti koko kodin sisustuksen tyhjentämiseen, ja kyllä, pelkällä matkalaukullakin pärjää, jos tilillä on katetta, asuu vaikka hotellissa, mutta sen minä tiedän, että ankeaa se on. Ja tyhjässä asunnossa vasta ankeaa on.

Joskus on minullakin ollut pelkkä patja ja matkalaukku lattialla, ja voin kertoa: oli kolkko olo. Mutta voi olla, että se johtui siitä, että minä en keksinyt kirjoittaa sisustusideastani oppikirjaa ...

Kahviloissa on monta turhaa asiaa.

Joku sanoo nyt, että olen käsittänyt väärin, että idea on vain järkiperäistää. Mutta niiiiin, juuri siksi: miksi yksinkertaiseen järkiasiaan tarvitaan opaskirjoja ja guruja neuvomaan? Kokonainen armeija ammattijärjestäjiä? (Kyllä vain, täältä löytyy: Suomen ammattijärjestäjät ry.)

Ja miksi siitä pitää tehdä muoti? Ja bisnes? Miksi siitä pitää pitää niin meteliä? Eikö riitä, että siivoaa nurkkansa, vie kierrätykseen ylimääräisen - antaa heille, joilla ei ole mitään - ja sitten vaan ostaa jatkossa vähemmän.

Ja viimeisin villitys, kuolinsiivouksen taito? Mitä helskuttia se on? Tarvitaanko sen tekemiseen oppikirja? Sellainen nimittäin on, ja eikö liene koulutettu opettajat myös.

Rakkautta vain ihminen tarvitsee.
Huh ja huh.

Mutta niin kuin alussa sanoin, mikäs minä olen sanomaan, kun ei minulla ole mitään konmaritettavaa, ei edes kuolinsiivottavaa. Paitsi loppuun kuluneet vaatteet ja huonekalut. Ja ne minä aion pitää. Vielä sen vähän aikaa, mitä minulla jäljellä on.

Minä olen koko elämäni konmarittanut, minimalisoinut ja kuolinsiivonnut. Se on normaalia elämää, ei sen kummempaa. Se on järjenkäyttöä. Olosuhteiden pakkoa. Ja köyhyyttä. Mutta bisnestä sen ei tarvitse olla, ei siihen tarvitse yhtään kirjaa ostaa tai kurssimaksua maksaa. Kaikki sen osaavat, jos tahtovat.

Sitä paitsi, jos vanhat merkit paikkansa pitävät, pian on vuorostaan muotia romanttinen rönsyily ja kodikas tilpehöörillä sisustaminen. Kunhan kansa on saanut kotinsa tyhjiksi, muotiin tulee keräämisen hullutus ja sen opiskelu. Joku varmasti jossain suunnittelee siihen kurssia. Odotetaan vain ...

Mutta silti: oman järjen käyttöä ei kukaan voi meiltä kieltää. Sitäkin voi kokeilla.


...

Tällaisia puhinoita tänään.
Kiitos kun vierailit blogissani,  
tulethan pian uudestaan.
Ja kommentistakin tykkäisin ... 😊

...

perjantai 22. maaliskuuta 2019

Olen onnellinen suomalainen

Onni on hyvä elokuva.

Olen yksi maailman onnellisimmista ihmisistä, kertoo YK:n onnellisuusraportti. En minä sitä paljon ihmettele. Usein minusta tuntuu onnelliselta. Ja helposti löydän myös pitkän listan asioita, jotka tekevät elämästäni onnellisen.

Elämäni on Suomessa stressittömämpää kuin esimerkiksi "jokainen on oman onnensa seppä" -USA:ssa, jossa jokaisen on jaksettava koko ajan huolehtia kaikesta. Tämän ovat minulle kertoneet minua viisaammat ja itse kokeneet suomalaiset, jotka tietävät mistä puhuvat.

Suomessa minusta pidetään huolta, vaikka mitä tapahtuisi. Siitäkin huolimatta, että viime vuodet ovat tuoneet turvallisuuteen myös ennen kokemattomia synkkiä puolia, joista en nyt enempää kuin sen, että vanhuus ei Suomessa ole itsestäänselvästi auvoista aikaa.

