torstai 28. helmikuuta 2019

Kevättä kotiin pienillä jutuilla

Kevät tuli, lumi suli, puro sanoi ... Hymyile !
On se vaan kevään aurinko aina yhtä ihmeellinen, kun se talven jälkeen sulattaa jäät niin maasta kuin mielestäkin. Ihan tässä taas hullaantuu valosta ja lämmöstä. Ja tuulesta, joka kantaa mukanaan lumen alta paljastuvan kostean maan tuoksua, uuden kesän enteitä.

Taidamme elää vuoden parasta aikaa: on melkein kevät.

Se on se aika vuodesta, jolloin alkaa mökkihöperökin herätä ja puuhata kevään huumaa myös sisälle mökkiinsä. Vaikka olen tiukka siitä, että mitään turhuuksia ei kotiin osteta, kevät antaa luvan hyvällä omallatunnolla hurahtaa kauniisiin - turhiinkin - piristyksiin. Pöytäliinat ja tabletit vaihtuvat aina kevääksi, samoin sohvan peitteet, ja lopulta kesän korvalla verhotkin.

Viikko sitten aloitin kevätpesän sisustamisen ja tilasin Gudrun Sjödeniltä uuden suojakankaan sohvan päälle. Kuosissa on retrohenkistä ajanpatinaa, joka on minusta mukavan kodikasta.


Carlsonilta löysin sohvakankaan kanssa samaan sävyyn sopivan pikkupöydän tabletin, joka on muovipäällysteistä korkkia. - Kunhan höpsin, ei sitä tuossa olisi tarvittu, mutta on se ihan kiva.


Pentikiltä ostin keittiöön vaalean roosanvärisen kaitaliinan ja tabletit. Tabletit ovat muovia, mutta ei ollut kankaisissa sopivaa väriä, joten annoin periksi. Levittelin liinat pöydälle ilman silitystä, niin kuin kuvasta hyvin huomaa. Halusin heti nähdä, miten ne istuvat verhoihin, ja hyvin istuvat. Ja siinä ne nyt ovat edelleen silittämättä, enhän minä liinoja nykyisin enää arkikäyttöön silittele, kyllä ne oikenevat itsestään sen minkä on tarve.


Keittiön verhot ovat vielä tummat talviverhot, Marimekon Siirtolapuutarhaa kymmenen vuoden takaa, mutta ne vaihtuvat kesän tullen vaaleisiin. Marimekko ja Pentik sopivat yllättävän hyvin yhteen, luonnossa luontevammin kuin kuvassa, vaikka ovatkin tyyliltään täysin eri maailmoista.

Tällaisia keväthurahduksia olen kuluneen viikon aikana siis kokenut. Pikku juttuja, ja ilman näitäkin pärjäisin, vaan kun on minussakin sitä naaraille luontaista pesänrakentajan vikaa, joka  kuin lintusilla herää joka talven jälkeen aina uudelleen intoilemaan. Ja olenpa pannut merkille, että aika moni muukin nainen toimii samoin, kuin vaiston varassa hakee keväällä kaunista ympärilleen ja parantelee kotinsa uuteen kuosiin.

Pixabayn tulppaaneja.

Ensi viikolla ostan tulppaaneja tai jos löydän jonkin ihanan ruukkukukan, keltaisen tai vaalean punaisen, sekin käy. Ruukkukukkia en montaa nimeltä tunne, mutta kukkakaupastahan niitä asiantuntijan opastuksella saa. Ja jos sinulla sattuu olemaan niistä hyviä ehdotuksia, mielelläni otan neuvoja vastaan. Kukat kruunaavat kevään odotuksen.

...

Tällaisia mietin tänään.
Kiitos kun vierailit blogissani,  
tulethan pian uudestaan.
Ja kommentistakin tykkäisin 😊! 

...

keskiviikko 27. helmikuuta 2019

Helmikuun kirjat: yksi omituisuus ja yksi umpiromanttinen

Kassillinen riittää kuukaudeksi.

Nyt olen päässyt lukemisen vauhtiin, jollaista tälle vuodelle tavoittelin, ja olen oikein tyytyväinen itseeni. Kirja tai kaksi kuukaudessa on minulle paljon, sillä enempää en ehdi kun kirjoitan paljon itsekin (= harrastuskirjoitan), ja kun kun kuntoakin on huollettava, ja kun minä kerta kaikkiaan olen hidas lukija.

Olen myös ikävä lukija, sillä en pysty lukemaan kirjaa, jota en pysty lukemaan. Kassillisesta kirjoja, jotka kirjastosta kotiin kannan, saan yleensä luetuksi vain puolet, jos sitäkään. Moni kirja jää kesken, ja niin on käynyt nytkin.

Helmikuun omituisin kesken jättämäni opus on Laura Laakson tänä vuonna ilmestynyt esikoisromaani Mrs. Milkyway, jonka keksin Riitan Kirja vieköön -blogista.

Vaikka osasin odottaa jotain uutta ja erilaista, niin totta vieköön, tekstin lento ja lataus on niin hurjaa, että ei ei ei. Mutta minkäs teet, jos kirjailija kirjoittaa vain itseään varten, tai mitä tahansa muuta kuin lukijaa varten. Ei siinä auta, vaikka Laakso kuinka olisi (ja on) selvästi lahjakas sanankäyttäjä, ajattelija, kokija ja näkijä.

