keskiviikko 6. helmikuuta 2019

Ystävä vuosien takaa

On näitä yllätyksiä sattunut pari kertaa aiemminkin tämän jo melko pitkän elämäni aikana. Mutta ei kertaakaan vielä näin raikasta tuulahdusta kuin minkä Iita minulle järjesti.

Iita. Sillä nimellä minä hänet aikoinaan tunsin. Uskallan sen tässä paljastaa, sillä tätä nimeä ei moni tänä päivänä tiedä.

Iita oli minulle hyvin läheinen ja tärkeä ystävä joskus silloin, mistä aikaa on jo ikuisuus. Iloisella 70-luvullamme, huolettomassa huimassa teini-iässämme, noina parhaina nuoruusvuosina, juuri ennen aikuistumisen mukanaan tuomaa huolta ja vastuuta. Touhusimme monenlaista mieleenpainuvaa. Ei me ihan kahdestaan kaikkea, mutta samassa jengissä ja samoissa bileissä heiluttiin.

Iita oli jo nuorena aloitteellinen ja reipasotteinen persoona, joten en minä hirveästi hämmästynyt, kun hän viime syksynä ykskaks otti yhteyttä ja ehdotti tapaamista. Mutta kyllä se vähän silti yllätti. Kun ehtii kulua neljäkymmentä vuotta edellisestä tapaamisesta ja vielä enemmän niistä läheisimmistä vuosista, voi olettaa ajan haalistaneen kaiken jo menneeksi.

Mutta yhtäkkiä se kaikki onkin tässä. Vaikka viimeksi tavatessa oltiin juuri ja juuri aikuisia ja nyt jo lähes eläkeläisiä, ja jo yksin ulkonäkö on ehtinyt saada mielenkiintoisia uusia piirteitä, ja etenkin keskustelunaiheissa voi huomata muutosta, silti siinä ollaan me samat. Ja heti on läsnä myös se suloinen ihana (aika kultaa ja niin edelleen) nuoruus.

Eikä saman tien voi olla ihmettelemättä niin kuin näissä tilanteissa aina käy, että mihin se aika katosi. Miten voi ihmisen elämästä hävitä neljä-viisikymmentä vuotta noin vain?

Eikä se tosiasiassa ole kadonnutkaan. Se on meissä edelleen. Siinä me istutaan nokakkain ja höpistään, sisimmässämme samat teinitytöt - vain päälle päin vähän vanhentuneet ja viisaudessa kasvaneet.


...

Tällaisia mietin tänään.
Kiitos kun vierailit blogissani,  
tulethan pian uudestaan.
Ja kommentistakin tykkäisin 😊! 

...




4 kommenttia:

  1. Oikeastaan aika hurja juttu tavata 40 vuoden jälkeen. Minua olisi jännittänyt kovasti, jos joku nuoruusystävä olisi noin yllättävästi halunnut tavata. No, te osasitte jatkaa juttua siitä mihin silloin aikananne jäitte. Uskon kemioiden olevan muuttumattomat. Kivaa iltaa sinulle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, kyllä minuakin eka kerta viime syksynä jännitti, mutta heti silloinkin päästiin samalle taajuudelle. Nyt jo toisella kertaa oltiin kuin olisi aina oltu. Vielä kymmenen vuotta sitten vastaavassa tilanteessa erään toisen vanhan ystävän kanssa minua tapaaminen jännitti paljon, kun tiesi näyttävänsä jo vanhalta - täysin erilaiselta kuin teininä. Mutta se on otettava ikä vastaan sellaisena kuin se on. Vanheneminen oman sukupolvensa kanssa yhtäaikaa on lohdullista huomata. Ja kemiat pysyvät, jos ovat olleet jo alunperin kohdallaan.
      Kiitos kun kommentoit, Marja. Mukavaa iltaa sinullekin.

      Poista
  2. Voi miten hieno tapaaminen. Olen monesti miettinyt, miten ihanaa olisi, jos nuorena olisi omannut ystäviä ja joskus vielä tavattaisiin.
    Mitäs tuota vanhalta näyttämistä jännittämään, yhtä monta vuotta se ystäväkin on elänyt.
    Ihanaa loppuviikkoa sinulle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin oli, Kirsti, tämä oli harvinainen ja hieno tapaaminen, vaan eipä ole minullakaan montaa nuoruuden aikaista ystävää, sellaista todellista, eikä lapsuudesta asti ole yhtään ketään, koska muutimme niin usein. Mutta edelleen toivon, että joskus vielä tapaisin ne kolme ihanaa tyttökaveria kansakouluajoilta, jotka sinne Imatralle 60-luvulla jäivät. Me ei taatusti enää tunnettaisi toisiamme :)
      Kiitos että kommentoit, Kirsti, hyvää viikonloppua ja lomareissun jatkoa!

      Poista