Onnellisuusmittarit eivät silti kerro täyttä totta, niin kuin eivät mitkään mittarit. Ihmiset arvioivat asioita eri tavalla ja vastaavat mitä sattuu. Paljon riippuu siitä, missä tilanteessa vastaamisen hetkellä vastaaja on, ja keskiarvot ovat tarkemmin mietittyinä melko heppoisia tuloksia. Monta ongelmaa gallupeihin liittyy.

Pekka Seppänen nostaa esiin yhden hätkähdyttävän huomion myös tulosten tulkinnasta: YK:n onnellisuusraportista huolimatta suomalaiset eivät ole välttämättä onnellisia, vaan ihan vaan mihin tahansa tyytyviä vaatimattomia ihmisiä, jotka eivät osaa parempaa itselleen odottaakaan. Tämän tulkinnan mukaan suomalaiset olisivatkin onnellisuutensa sijasta yksinkertaisesti vain tyytyväisiä tai sitten toivottomia ja pessimistisiä elämänsä suhteen.

Toisin sanoen suomalaiset saattavat olla onnellisuutta enemmän pessimistinen kansa, joka tyytyy siihen mitä on, vaikka se ei niin hyvää olisikaan. Kansa, joka antaa itselleen onnellisuudestaan täyden kympin, koska ei usko että voisi tulla yhtään onnellisemmaksi, sillä elämä ei mitään enempää anna kuitenkaan tai että ei se ainakaan omalle kohdalle satu. Vähän niin kuin että sisulla mennään ja pitäkää tunkkinne ja silleen.

Niinpä niin. Seppänen voi olla oikeassakin. Miten sitä nyt onnellisuutta voi arvioida laittamalla oman elämänlaatunsa asteikolle 0–10, jossa 0 on huonoin mahdollinen elämä ja 10 on paras mahdollinen. (Tästä on Ylellä yksinkertainen selitys, josta voit katsoa tarkemmin, jos aloit kiinnostua.)

Tuollainen arviointi on mahdottoman hankala, jos sitä tarkasti miettii. Mutta nopeasti mututuntumalla voin sanoa, että lähellä kymppiä minun elämässäni kyllä mennään. En minä elämäni miinuksia halua onnellisuusarviooni mukaan laskea, ne kuuluvat  elämään. Sitä paitsi niillä on oma paikkansa mukavissa valituspostauksissani.

Ja kaiken lisäksi nytkin minua odottaa yksi ihana berliininmunkki.


Ja päiväkahvipulla.



Onnellista elämää ja huoletonta viikonloppua sinullekin!


...

Tällaisia mietin tänään.
Kiitos kun vierailit blogissani,  
tulethan pian uudestaan.
Ja kommentistakin tykkäisin ... 😊

...

torstai 21. maaliskuuta 2019

Elokuvissa Ikuisuuden porteilla

Ikuisuuden porteilla, draama, taiteilijamuotokuva, ensi-ilta 8.3.2019.

Elokuva Van Gogh – Ikuisuuden porteilla (At Eternity's Gate 2018, USA) on koskettava ja kaunis kuvaus taiteilijasta ja hänen taiteestaan. Se ei ole elämäkertaelokuva eikä tarkka kuvaus tapahtumien kulusta, ei jännitystä eikä äkkinäisiä juonenkäänteitä, se on rauhaa ja viipyilevää hitautta, se on elokuva taiteilijasta taiteilijan silmin.

Niin kuin tapamme on hyppäsimme mieheni kanssa elokuviin yhdestä päähänpistosta keskellä keskiviikkopäivää, enkä tiennyt mitä odottaa. En ollut lukenut arvosteluja enkä muuta infoa, joten päässä ei ollut esteitä sopeutua elokuvan yllättävän syvälliseen tunnelmaan.

Elokuvateatterin tunnelmaa ... odotellessa.
Minulle elokuvassa tärkeintä on juuri tunnelma, sitten tulee teema ja juoni ja näyttelijäsuoritukset sun muut. Jos kaikki on tehty ammattitaidolla, sen huomaa ilman että tietää tekijöistä, ovatko kuuluisia tai mitä ovat aiemmin saaneet aikaan. Ohjaajien ja näyttelijöiden nimet ovat minulle turhia, koska harvoin heistä mitään tiedän. Nimet eivät pysy muistissa, enkä edes yritä niitä muistaa. 