Minulle Mrs. Milkywayssa ei ollut mitään, mistä ottaa kiinni. Ja heti jos jossain kohtaa hieman innostuin, seuraavassa hetkessä teksti oli taas niin täynnä sekasotkua, että tyydyin lopulta vain raivokkaasti harppomaan kirjan loppuun.

Mrs. Milkyway sai minut suorastaan pahoinvoivaksi, ja minun oli äkkiä avattava uusi opus, jotten lopettaisi lukemisharrastustani kokonaan, ja onneksi helmikuun valikoimastani löytyi tähän väliin sopiva, houkuttelevan punakantinen viime vuoden uutuus, lontoolaisen P.Z. Reizinin teos Onnen algoritmi (alkuperäinen nimi Happiness for humans.) Reizinin selkeä tarinankerrontatyyli vetäisi minut mukaansa ja hurahdin nopeasti ihastuttavaan digitaalisen tietoliikenteen ja romantiikan maailmaan.

Miesystävänsä töykeästi jättämän Jenin tuskaan ja toivottomuuteen on helppo samaistua, ja minun oli aivan pakko saada tietää, miten Jenille lopulta käy, etenkin kun hänen tietämättään hänen kohtaloaan ohjailevat superfiksut internetin avoimille laitumille livahtaneet tekoälyt Aiden ja Aisling. Lisää jännitystä juoneen tuo kaikista suurin ja fksuin tekoäly Sinai, jonka tehtävänä on pysäyttää Aidenin ja Aislingin touhuilut ennen kuin nämä menevät liian pitkälle.

Erikoiset ja mielenkiintoiset tekoälysankarit ovat ohjelmoijiensa (etupäässä Steeven ja Ralphin) luomuksia, ja niillä on tarinassa yhtä suuri rooli kuin rakkauden nälkäisillä ihmisilläkin. Mikä kuulostaa hullulta, ja niin se onkin. Onnen algoritmi on hassu romanttinen kertomus, vaikka juoni onkin ennalta arvattava, niin että puolesta välistä loppuun kirjan jo lukee nopeasti ahmaisten, ei niinkään sanataiteesta nauttien.

Helmikuu lähestyy loppuaan ja kuukauden lukuhaasteeni on täytetty. Eilen aloitin jo maaliskuun urakan ja avasin Olli Jalosen Poikakirjan, joka on varmasti useille kirjallisuutta harrastaville vanha tuttu, mutta minulle uusi. Se on mielenkiintoinen kuvaus 1960-luvun Suomesta koulupojan silmin, ja se pitää tiukasti otteessaan, joten luulen ettei sen lukemiseen menee montaa päivää. Ehkäpä uskallan nyt siitäkin syystä jo sanoa, että, että tämähän alkaa sujua.

...

Tällaisia mietin tänään.
Kiitos kun vierailit blogissani,  
tulethan pian uudestaan.
Ja kommentistakin tykkäisin 😊! 

...










tiistai 26. helmikuuta 2019

Senkki vai sittenkin hyllykkö?

Askon kaunis Mars-senkki, mutta liian syvä, 40 cm.

Pienen kodin sisustaminen on sitten vaativaa puuhaa. Kaikki mieleen putkahtavat aikomukset on mitattava tarkasti, ettei tule kantaneeksi kotiin sellaista, mikä sinne ei sovi. Tykkäisin avarasta ja tilavasta tunnelmasta, ja sellaisiakin koteja meillä on ollut, joita nyt kaiholla muistelen, mutta tänään tilaa on vain viisikymmentäkahdeksan neliötä, eli avaruutta ei tähän millään saa järjestymään.

Ellei sitten jätä tyystin kalustamatta, mikä voisi olla mahdollista sekin, sillä yllättävän vähällä sitä loppujen lopuksi pärjää. Mutta toisaalta kalusteet tuovat viihtyisyyttä, ja monet niistä voivat olla ahtaissa tiloissa järkivalintojakin, jos ne antavat ahtauteen lisää säilytystilaa. Niin kuin tekee senkki, jota nyt olen alkanut etsiskellä.

Laulumaan Emilia-senkki, syvyys 33 cm eli sopiva.

Senkki tulisi keittiöön, ja siksi sen pitäisi olla ohuen ohut, ei syvä. Vai miten ilmaistaan syvyyden vastakohta? En ole keksinyt, millä sanoilla tätä kalustetta kaupasta kyselisin, kun ohut-ilmaisua en ole nähnyt kalusteista käytettävän.

Sen verran olen saanut valikoimista selville, että materiaalina on pääsääntöisesti mdf-levy, mikä minulle kelpaa, sillä arvokalusteita en ole aikonut alkaa kerätä. Laadun pitää silti olla kestävää, ja etenkään päällyslevyssä eivät saa lommot ja naarmut kuluessakaan liikaa näkyä, joten sen olisi hyvä olla täyspuuta ja myös puunvärinen. Muuten väri voisi olla mielellään valkoinen.

Iskusta löytyy Kiteen huonekalutehtaan tyylikäs Kolo-senkki, massiivikoivua, syvyys 36 cm.

