perjantai 15. helmikuuta 2019

Sitä sun tätä ärsytysperjantai


Vessaselfie, jossain kaupungilla.
Olipahan päivä tämäkin. Sain oikein hyvän stressin aikaan heti aamulla ja hyvin se kesti iltaan asti. Ei mitään syytä, mutta jotenkin minä sen vaan osaan. Lupasin miehelle, että tavataan kaupungilla yhdeltätoista, ja siitä se alkoi. Vitkuttelin kotoa lähtöni kanssa niin kauan, että sain kiireen aikaiseksi. Ja vaikka soitin miehelle, että olen puoli tuntia myöhässä, eikä hän siitä ollut millänsäkään, minä tunsin stressikäyräni jo lähteneen nousuun. Ja kun niin käy, minusta tulee mahdottoman ärtyisä, mikä vain ärsyttää minua lisää. Ja se kestää pitkään.

Kun on ärtynyt, mikään ei tunnu hyvältä eikä miltään. Niinpä en pitänyt siitäkään lounasravintolasta, johon poikkesimme ennen ostoksia syömään, sillä heti ovella huomasin, että tunnelma oli hälisevä ja koliseva ja mauttoman tylsä. Siis ärsyttävä. Sen lisäksi, että ruoka haettiin noutopöydästä ja astiat vietiin itse pois, jälkiruoaksi oli suklaakiisseliä (jota en voi syödä) ja kahvia ilman kermaa. Ei lainkaan hintansa väärti paikka. En edes kuvia viitsinyt siitä ottaa, ei siinä ollut mitään nähtävää.

Valaisimia oli kiva katsella, vaikka ei ollut taaskaan sopivaa.

Lounaalta suuntasimme keskustan kaupoille valaisimia ja puurokippoja katselemaan, mutta ei niitä löytynyt, kun kaikki on aina sitä samaa ärsyttävää. Lähdettiin sitten autolla kauemmas suureen kauppaan, jossa oli kamalan pitkä matka joka paikkaan ja ihan hirveästi ihmisiä, mikä oli todella ärsyttävää, mutta ostettiin kuitenkin ruokaa. Tyytyväinen olin kun sain tuoretta kuhaa ja muikkua, mikä hieman kompensoi sitä, ettei kippoja ja valaisinta sieltäkään löytynyt.

Sitten olisi pitänyt jo mennä kotiin, mutta mies keksi, että mennäänkin elokuviin. Sen verran oli ulkolämpötila likellä nollaa, että jätettiin ruokakassit auton takakonttiin ja mentiin. Päätettiin katsoa  Roger Michellin ohjaama Nothing Like a Dame -elokuva, jota mainostetaan hersyvän hauskaksi teehetkeksi legendojen kanssa. Kyseessä oli päivänäytös, joten lippujen piti olla halvat, mutta yllättäen perjantain päivänäytöksessä ne ovatkin normaalihintaiset, minkä saimme tietää vasta kun hinta oli jo kassaan naputeltu. Voi ärsytyksen ärsytys.

Elokuviin on aina mukava päästä. Mies otti kuvan.
Hillitsin itseni hienosti enkä perunut koko juttua, mistä olen ylpeä. Ostin sarjalippuvihkon, jossa lipun hintaan saa euro kaksikymmentä senttiä alennusta, mikä ei ole yhtä paljon kuin päiväalennus kaksi viisikymmentä, mutta on silti alennus. Ja niin elokuvaa päästiin suht mukavassa tunnelmassa katsomaan, mikä oli hyvä, sillä se oli oikein leppoisa, jopa niin että aamusta alkanut ärtymykseni viimein hävisi.

Mutta ei se ihan hintansa väärti ollut vaan aika kepoisa sisällöltään, vaikka näiden aateloitujen, Dame-arvonimen ansainneitten brittinäyttelijöiden Eileen Atkinsin, Judi Denchin, Joan Plowrightin ja Maggie Smithin persoonat mielenkiintoisia ovatkin. Tästä elokuvasta ei voi kirjoittaa tämän enempää, koska siitä ei voi sanoa muuta kuin että ihan kiva. Tai no, sen voin sanoa, että antoi se hyvän kuvan siitä, miten ihmisen elämä on nopeasti ohi, vaikka siihen mitä mahtuisi. 