En aiemmin tiennyt mitään itse elokuvan kohteestakaan, eikä tämä elokuva siinä paljonkaan auta - mutta se ei haittaa. Ohjaaja (itsekin taidemaalari, myös menestyneimpiin nykytaiteilijoihin liitetty) Julian Schnabel sivuuttaa tavanomaiset elämäkerta-ainekset ja luo osin käsivaraisesti tehdyllä heiluvalla ja sumealla kamerankäytöllä mielenkiintoisen ja tunnepitoisen kuvauksen van Goghin ja hänen taulujensa mielenmaisemasta.

Van Goghin maalauksissa on väriä, ja niin on tässä elokuvassakin. Kuva Pixabaysta.
Elokuva on kuin itse van Goghin taulut. Taiteilija liikkuu ja maalaa luonnossa valon ja värien maailmassa. Elokuva korostaa taiteilijan aistivoimaisuuden kokemusta, sitä miten hän ympärillään olevan kokee ja näkee. Lumoavan kuvauksen lisäksi tykkäsin taiten tehdystä dialogista, jonka kautta yksinkertaisen hienosti avattiin keskustelijoiden kokemuksia ja näkemyksiä.

Elokuvassa keskitytään van Goghin viimeisiin elinvuosiin Ranskassa, ja vaikka taiteilijan yksinäisyys, mielenailahtelut ja kohtalo ovat surullista katsottavaa, elokuva jätti minuun lämpimän tunteen. Tämä elokuva kannattaa käydä katsomassa, jos kaipaa rauhaa ja mielen lepuutusta. Mutta jos mitään tapahtumattomuus ei innosta, ehkä on parempi jättää väliin.

Vincent van Goghia näyttelee Willem Dafoe, taiteilijaystävää Paul Gauguinia Oscar Isaac ja pikkuveli Theoa Rupert Friend. Näiden välinen dialogi on hidasta ja kertaavaa, syvällistä ja nautinnollista seurattavaa. Tatjana Lisovskajan upea pianomusiikki vahvistaa koskettavaa tunnelmaa.

Usein keltaista. Kuva Pixabaysta.

Verkosta poimittua: 37-vuotiaana itsemurhan tehnyt Vincent van Gogh (1853 - 1890) oli alankomaalainen, postimpressionistinen taidemaalari. Taiteilijaura kesti vain kymmenen vuotta, mutta oli hyvin tuottelias.

Vaikka hän sai elämänsä aikana myytyä vain yhden teoksen, kuolemansa jälkeen häntä pidetään yhtenä tärkeimmistä eurooppalaisista kuvataiteilijoista. Hänen teoksillaan on ollut suuri vaikutus 1900-luvun ekspressionismin ja fauvismin syntyyn.

Maalaustyylin tunnusomaisia elementtejä ovat huomionkiinnittävät värit, voimakas siveltimenkäyttö ja ääriviivoin rajatut muodot.



...

Tällaisia mietin tänään.
Kiitos kun vierailit blogissani,  
tulethan pian uudestaan.
Ja kommentistakin tykkäisin ... 😊

...

keskiviikko 20. maaliskuuta 2019

Voi surkeus kun tämä talvi taas kestää ja kestää

Joinakin päivinä onneksi aurinko paistaa, Pielisjoki ja Sirkkalan silta Joensuussa viikko sitten.

Etelä-Suomessa nautitaan kevään ensimmäisistä kukkasista, mutta täällä pohjoisessa on täysi talvi. Pohjois-Karjalassa lunta on satanut koko viikon lisää, ja vaikka se on jo vähän märkää, lunta se silti on.

Keli on muutenkin kurja, sillä missään ei voi kunnolla kävellä. Tiet ovat muhkuraisia tai sohjoisia, pahimmillaan likaista loskaa on nilkkoihin asti. Jotkut kadut ovat kasautuneesta lumesta niin vinoja, että pystyssä pysyminen on yhtä taiteilua.