Tähän mennessä olen löytänyt nämä kuvissa olevat mallit, joissa on sitä näköä, mitä toivoisin. Ja jos hinta ja ohuus ratkaisevat, valinta on Laulumaan Emilia, mutta jos ulkonäkö, sitten paras on Iskun Kolo-senkki, ja lähes yhtä kaunis Askon Mars puolestaan olisi näistä korkein, mutta se on auttamattoman liian syvä.

Ei näistä nyt kuitenkaan mikään ole täydelleen sitä, mitä tahtoisin, ja tässä parisen viikkoa tuota keittiön seinää mittaillessani olenkin alkanut vähitellen kääntyä kokonaan toisenlaisen ratkaisun suuntaan. Olen ajatellut, että ehkä tämän kalusteen sittenkin pitää olla hyllykkö, jotta se olisi riittävän ohut ja korkea. Tai ainakin sen pitäisi olla korkeampi kuin näistä senkeistä yksikään, jotka kaikki jäävät reilusti alle metrin.

Enpä tiedä, uhkaavasti näyttää siltä, että tässäkin sisustusideassani on käymässä niin kuin on käynyt iäisyysoperaatio keittiön valaisin -hankintaporojektille, joka on kestänyt jo puoli vuotta. Kiukuttaa vähän tämä touhuni, sillä kotona olisi mukavampi olla, sitten kun siellä olisi kaikki, mitä kodikkaaseen ja helppoon olemiseen tarvitaan. Vaan tiedänhän minä, että jos ei mielitekojaan pysty muuttamaan, ei auta kuin lisätä kärsivällisyyttä.


...

Tällaisia mietin tänään.
Kiitos kun vierailit blogissani,  
tulethan pian uudestaan.
Ja kommentistakin tykkäisin 😊! 

...

maanantai 25. helmikuuta 2019

Vanhojen hyödyllisyys?

Veturi ilmestyi maisemaan kuin tyhjästä.

Luin äskettäin erinomaisen hyvin kirjoitetun jutun vanhuuden arvottomuudesta Suomessa. Sen on kirjoittanut - ei poliitikko ei hoivatyöntekijä, eikä lainkaan vanhuuden vaan aivan toisen alan asiantuntija - koripallovalmentaja Henrik Dettmann, ja se löytyy Yleltä. Dettmann kirjoittaa niin viisaasti, että suosittelen lukemaan tuon kolumnin suoraan, mutta otan tässä kuitenkin heti esiin muutamia hänen ajatuksiaan (esitän ne kursivoituina).

Dettmannin sanat antavat minulle valoa omaan vanhenemisen huoleeni, sillä vanhetahan ei kukaan Suomessa saisi. Ei ainakaan liian vanhaksi, ei ainakaan julkisesti, eikä ikimaailmassa huonokuntoisena. Mutta Dettmannin asian ytimeen osuvat sanat herättävät toivoa siitä, että ehkä sittenkin tämä kielteinen vanhuuteen suhtauminen voisi joskus meilläkin muuttua. Dettmann herättää ajattelemaan asioiden arvojärjestystä.

Dettmann sanoo: Vanhuus on päättymätön sarja luopumisia kulttuurissa, jossa korostetaan saavutuksia ja omistamista. 

Tuo on hienosti tiivistetty selitys sille, miksi meidän kulttuurissamme nuorien ja työkykyisten on niin vaikea arvostaa vanhojen ihmisten elämänkokemusta. Tehokkuutta suosivassa yhteiskunnassa vanhojen väsymys, hitaus ja unohtelu ovat pelottavia ominaisuuksia, sillä vanhat joutuvat luopumaan siitä, mitä nuoret vielä tavoittelevat. Vanhat ovat enemmän kuin tekevät.

Se veti perässään värikkäitä kuluneita vaunuja.

Mutta miksi hötkyillä, kun se joka tapauksessa on turhaa? Kiire ja vimma eivät ole kenellekään tarpeen, ja elämää riittävän kauan nähneet tietävät sen. Hitaaseen olemiseen kätkeytyy elämän todellisen luonteen ymmärrys.

Dettmann sanoo: Pelkomme vallassa pidämme kätemme niin visusti silmien edessä, ettemme näe sitä kaikkea, mitä elämän ehtoovuodet voivat meille antaa: rauhaa, tyyneyttä, perspektiiviä, tarpeellisen muistutuksen kaiken katoavaisuudesta.

Arvomaailmamme kautta näemme vanhuuden vain rasitteena, ei voimavarana. Päättäjämme luottavat Dettmannin sanoin mieluummin mainostoimistojen keksimiä onttoja sloganeita hokeviin, tyköistuvissa puvuissaan poseeraaviin nuoriin mannekiineihin, kuin jalat maassa seisoviin ikäihmisiin, joilla voisi olla antaa päätöksille hieman pitemmän ajan kokemusta kuin viimeiset viisi vuotta.

Sitten oli taas hiljaista.

Kuka enää muistaa sellaista aikaa, kun neuvoa käännyttiin kysymään suvun tai heimon vanhimmalta, ei suinkaan nuorimmalta jäseneltä? Kirjaviisausko ja kouluoppineisuusko meidät on saanut unohtamaan sen tosiasian, että elämänkokemus on kallisarvoinen = hyödyllinen asia?