Nothing Like a Dame, dokumenttielokuva, Suomen ensi-ilta 16.11.2018.

No, nyt makaan kotona sohvalla ja kirjoitan tätä postausta jo melko tyynessä mielentilassa. Perjantai lähenee loppuaan, ja olisin sen voinut paremminkin viettää. Mutta mitä se haittaa, kaikki päivät eivät ole kympin päiviä, eikä aina tarvitse niin ihanaa olla. Elämä nyt on tällaista, sitä sun tätä ja välillä ärsyttävää.

Tämä oli tyydyttävä päivä, ja huomenna on uusi, kenties vähän tyydyttävämpi. Huomenna menen kuntosalille ja metsään enkä kaupoille päinkään.

...

Tällaisia mietin tänään.
Kiitos kun vierailit blogissani,  
tulethan pian uudestaan.
Ja kommentistakin tykkäisin 😊! 

...


4 kommenttia:

  1. Ihanat raamithan päivälläsi oli, jos ei ota lukuun pieniä harmistumisia ja sen sellaisia. Kuulosti niin mukavalta tapaaminen ukkelin kanssa kaupungilla, ja siitä sitten syömään, ostoksille ja elokuviin.
    Minä pyörtyisin siihen paikkaan jos ukko pyytäisi elokuviin kauppareissun jälkeen. Syömässä kyllä käydään usein viikonloppuisin, ja itse suosin paikkoja missä saa itse ottaa ruokansa ja viedä astiat palautukseen. En pysty nimittäin syömään, jos tarjoilija odottelee jossain nurkan takana ja käy aika ajoin kysymässä, maistuuko.
    Minä tässä seurailen, tulisiko tästäkin päivästä yhtä aurinkoinen kuin eilinen oli. Auringosta oli vain rippeet jäljellä eilen kun töistä pääsin, mutta tänään ja huomenna on koko päivä käytettävissä. Kylväisinköhän jotain..
    Mukavaa lauantaita myös sinulle Eeva - nautiskellaan!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä niin, Tuulikki, raamit olivat kunnossa, mutta pää ei. Itse aiheutetun kiireen vuoksi olin pahalla päällä jo kaupungille mennessä. Yritän kovasti opetella positiivisuutta, mutta hitaasti se käy. En tykkää kauppareissuista sitten yhtään, saati jo valmiiksi ärsyyntyneenä, enkä joukkoruokailusta hälisevissä ruokaloissa, mutta sitähän elämä on, mitä vastaan pullikoimaan. Rauhallisia ravintoloita - tosiaan sellaisia, joissa edes tarjoilijat eivät koko ajan häiritse - ei juuri ole enää olmassakaan, mutta toivotaan, että joku vielä keksii sellaisen brandätä ja levittää ympäri Suomen maan kaikkien saataville.
      Kiitos kun kommentoit, ja nautinnollista viikonloppua sinulle myös - sinne siemenien ja kasvivauvojen pariin.

      Poista
  2. Ensinnäkin näytät jopa ärsyyntyneenä tyttömäisen viehättävältä.
    Apua! On yksi asia, josta en todellakaan pidä ja se on, kun tarjoilijat kyselevät monta kertaa maistuiko ruoka. Lautasia pöydästä hakiessa se vielä jotenkin menettelee.
    Tuoretta kuhaa ja muikkuja kuulosti korvissani suloiselta musiikilta. Niitä on täällä ikävä. Mies pyytää kuhaa ja muikkuja ostan joskus himooni Launeen matalasta (Launeen isojen markettien kalatiskeiltä).
    Vähemmän ärsyttävää viikonloppua sinulle <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Kirsti, olen opetellut kuvissa hymyilemään - tuntui miltä tuntui. Silloin näyttää nuoremmalta :D.
      Tuore kotimainen kala on meillä harvinaista herkkua, koska kaikki pitää kaupasta ostaa. Kuha on älyttömän kallista! Miehesi kalastaa oikein arvokalaa, kerro terveiset, kateeksi käy.
      Milloinkahan te tulette kotiin kuhaa ja muikkua taas syömään? Olette olleet jo iäisyyden siellä kaukana jossain, mutta en ihmettele, että viihdytte; postauksesi kertovat, että olette paratiisissa.
      Mukavaa reissun jatkoa sinne lämpimään!

      Poista