Purkua odottava vanha talo Niinivaaralla kuvaa hyvin tämänhetkistä tunnelmaani.

Kun ei ole ajoissa riittävästi aurattu, lumi on junttautunut katuun. Ja nyt on talvi jo sen verran pitkällä, että enää ei kannata auratakaan. Nyt vain odotetaan että tulisi aurinko ja tuuli ja haihduttaisi lumet itsestään pois. Siihen asti jalankulkijat kulkevat miten kuten kykenevät muhkuroissa ja sohjossa liukastellen ja autojen roiskuttamaa kuraa väistellen.


En ole ollut talvesta innostunut enää moneen vuoteen ja joka vuosi toivon vain, että se olisi nopeasti ohi. Etenkin tämä viimeinen viivytys ennen kevättä ottaa koville, kun pitäisi jo, eikä kuitenkaan vielä.

Niinivaaran leikkipuiston kummituspuu, ja voi lumen määrää.

Eilen lähdin uhmakkaasti tavalliselle lenkilleni, mutta jaksoin vain puoli tuntia, sillä kengät lipsuivat jokaikiseen suuntaan, enkä päässyt edes kunnolla vauhtiin. Kovalla jäällä piikit vielä pitävät, mutta sitäkään ei ole enää, on vain sohjoa, muhkuroita ja loskaa. En edes kuvia ottanut, kun oli niin rumat maisemat. (Nämä kuvat eivät kerro viimeisintä totuutta, nämä on otettu vielä ennen pahinta loskaa, viime ja toissa viikolla.)

Joensuussa monet ajavat pyörillä talvellakin, mutta minä en enää vanhemmiten uskalla.

Kävin ohimennen Pyhäselän rannassa tarkistamassa, että totta sekin on, ettei tänä talvena jäälle ole saatu latuja eikä kävelypolkuja. Yleensä helmi-maaliskuussa jäällä on voinut kulkea mielin määrin, mutta tänä talvena ei ole ollut sitäkään iloa. Ilmaston lämpenemisestäkö johtunee, mutta ei ole ollut riittävästi pakkasta, joka tekisi vahvan jään.

Ei näy latuja.


Minulle talven pitäisi olla lyhyt ja ytimekäs, ei pitkä ja pitkäveteinen. Vai miten tämän nyt sanoiksi pukisin, kun pitäisi olla kunnon lumet ja pakkaset ja sitten nopeasti hups vaan sulat tiet ja vihreät nurmet. Mutta minkäs teet. Pitkä ja ikävä talvi on kestettävä, jos aikoo täällä asua. Tänään kuulemma saadaan jälleen lumi- ja räntäsadetta, kertoo ennuste.

Vaan vielä se kevät myös pohjoiseen koittaa. Tänään on kevätpäiväntasaus ja päivälämpötila jo plussan puolella.

Länsisilta viime viikolla ennen loskakelejä. Keskustassa katuja on aurattu paikoin sileiksi asti.

En minä aio tämän enempää synkistellä, sillä kyllä se kevät taas tapansa mukaan iloisesti yllättää ja lumet humpsahtavat yhtäkkiä taivaan tuuliin. Ja sitten on taas niin ihanaa!


 ...


Tällaisia mietin tänään.
Kiitos kun vierailit blogissani,  
tulethan pian uudestaan.
Ja kommentistakin tykkäisin ... 😊

...

tiistai 19. maaliskuuta 2019

Ihanaa olla kotona, osa 4: keittiön senkki


Kärsivällisyyteni palkittiin jälleen: kodista tuli taas himpun verran viihtyisämpi. Keittiössä on nyt uusi kaluste, joka tuntuu kodikkaalta ja omalta.  ... Vaikka vielä pari kuukautta sitten ei tullut mieleenkään, että meillä tuollaista huonekalua tarvittaisiin ...

Vielä tammikuussa keittiöön ei olisi mitään edes mahtunut. Mutta kun sitten eräänä päivänä yhtäkkiä keksin siirtää keittiönpöydän seinän vierestä ikkunan eteen, keittiöön tuli lisää tilaa, joka alkoi heti vaatia täyttöä.