Dettmann sanoo: Ketkä muut muka pystyisivät harmaita ja hiljaisia paremmin huomauttamaan, jos laiva on ajautumassa karikkoisille vesille? He muistavat vuoristoradan edelliset kaarteet ja mutkat ja muistuttavat nuorempiaan, että myrskyt tyyntyvät ja kaikelle on aikansa.

Sitä paitsi vanhat ovat jo tehokkuutensa ja työpanoksensa yhteiskunnalle antaneet, ja jo siinä olisi kylliksi (myös hyöty-) syytä kohdella heitä arvostaen ja kunnioittavasti - vaikka se vaatisi vähän yhteistä rahaakin.

...

Tällaisia mietin tänään.
Kiitos kun vierailit blogissani,  
tulethan pian uudestaan.
Ja kommentistakin tykkäisin 😊! 

...



perjantai 22. helmikuuta 2019

Malleja kohdellaan kuin karjaa?

Mainoskuva Kicks-kosmetiikkaketjun lehdessä.

Kukapa meistä naisista ei olisi edes joskus halunnut olla kauniimpi kuin on. Nuorena varsinkin, mutta myös näin vanhemmiten, meillä on taipumus verrata omaa ulkonäköämme toisiin naisiin ja etenkin niihin kaunottariin, joita naisten lehdet ja muotikuvastot meille eteen tarjoavat. Kausi kauden jälkeen meille esitellään uudet muotitrendit kauniin symmetriset ja virheettömät kasvonpiirteet omaavien, sirojen, pitkien ja tuuheahiuksisten nuorten naisten yllä.

Posti toi tämän minullekin esikuvaksi.

Ja kun me näemme kuinka kauniita ja kauniisti puettuja he ovat, me ajattelemme, että ovatpa he onnekkaita, sillä ei noihin tehtäviin kuka tahansa pääse, vain parhaat valitaan: kauniit kuuluvat eliittiin.

Ja ainakin minä olen kuvitellut, että heillä myös oikeasti on onnellista ja ihanaa elämää, vähintään sen aikaa, kun ovat nuoria ja viehättäviä ja lehtien etusivuille kelpaavat.

Mutta kaikki ei ole aina sitä, miltä näyttää. Ei edes maailman kauneimpien naisten elämässä.






Kicks-magazine on täynnä upeita kuvia täydellisistä naisista.

Mutta ei tosiaan ole kaikki sitä, miltä se näyttää, tai paremmin sanottuna, miltä se päälle päin saadaan näyttämään. Mee too -kampanja on jo tuonut esille, miten huonosti monia naisia on miesten taholta taide- ja kulttuurimaailmassa kohdeltu, mutta äskettäin luin jutun, jossa kerrottiin kuinka myös muodin alalla naisia kohdellaan huonosti.

Tuossa jutussa mallien kohtelua verrattiin jopa karjan paimentamiseen, mikä on minusta aika vahva ilmaisu eikä voi olla herättämättä tunteita. Malleilla ei työssään sananvaltaa juuri ole. Heidän päivänsä ovat usein pitkiä, sattuu nöyryyttäviä ja epämukavia tilanteita ja palkan maksustakaan ei aina ole selvyyttä. Mallit ansaitsevat vuodessa noin 22 000–34 000 euroa, mikä vastaa suurinpiirtein lähihoitajan palkkaa, ja tästä heiltä vielä laskutetaan matkakulut sekä usein myös kuntovalmentajan, kampaajan ja autonkuljettajan käytöstä syntyviä kustannuksia.

Sillä mallibisnes on tarkoitettu tuottamaan voittoa mallitoimistoille, ei malleille, jotka tekevät vain sen, mikä käsketään ja niillä ehdoilla, mitkä heille annetaan.

Catwalk, kuva Pixabay.com.

Minusta on aina tuntunut naisten ulkonäön avostelu ja kilpailuttaminen naisten asettamiselta toisarvoiseen asemaan miesten rinnalla. Naisten luontaista tarvetta näyttää kauniilta käytetään räikeästi hyväksi kaiken aikaa, ja siksi minusta on enemmän kuin tervetullutta, että mielikuvia kauniiden naisten ihmemaasta on nyt alettu rikkoa nostamalla päivänvaloon aiemmin piilossa pidetyt ikävät asiat.

Näiden uutisten myötä voisi ehkä avautua yhä useamman silmät näkemään myös sen, että naisilla ylipäätään voisi olla muutakin ja paljon mielekkäämpää tehtävää kuin keskittyä ulkonäköönsä ja sen muokkaamiseen. Niin hurjaksi on mennyt tavallistenkin naisten keskinäinen kilpailu siitä kuka on kaunein. Ei siltä säästytä edes me vanhat naiset.


...

Aiheesta lisää: Top Casting Director James Scully Calls Out Fashion Industry for "Cruel" and Racist Treatment of Models.

...

Tällaisia mietin tänään.
Kiitos kun vierailit blogissani,  
tulethan pian uudestaan.
Ja kommentistakin tykkäisin 😊! 

...


torstai 21. helmikuuta 2019

Mitähän se uneni taas tiesi?


