perjantai 1. helmikuuta 2019

Pitsaperjantai


Tätä minä en usein tee. En hyvällä omallatunnolla.

Reunat vähän kärähtäneet, mutta hyvää oli.
Roskaruoan mussuttaminen kuuluu syntilistani kärkeen ja pelkkä ajatus siihen ryhtymisestä synnyttää päässäni välittömästi super-Eevan pisteliään motkotuspuuskan, mutta tänään sain tuon pirulaisen hiljenemään. Olin jo eilen päättänyt, että tänään perjantaina en tee mitään muuta kuin syön pitsaa. Ja päätös piti.

Lähes piti, sillä täytyi minun sen verran tehdä muutakin, että oli käytävä kaupasta ruokaa ensi viikoksi (kasviksia ja marjoja ja hedelmiä! kyllä kyllä, varastoon) ja tietenkin haettava ensin ne pitsat pizzeriasta, sillä enhän minä itse niitä aikonut tehdä. En edes muista, milloin paistoin viimeksi pitsaa. Oisko ehkä kymmenen vuotta sitten?

Mutta vielä 90-luvulla oli muotia paistaa pitsa kotona. Minäkin pidin monet vuodet jokaviikkoista pitsapäivää, jolloin tehtiin perheen kanssa uunipellillinen pitsaa ja siinä ei täytteistä pihistelty. Nyt kun meitä on vain kaksi ja kumpikin yhtä laiskoja kokkaamaan, pitsat haetaan ammattilaisilta. Laatua tosin ei silloin voi liikaa vaatia, ja maku on joka pitsassa aina sama rasvan ja suolan sekoitus, mutta harvoin kun syö, niin kyllä kelpaa.

Pitsoja odotellessa käppäilin sentään hetken auringon paisteessa. 

Kotona pitsat höystettiin hapankaalilla sekä aurinko- ja punajuurisalaateilla (myönnytys super-Eevalle) ja nautittiin Quentin Tarantinon huikean Django Unchained -elokuvan kera, jonka löysimme Netflixistä. Elokuva on valmistunut jo vuonna 2012, mutta meille se oli uusi elämys. Kokemisen arvoinen elämys tosiaan, ja uskallan näin kertoa, vaikka moni ei varmasti ole samaa mieltä, sillä - niin kuin usein Tarantinon elokuvissa - tässäkin veri välillä roiskahtelee, sananmukaisesti.

Olisin voinut imuroida ja pestä pyykkiä, kävellä pitkän lenkin, jumpata keppijumpan ja aloittaa jonkin niistä monista lukemattomista sivistävistä klassikoista, jotka useimmat vielä kirjaston hyllyssä avaamistani odottavat, mutta minä söin pitsaa ja katsoin telkkaria. Niin ja karkkia päälle.

Kaiken lisäksi: viinakarkkeja jälkkäriksi.

Näköjään onnistuu kokonainen päiväkin hunsvottielämää. Ja miksei onnistuisi, kun ei minulla kerta kaikkiaan nyt ole minkäänlaisia huolia ei vastuita ei pitämisiä eikä täytymisiä, vaikka kuinka niitä miettisin. Ei  tule mieleen yhtäkään.

Samaan tyyliin jatkan tästä vielä muutaman tunnin, kunhan saan tämän postauksen julkaistuksi, ja sitten unten maille uutta päivää odottamaan.

Sehän on huomenna jo lauantai, yleinen viikkosiivouspäivä, joten ehkä otan esille imurin ja huitaisen sillä pienen kierroksen. Mutta nyt vielä tämä ilta ihan vaan tuhmasti. Pitsaa taitaa olla vielä muutama pala, ja elokuvat eivät Netflixistä lopu.


...

Tällaista - ei mitään järkevää - tänään.
Kiitos kun vierailit blogissani, tulethan pian uudestaan.
Leppoisaa ja rentoa viikonloppua sinulle!
Ja kommentistakin tykkäisin 😊!

4 kommenttia:

  1. Hyvä!Ei aina tarvi olla niin tunnollinen,joskus pitää olla vähän hunningollakin,sekin on terveellistä.
    Ihanaa välillä just vaikka perjantaina löpsähtää sohvalle,syödä irttareita ja vaikka pitsaa eikä tarvi yhtään olla huono omatunto. Sitten jaksaa taas olla kunnollinen,syödä terveellisesti ja lukea klassikoita
    -Arja

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kannustuksesta, Arja. Minusta tuntuu, että hunningolla oleminen on minulle nykyään vaikeampaa kuin ennen muinoin, koska pää on niin täynnä kaikenmaailman ohjeita ja rajoituksia ja vastuuta omasta terveydestä ja huolta kaiken järkevyydestä. Kommenttisi on siksikin erittäin tervetullut piristys, ja on tosi kiva kun kommentoit, ja leppoisaa rentoa viikonloppua sinullekin!

      Poista
  2. Hunningolla on joskus hauska olla. Nauti, kun vielä ehdit!
    Kyllä se Super-Eeva pian palaa ja sitten ei lepsuilla 🧡🧡

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos rohkaisusta, Kirsti. Luotan ennustukseesi 😊.

      Poista