Siitä alkoi hahmottua idea, että jonkinmoinen kaappi siinä olisi hyvä. Kiersin kaikki mahdolliset lähitienoon huonekalukaupat ja selasin verkkosivut, ja innoissani kirjoitin aiheesta myös postauksen, jossa ihastelin siroja ja matalia, alle metrin korkuisia senkkejä. Mutta en onneksi osannut päättää.

Aikani jahkailtuani tajusin, että alle metrin korkeus oli aivan liian matala. Seinä vaati korkeampaa.


Ymmärsin, että senkin oli oltava päälle metrin, jotta kokonaisuus olisi toimiva. Sen jälkeen valinta olikin helppo, sillä korkeita ja samalla riittävän ohukaisia senkkejä ei ollut monta tarjolla.

Maskun Kingston-malliston korkea senkki, korkeus 108, leveys 128 ja syvys 37 cm, sopii meille kuin nakutettu - myös hintansa puolesta. Ja parasta: sitä ei tarvinnut koota, sen sai kaupasta kokonaisena.


Tässä senkissä on säilytystilaa ja sen rustiikkinen ulkonäkö antaa keittiölle mukavan huolettomuuden tunnelman. Rungon kantavat osat sekä kansilevy ovat tukevaa kuusipuuta, sivut ja laatikot MDF-levyä ja vetimet metallia. Pienet lasikaapit keventävät ilmettä.

Sisustaminen ei ole vahvuuksiani, ja joku toinen voisi kehitellä parempiakin ratkaisuja, mutta omasta mielestäni tein hyvän valinnan. Senkki tekee keittiöstä huoneen, jossa viihtyy. Nyt se ei ole pelkkä ruoanlaitto- ja ruokailutila.


Vaan kyllä on sisustaminen aikaa vievää ja hermoja raastavaa touhua. Syyskuusta asti olen jatkuvasti jotain tarvinnut ja etsinyt ja nyt riittää. Juuri nyt minulla ei ole intoa yhtään uutta tavaraa haluta. Eikä mitään enää tarvitakaan.

... Mitä nyt ehkä joitakin tekstiilejä voisin joskus ohimennen katsella ... esimerkiksi eteinen kaipaa uutta mattoa ja makuuhuone päiväpeittoa ... mutta en tuhlaa niihin energiaani, ne tulevat eteen sitten kun tulevat.


 ...

Tällaisia mietin tänään.
Kiitos kun vierailit blogissani,  
tulethan pian uudestaan.
Ja kommentistakin tykkäisin ... 😊

...

sunnuntai 17. maaliskuuta 2019

Pankkipalvelua parhaimmillaan


Meillä on mieheni kanssa yksi tärkeä asiakirja, jota olemme säilyttäneet kotona tavallisessa laatikossa, mutta vilkkaan mielikuvitukseni ansiosta olen usein tullut miettineeksi, että tämä ratkaisu ei sittenkään ole paras. Siihen liittyy riskejä.

Ensinnäkin asiakirja voi joutua vahingossa roskiin jonkun hurjan suursiivouspuuskani yhteydessä - mikä on kyllä hyvin harvinainen mahdollisuus, mutta silti. Toiseksi: se voisi tuhoutua tulipalossa. Ja kolmanneksi, vaikka laittaisin sen paloturvalliseen salkkuun, se voisi päätyä murtovarkaan saaliiksi, sillä ei murtovaras tietäisi, ettei siinä ole rahaa vaan tietenkin meidät tajuttomiksi - tai jotain vielä pahempaa - hakattuaaan nappaisi salkun mukaansa. 

Paine hankkia asiakirjalle turvallinen säilytyspaikka kasvoi viimein viime viikolla  sellaisiin mittasuhteisiin, että päätin tehdä jotain. Muistin, että pankeissa on tallelokeroita, joten aloin selvittää niiden saatavuutta ja hintaa. Ja hieman nettiä selattuani ja vertailuja tehtyäni ymmärsin pian, että tallelokeroa halvempi vaihtoehto olisi asiakirjasäilytys, niin että sitten vain sitä järjestämään.