Olen nähnyt viime aikoina muutamia niin erikoisia unia, että minun on täytynyt pohtia niitä tavallista tarkemmin. Viime yönä esimerkiksi putosi naapurin rouva parvekkeelta, kun kiipesi vain nauraen keikkumaan eikä välittänyt varoitushuudoistani. Kaide murtui ja köpelösti kävi. En heti herättyäni käsittänyt mitä tuo uni tarkoitti, mutta kun sitä siinä hetken mietin, tajusin että minä itse olin se naapurin rouva, jonka putoamista katselin.

Unien näkeminen on mielenkiintoista ja jännittävääkin. Unia näkee eniten silloin, kun stressi ja ahdistus painavat päälle. Silloin syntyy hyvä unibuumi, koska ikävä tunteet ja huolet huonontavat unenlaatua. Usein olenkin unissani ollut loukussa pimeässä talossa, jossa lattiat ja seinät ovat hajalla niin että olen vaarassa pudota tai loukata itseni. Ja sitten taas olen yllättäen jonain yönä nähnyt edessäni ihanan, tilavan ja valoisan loistolukaalin, jonka olen käsittänyt omakseni, ja olen ymmärtänyt päässeeni elämänhaasteissani voiton puolelle.

Viime yön uni oli kuitenkin toista maata. Ei minulla tietääkseni ole stressiä eikä muitakaan ikäviä paineita päälläni, ja putoava rouva nauroi enkä minäkään sen keikkumista seuratessa pelkoa tuntenut, ihmettelin vain, kun se ei uskonut, että kaide ei kestä.

Oliko se enneuni? Varoitus?


Tuskin oli, unet eivät ennusta, ne korkeintaan viestivät minulle jotain mielessäni jo olevaa, enimmäkseen kertaavat valveilla kokemiani asioita ja tunteita, työstävät niitä. Toinen outo uneni antaa tähän käsitykseen lisää vahvistusta. Tämä täydentää tuon ensimmäisen unen viestiä, joka aukeaa vain minulle itselleni ja jota en tässä nyt analysoi, mutta unen voin kertoa. Tämä on aika karmea:

Kuljin kaupungilla ja menin kahvilaan, jonka vessassa katsoin peiliin ja huomasin, että kasvoistani oli kuoriutunut nahkaa pois leuasta ylähuuleen asti. Ihmettelin ja katsoin peiliin tarkemmin, ja koko ajan nahkaa kuoriutui lisää, lopulta silmiin asti, niin että verinahka poskista paljastui. Kasvoista irtosi pintaa hyvin paksusti, sentin verran, ja se näytti todella pahalta, ja vaikka kipua ei tuntunut, lähdin sairaalaan. Siellä kulkiessani näin huoneen, jossa oli nuoria tyttöjä jonottamassa abortin tekoa varten, mikä tuntui ikävältä, mutta en vieläkään ymmärrä, miksi he olivat mukana tässä unessa. Jatkoin eteenpäin ja kyselin tietä lääkäriin, mutta ihmettelin, kun kukaan ei kiinnittänyt huomiota kasvoihini, sillä tiesin, että ne ovat karheat ja veriset, kuin raakaa lihaa. Ajattelin, että ehkä toiset eivät sitä sitten nähneetkään, ja sitten jo heräsin. Päällimmäinen tunne oli harmitus, kun en ehtinyt saada selville, mikä tauti minuun oli iskenyt kyntensä.


Nämä molemmat unet ovat kerrottuina pelottavia, mutta ne eivät olleet painajaisia, en tuntenut pelkoa. Siksi niitä erityisesti pohdin ja päädyin siihen, että ne ovat saman asiantilan tiimoilta syntyneitä unia, vaikka hyvin erilaisia ovatkin. Niiden kautta sain ikään kuin herätyksen tästä kyseisestä asiantilasta, joka minun mielessäni pyörii. Ne siis herättivät minua huomaamaan itsesssäni jotain sellaista, jota en muuten ole älynnyt. Ne pukivat kuviksi sen, minkä olen jo ehkä alitajuisesti huomannut, mutta en tiedostanut.

Minulle jäi näistä unista hyvä ymmärrys ja positiivinen tunne itsestäni. Mutta mitä sinä näistä ajattelet, keksitkö näistä yhteisen viestin tai tulkinnan? Tai onko sinulla ollut outoja unia, jotka ovat avanneet silmäsi näkemään jotain itsestäsi?



...

Tällaisia mietin tänään.
Kiitos kun vierailit blogissani,  
tulethan pian uudestaan.
Ja kommentistakin tykkäisin 😊! 

...


keskiviikko 20. helmikuuta 2019

Jokapäiväinen pikaruokani

Kanaa ja kasvista.

Ruoanlaitto ei ole ollut lempipuuhaani enää siitä lähtien kun parikymmentä vuotta sitten vaihdoin ammattia kotitalouden opetuksen puolelta kasvatuksen puolelle. Sitä ennen olin pyrkinyt ideaaliin hyvän emännän malliin ja valmistin monenlaista vaihtelevaa ja monimutkaisiakin ruokia aina, kun aikaa oli.

Sitä mukaa kuin monet muut asiat alkoivat viedä huomioni, lisääntyi ruoanlaiton kiertäminen. Opettelin tekemään nopeita ruokia ja totuttelin käyttämään puolivalmisteita ja keskityin terveellisyyteen ja helppouteen. Ruokalistalta putosivat lähes kaikki suomalaiset perinteiset ruoat, jotka vaativat monia työvaiheita ja pitkää kypsennystä, ja tilalle tulivat wokit, minun tyyliini kasvispöperöt, ja pastat.

Kalaa ja kasvista.

Wokkini resepti on yksinkertainen ja nopea: broilerisuikaleet/kala pannulle, sekaan pakastekasvikset ja mausteet päälle, vaihtelevasti kevyttä kermaa tai tomaattimurskaa kostukkeeksi. Koko paketti hautuu kannen alla omassa liemessään, jolloin maku ja ravintoaineet säilyvät hyvin, ja vartin päästä syömään.

Jos joskus oikein innostun, käytän tuoreita kasviksia, kesäkurpitsaa ja porkkanaa, joista jälkimmäinen vaatii hetken omaa haudutusaikaa ennen muiden ainesten lisäämistä.

Kasvispikaisten ohella valmistan usein myös pastaruokia, joissa keitetyn pastan joukkoon sekoitan milloin mitäkin terveellistä ja maukasta. Useimmin pestoa tai tomaattisäilykettä. Vasta äskettäin keksin pinaattipastan, kun huomasin, että pinaattikin FODMAP-dieettiin käy.


Pastaa ja pinaattia.
Tämä FODMAP-dieettivaatimus on hieman hankala kasviksia suosivalle pikaruoan ystävälle, mutta olen vähitellen tullut sen kanssa tutuksi. Tarkasti on katsottava kaikki pakastekasvissekoitukset, jotta ei tule ostaneeksi sellaista, mikä jää syömättä. 

Ja jos voisin syödä täysin vapaasti mitä vaan, tekisin joskus myös hedelmä- ja vihannessmoothieita. Mutta marjat syön muutenkin aina sellaisenaan puuron tai jogurtin kanssa - silloin ei tule käsitiskiä, kun ei tarvitse liata sauvasekoitinta 😊.

Niin, se tiski, sen välttely on  aina myös ratkaisevassa asemassa, kun mietin, mitähän meillä tänään syötäisiin.

...

Tällaisia mietin tänään.
Kiitos kun vierailit blogissani,  
tulethan pian uudestaan.
Ja kommentistakin tykkäisin 😊! 

...

tiistai 19. helmikuuta 2019

Tuossapa taas mieheni kanssa vähän mielensin

Joskus mielennän hetken ihan yksinkin.
Psykologia on hauska tiede. Siinä synnytetään jatkuvasti uusia käsitteitä vanhojen käsitteiden korvikkeiksi. Vaikka se ei sosiologiaa uusien käsitteiden määrässä ehkä voitakaan, niin kyllä näyttää ihmismielenkin toiminnan ymmärtämiseksi jatkuvasti uusia sanoja tarvittavan.

Nyt luin ensi kertaa sellaisesta mielen ilmiön käsitteestä kuin mielentäminen, ja olin vähällä tukehtua kahviini. Mutta utelias kun olen, luin nopeasti artikkelin läpi ja tajusin, että kyse on tutusta tunnetaitoisuudesta tai tunneälystä ja vielä tutummin vuorovaikutustaidoista. Mielentäminen ei ole minusta mitään uutta taitoa, vaan ihan vaan tavallista itsensä ja toisen ihmisen ymmärtämisen taitoa. Sitä, mitä tarvitaan, jos halutaan tulla itsemme ja toistemme kanssa toimeen.

Mielentäminen tarkoittaa kykyä tiedostaa omat ja toisen mielentilat. Mielentäessä yritetään saada selville, mitä ajatuksia, haluja ja tarpeita omassa sekä toisen mielessä liikkuu. Siis selvitetään molempien mielialat ja tunteet ja laajemmin ylipäätään mielien olotilat eli onko mieltä tai ei. Mikä kuulostaa samalta kuin se, että rikolliselle tehdään  mielentilatutkimus onko syyntakeinen vai ei.

Erityisesti tätä tarvitaan sellaisen kohtaamisen hetkellä, kun on löydettävä yhteisymmärrys. Varmasti helpottaa yhteistyötä, kun tuon kaiken saa ymmärretyksi puolin ja toisin, mutta miksi tässä nyt tarvitaan tuota käsitettä mielentäminen, siitä en näin pikaisesti päässyt varmuuteen, eikä minua tosiasiassa edes innosta tietää tästä lisää. Huh hei, tuntuu pikemmin siltä, että yksinkertainen asia on vain ollut taas saatava vaikeaselkoiseen pakettiin, koska niin on saatava. Koska se kuulostaa hienolta.

Kyseisen termin ammattilaiset nimittäin selittävät, että mielentämisen voi aloittaa vaikka siitä, että on kiinnostunut toisen ajatuksista ja olettamisen sijaan kysyy häneltä niistä, joten eikö tämä nyt täysin selvästi ole ihan sitä samaa, mitä toimiva vuorovaikutus on: minä puhun toiselle omista tarpeistani ja tunteistani ja sitten kuuntelen, mitä toinen puhuu minulle omistaan. Ja jatkamme niin kauan, kunnes kumpikin koemme tulleemme ymmärretyiksi.