Kirjauduin pankkini sivuille, missä ei mitään tietoa aiheesta ollut, mutta chatti oli: "Olemme täällä sinua varten", ja hyvä, aloitin keskustelun.

Kirjoitin: "Miten saan asiakirjasäilytyksen?"

"Hei, olen chatrobotti N. Ymmärrän parhaiten lyhyitä, selkeitä lauseita. Kysythän vain yhden kysymyksen kerrallaan."

Kirjoitin: "Asiakirjasäilytyksen."

"En tainnut ikävä kyllä ymmärtää kysymystäsi. Olen chattirobotti ja vielä uusi työssäni, joten esittäisitkö kysymyksesi uudelleen? Kysythän vain yhden kysymyksen kerrallaan. Saatan myös ymmärtää paremmin jos käytät eri sanamuotoja ja ilmaisuja."

Kirjoitin: "Asiakirjasäilytys."

"Pahoittelen, mutta en ymmärrä. Voi olla, etten ole vielä saanut koulutusta tästä aiheesta. Voit yrittää uudelleen tai napauttaa alla olevaa linkkiä, niin ohjaan sinut juttelemaan ihmiskollegani kanssa."

No, mikäs siinä, ihmiskollega sopi minulle, jos sellaisia kerran vielä on, ja pian selvisi, että ihmischatti ymmärsi kysymykseni, tiesi hinnan ja järjesti minulle lisäksi lähipankistani yhteydenoton seuraavalle päivälle. Oikein hyvä, erinomaista palvelua. Voin minä odottaa päivän, kun asiakirjakin oli turvapaikkaansa jo monen monta vuotta odottanut.

Niinpä sitten seuraavana päivänä kello neljätoista minulle soitettiin ja sanottiin, että minun oli mentävä konttoriin tekemään sopimus. Näin pikku asialle ei voinut varata aikaa, joten ymmärsin, että sitä piti varata paljon, ja seuraavana aamuna menin pankkiin heti kello kymmeneltä ja varauduin jonottamaan. Selitin infossa seisovalle henkilölle asiani ja sain jonotusnumeron ja istuin paikalleni neljän muun asiakkaan joukkoon.

Luin kännykästäni kaikki mahdolliset uutiset, insta- ja facepäivitykset sekä sähköpostin roskapostit, mutta silti tunnin odotus tuntui minusta aika paljolta. Etenkin kun henkilökuntaa oli sentään kolme ja meitä asiakkaita yhteensä vain viisi - joista yksi poistui kesken odotuksen koska meni hermot  - mutta "ei voi tietää, miten kauan vielä menee, koska ei voi tietää miten kauan asioissa menee."

Minä jaksoin odottaa, sillä ymmärrän, että pankit ovat nykyisin hyvin köyhiä, eikä niillä ole varaa pitää ihmisiä töissä. Se kannatti, sillä odotukseni palkittiin ja pääsin lopulta hyvin ystävällisen ja tarkan asiakaspalvelijan palveltavaksi.

Puolessa tunnissa  - kun vain ensin tehtiin "tunnistus" ja tentattiin tuloni ja menoni ja onko minulla tilejä ja mitä on jos on ja missä pankeissa tai onko rahaliikennettä Ameriikassa ja lähetänkö ylipäätään rahaa ulkomaille tai vastaanotanko ja mitä kaikkea, mistä en vieläkään voi käsittää, mitä "tunnistamista" siinä tehtiin - tehtiin sopimus ja asiakirja jäi pankkiin, ja minä lähdin tyytyväisenä kotiin.

Mutta sitten iltapäivällä, juuri ennen pankin sulkemisaikaa, sain puhelun ja ystävällinen asiakaspalvelija selitti, että oli tehty virhe ja että asiakirjassa oli myös mieheni nimi ja että tämänkin pitäisi osaltaan olla sopimusta tehtäessä mukana ... ja tulisitteko huomenna yhdessä ja tehtäisiin uusi sopimus? Tietenkin, sanoin ja tarkoitin sitä, sillä asiakirja oli nyt viimein saatava varmaan talteen ja minä tekisin sen eteen mitä tahansa.