Niin minä ainakin äsken luulin tekeväni, kun miehen kanssa aamukahvilla juttelin, juuri ennen kuin tämän artikkelin silmiini sain. Vaan ei siinä mitään, asiantuntijat puhukoot ilmiöistään millä nimillä vaan, mutta jos näitä käsitteitä meille maallikoille tarjotaan, niin sitten asia on minusta hieman eri. Tulee tunne, että taas meille tarjoillaan jotain, mitä emme oikeasti tarvitse, sillä meillä on se jo.

Kiukuttaa niin, että nyt on kyllä ruvettava vähän mielentämään 😀.

(Ei mutta jokos minä opin tämän termin käytön? ... on se niin lyhyt ja ytimekäs ...)

...

(Jos kiinnostuit, artikkeli löytyy täältä: Yle Uutiset, Ihmissuhteet Pahoititko mielesi töissä tai kotona? Opettele mielentämään, neuvovat psykoterapeutit. Psykiatrian dosentti Matti Keinänen ja psykologi Minna Martin tarjoavat arkisten konfliktien hoitamiseen työkaluksi mielentämistä. Ammattilaiset käyttävät siitä myös sanaa mentalisaatio.)

...

Tällaisia mietin tänään.
Kiitos kun vierailit blogissani,  
tulethan pian uudestaan.
Ja kommentistakin tykkäisin 😊! 

...

maanantai 18. helmikuuta 2019

Keveyttä ilmassa

Iltapäivän valo.
Jo viikon ajan olen kävelylenkeilläni aistinut lähestyvän kevään merkkejä siellä täällä. Lumi on hohtanut kirkkaammin, taivas on ollut sinisempi, tuuli tuullut lempeämmin.

Aavistus kevättä illansinessä.

Aluksi ajattelin, että eivät ne mitään merkitse, enkä niitä uskonut todeksi, mutta eilinen aurinkoinen päivä antoi selviä todisteita talven tulevasta väistymisestä.

Auringonpaiste jäällä.

Kävelin tapani mukaisesti järven kautta, ja vaikka jäälle ei ollut kovan tuulen vuoksi menemistä, tuntui kuin painava, pimeä taakka olisi harteilta pois riisuttu, kun rannalla hetken nautiskelin.

Uimaranta vielä talviunessa.

Kevyt olo syntyi tosin siitäkin, että vaatetta oli vähemmän päällä kuin aiemmin. Ei tarvinnut villapuseroa eikä paksuja legginsejä toppavaatteiden alle, sillä nolla astetta kylmää on huomattavasti vähemmän kuin miinus kaksikymmentä astetta kylmää.

Keveyttä ilmassa.
Tuli niin kepeä mielikin, ja ajattelin, että kaipa tässä voisi uskaltaa jo iloita. Pahin talvi on selätetty. Sen vahvistaa myös almanakka; helmikuu on loppusuorallaan, ja maaliskuu meneekin sitten huitaisten, kun sehän on yleensä pelkkää aurinkoa vaan.

...

Tällaisia mietin tänään.
Kiitos kun vierailit blogissani,  
tulethan pian uudestaan.
Ja kommentistakin tykkäisin 😊! 

...

lauantai 16. helmikuuta 2019

Heissulivei, selfieitä taas hei!


Hyvää mieltä hymyllä.
Taas tulee yksi itsekeskeinen ja turhuuksien turhuuspostaus.  Mutta on niin pikkutyttömäinen olo. Hassu, kevyt, huoleton. Ja siksi on kiva jakaa tätä vähän teillekin.

Heräsin tänään kuudelta ja harvinaisen virkeänä, joten jo yhdeksän jälkeen rehkin tunnin kuntosalilla, minkä jälkeen kävelin vielä pitkän lenkin raikkaassa talvituulessa, kunnes sitten äsken päiväkahvin jälkeen kellahdin tähän sohvalle ja aloitin tämän turhuuksien turhuuden ja älyttömän huvini, itseni kuvaamisen.

Täysin älytöntä ja erittäin itsekeskeistä puuhaa, mutta uskokaa tai älkää, myös leikkisää itsensä hyväksymisen puuhaa. Selfiet ovat hyvä keino katsella itseään hyväksyvässä sävyssä, kun kuvat ottaa kännykällä, jolla saa muokattua tunnelmia ja kuvien kaunistuksia mieleisikseen. Useat ihmisethän ovat uteliaita itsensä suhteen, varsinkin oman ulkonäkönsä suhteen, monet vilkaisevat peiliin aina, kun sen ohi kulkevat, ja usein omaa profiilia vilkaistaan myös näyteikkunoiden ohi kiidettäessä. Miltä tukka näyttää, miltä nenä, onko takki sopivan pituinen, lepattavatko mekon helmat?

Kuulun itsensä tarkkailijoiden uteliaaseen heimoon, sekä sisäisesti että ulkoisesti, mutta tarkkailen sitäkin enemmän myös muita ihmisiä. Heitä en kuitenkaan kuvaa. Luulen, että ihmiset eivät pitäisi siitä. Paitsi jos olisin taitava muotovalokuvaaja, joka saisi ihmisistä persoonat kauniisti esiin. Mutta en ole omaakaan persoonaani kovin kauniina kuvissa nähnyt. Minusta on vähän valokuvia lapsuus- ja nuoruusajoilta, ja aikuiskuvat ovat etupäässä totisia työ- tai passikuvia.