Niinpä seuraavana päivänä mentiin nyt sitten miehen kanssa pankkiin, mutta tällä kertaa ajanvarauksella, sillä en suostunut enää jonottamaan. Ja sen jälkeen kun miehelle oli tehty "tunnistaminen", tulot ja menot ja rahaliikenne ja tilit ja muuta, kirjoitettiin yhdessä allekirjoitukset ja asiakirja kuoreen ja kuori kiinni ja nimet päälle ja pahoittelut että tuli paljon vaivaa ja meni aikaa ja kiitos ja hyvää päivänjatkoa kaikille.




Täytyy olla kiitollinen, että pankillani on kotipaikkakunnallani vielä pankkikonttori ja siellä eläviä ihmisiä (vaikka oli se chatrobottikin tosi kiva), sillä nyt on tärkeä paperi tallessa, josta se ei siivotessa häviä eikä tuli polta eikä varas vie. Ei sen järjestämiseen mennyt kuin kolme päivää, eikä se ole nykyaikana paljon mitään yhdelle paperiarkille.


 ...

Tällaisia mietin tänään.
Kiitos kun vierailit blogissani,  
tulethan pian uudestaan.
Ja kommentistakin tykkäisin ... 😊

...

perjantai 15. maaliskuuta 2019

Miksi minä, kun eivät esiäiditkään ?

Aina on aikaa kahvikupposelle.

Tämä on nyt valituspostaus, yksi niistä monista purppasuista, joita minun pitää aika ajoin purppasta, jotta saan liiat kiukkuhöyryt ulos ja elämä hymyilee taas. Minulla on syytä hymyyn joka päivä, mutta muutamat asiat ovat sellaisia, että ne jäävät mieleen pyörimään ja ilman ulos pääsyä kohottavat stressikäyrääni.

Ja tämä on yksi sellainen asia, josta ajattelin avautua nyt kun on perjantai ja viikonlopun lepopäivät edessä.

Siis ensinnäkin nuo lepopäivät, eihän niitä enää ole kuin joillakin harvoilla (joihin onnekkaisiin minä sattumalta itse kuulun), sillä työpäiviä ne ovat. Ja jos ei työ- niin kauppareissu- ja siivouspäiviä. Tai jotain muuta pitää-päiviä.

Ja juuri tämä pitäminen on se, mikä minulla nyt päässä pyörii ja häiritsee. Sillä minä en ole vieläkään lakannut ihmettelemästä tätä nykyajan meininkiä, vaikka ei sen luulisi minua enää ihmetyttävän. Mutta kun ei siitä pääse irti edes eläkeputkessa ja vakinaista työkiirettä vailla oleva vanha ihminen. Nykyinen tehoihmisen ihannemalli kun neuvoo, että vanheneminenkin on tehtävä, josta jokaisen pitää tietää, miten se onnistuneesti pitää suorittaa.

Kaikilla nykyajan ihmisillä täytyy olla täysteho päällä loppuun asti. Suoritamme ja suoritamme, kaiken, mitä tahansa se onkin, ja sitten kun hermot on stressistä riekaleina, menemme suorittamaan lepäämistä mindfulness- ja meditaatiokursseille, joissa voimme yrittää suorittaa kokemusta elossa olemisesta - ja jälleen mahdollisimman tehokkaasti.

Siksi että. Siksi että. Siksi että pitää. 

Olen toisinaan miettinyt, JOUTESSANI syyllisyyttä tuntien, että miten ihmeessä esi-äitimme pysyivät elossa kömpelöine käsityövälineineen, jalkakyytipeleineen ja luolapiirrosviesteineen, kun kaikki tapahtui niin hitaasti. Että miten on Homo sapiens -laji voinut päästä näin pitkälle kuin tänne asti monta sataa tuhatta vuotta ilman jatkuvaa suorittamisen kiirettä. 

Kahviherkkuja, joskus myös näitä.

En tiedä, mutta meillä se on täyttä totista totta, koska niin vain on. Ja filosofi Frank Martela selittää tätä sillä, että meillä on tänään niin rajaton mahdollisuus tehdä aina vain laajempia vertailuja itsemme ja muiden välillä, että emme voi koskaan olla itseemme tyytyväisiä. Ja siksi teemme kaikista elämän osa-alueistamme projekteja, joista tahdomme suoriutua mahdollisimman maksimaalisesti eli paremmin kuin kukaan muu koko maapallolla.

- Ja tämä tekee meistä stressaantuneita ja onnettomia,  sillä "aina joku kuntoilee enemmän, matkustelee kiinnostavimmissa paikoissa, pärjää töissä paremmin ja parisuhde näyttää ihanammalta".

Ja siis minulle itselleni vielä nämä: Aina joku tekee paremman postauksen. Aina joku kirjoittaa paremmin. Aina joku vanhenee paremmin.

Minä haluan irti tästä tällaisesta hölynpölystä. Minä en lue naistenlehtiä enkä selaa muitakaan nykymaailman esikuvia, minä otan esikuvikseni esiäitini ja esi-, esi-, esi-, esiäitini, joilla oli jalat maassa ja järki päässä ja viikonloput viikonloppuja ja sunnuntai lepopäivä. Eivät he olisi ehtineet surra näin mitättömiä pitää-vaatimuksia kuin minä ehdin. Heillä oli paljon tärkeämpääkin tekemistä, mutta kun he sen tekivät, he sen jälkeen saivat luvan olla itseensä tyytyväisiä ja ottaa rennosti - vertaamatta itseään minkäänlaisiin wellness- ja tulos tai ulos -suosituksiin.

Ihanat viisaat esiäitimme. Kyllä mekin voidaan noin elää, voidaanhan? Ei meidän tarvitse olla joka asiassa täydellisiä, ei edes hyviä, eikä välttämättä missään asiassa yhtään mitään. Eihän?


Ja no niin, siinä olivat tämän päivän höyrypäästöt, jo vain helpotti. Nyt ei muuta kuin hyvää, rentouttavaa, leppeää, mukavaa itseensä tyytyväisyyden viikonloppua myös sinulle!


 ...

Tällaisia mietin tänään.
Kiitos kun vierailit blogissani,  
tulethan pian uudestaan.
Ja kommentistakin tykkäisin ... 😊

...




torstai 14. maaliskuuta 2019

Työkokeilu; hyppy tuntemattomaan

Tulevaisuus näyttää tältä.
Haaveet toteutuvat, jos oikein niihin uskoo, väitetään. Mutta ei siitä varma voi olla. Aivan kaikkia unelmiaan ei mitenkään voi saavuttaa, eikä takuuvarmasti aina sitä yhtäkään. Mutta jotain sentään voi. Tavoitteet, joiden eteen voi itse ponnistella, saattavat sopivissa olosuhteissa toteutua. Pitää vain osata tavoitella sellaista, mikä on itselle mahdollista. Kuuta taivaalta ei kannata toivoa.

Minun haaveeni ovat aina olleet jalat maassa -tyyppiä, ja tämä viimeisin on sitä hyvin konkreettisesti.

Kohta möyrin mullassa.

Tein tänään sopimuksen työkokeilusta erään kukkatarhan kanssa ja olen innoissani, sillä sain jo vähän haistella lämmintä ja muhevaa kasvihuoneen tuoksua. Viimeksi olen sellaisessa ilmastossa töitä tehnyt vuonna 1977 emäntäkoulussa, ja siitä on hyvät muistot. ... Kasvihuoneen pehmeä kosteus ja tuoreen mullan aromi, niin huumaavaa, ja ne pikku pikku taimet, että ne voivat olla suloisia.

Siellä ne odottavat ...

Joku ruukutuskone varmaan ...
Ja tietenkin parasta: kahvitauko, talo tarjoaa.


Huhtikuussa aloitan ja katsotaan sitten, mitä uudesta tuntemattomasta löytyy. Sen aion ainakin selvittää, voisiko työnteko olla myös rentoa ja hauskaa puuhaa, kuin harrastus. Luulen nimittäin, että voisi.

Vielä en tiedä, mikä tämä on, mutta ehkä se ensi kuussa selviää ...

 ...

Tällaisia mietin tänään.
Kiitos kun vierailit blogissani,  
tulethan pian uudestaan.
Ja kommentistakin tykkäisin ... 😊

...