Miten kännykkää pidetään, jotta käsikin tulisi kuvaan?
Passikuvat ovat kammottavia. Joka kerta kun sellaisen uuden eteensä saa, minäkuva putoaa syvyyksiin kuin pohjattomaan pimeään kaivoon. Vaan eivät ne ole itselle katsottaviksi tarkoitettukaan, onneksi. Passikuvat pitää sivuuttaa nopeasti, jos sellaisen itsestään näkee.

Selfiet ovat aivan eri juttu. Niistä minulle tulee usein samanlainen olo kuin muinoin seitsenvuotiaana, jolloin naapurin tytön kanssa, Paula oli hän nimeltään, pujotimme itsemme kapeisiin tyynyliinoihin ja sidoimme kuohkeat sifonkihuivit pinneillä tukkaan, selkään ulottuviksi liehuviksi hiuksiksi. Olisipa meillä silloin ollut kännykkäkamerat!

Silloin ei ollut, mutta nyt on, ja nyt minä leikin selfieillä kuin pieni tyttö. Selfiet ovat itsensä havainnointia hauskimmasta päästä, ne voivat opettaa näkemään itsensä hyväksyvästi. Hauskasti. Niin minä koen. Tarpeeksi paljon kun itseään kuvaa ja kuviaan esittelee ja katselee, itseensä lopulta tottuu. Ja kun tottuu, tulee tutuksi, ja kun tulee tutuksi, hyväksyy. Niinhän se käy vieraittenkin ihmisten kanssa, miksei siis itsensä kanssa.

Ja se tilanne, kun asettuu itselleen kuvattavaksi, se on niin hassu. Siitä tulee se pikkutyttömäinen olo. Sifonkeja en kuitenkaan ole vielä päähän sitonut, nytkin vain korvikset ripustelin korviin. Mutta mistä sen tietää, ehkä ensi kerralla jo näette hunnun hiuksissani.


...

Tällaisia mietin tänään.
Kiitos kun vierailit blogissani,  
tulethan pian uudestaan.
Ja kommentistakin tykkäisin 😊! 

...

perjantai 15. helmikuuta 2019

Sitä sun tätä ärsytysperjantai


Vessaselfie, jossain kaupungilla.
Olipahan päivä tämäkin. Sain oikein hyvän stressin aikaan heti aamulla ja hyvin se kesti iltaan asti. Ei mitään syytä, mutta jotenkin minä sen vaan osaan. Lupasin miehelle, että tavataan kaupungilla yhdeltätoista, ja siitä se alkoi. Vitkuttelin kotoa lähtöni kanssa niin kauan, että sain kiireen aikaiseksi. Ja vaikka soitin miehelle, että olen puoli tuntia myöhässä, eikä hän siitä ollut millänsäkään, minä tunsin stressikäyräni jo lähteneen nousuun. Ja kun niin käy, minusta tulee mahdottoman ärtyisä, mikä vain ärsyttää minua lisää. Ja se kestää pitkään.

Kun on ärtynyt, mikään ei tunnu hyvältä eikä miltään. Niinpä en pitänyt siitäkään lounasravintolasta, johon poikkesimme ennen ostoksia syömään, sillä heti ovella huomasin, että tunnelma oli hälisevä ja koliseva ja mauttoman tylsä. Siis ärsyttävä. Sen lisäksi, että ruoka haettiin noutopöydästä ja astiat vietiin itse pois, jälkiruoaksi oli suklaakiisseliä (jota en voi syödä) ja kahvia ilman kermaa. Ei lainkaan hintansa väärti paikka. En edes kuvia viitsinyt siitä ottaa, ei siinä ollut mitään nähtävää.

Valaisimia oli kiva katsella, vaikka ei ollut taaskaan sopivaa.

Lounaalta suuntasimme keskustan kaupoille valaisimia ja puurokippoja katselemaan, mutta ei niitä löytynyt, kun kaikki on aina sitä samaa ärsyttävää. Lähdettiin sitten autolla kauemmas suureen kauppaan, jossa oli kamalan pitkä matka joka paikkaan ja ihan hirveästi ihmisiä, mikä oli todella ärsyttävää, mutta ostettiin kuitenkin ruokaa. Tyytyväinen olin kun sain tuoretta kuhaa ja muikkua, mikä hieman kompensoi sitä, ettei kippoja ja valaisinta sieltäkään löytynyt.

Sitten olisi pitänyt jo mennä kotiin, mutta mies keksi, että mennäänkin elokuviin. Sen verran oli ulkolämpötila likellä nollaa, että jätettiin ruokakassit auton takakonttiin ja mentiin. Päätettiin katsoa  Roger Michellin ohjaama Nothing Like a Dame -elokuva, jota mainostetaan hersyvän hauskaksi teehetkeksi legendojen kanssa. Kyseessä oli päivänäytös, joten lippujen piti olla halvat, mutta yllättäen perjantain päivänäytöksessä ne ovatkin normaalihintaiset, minkä saimme tietää vasta kun hinta oli jo kassaan naputeltu. Voi ärsytyksen ärsytys.

Elokuviin on aina mukava päästä. Mies otti kuvan.
Hillitsin itseni hienosti enkä perunut koko juttua, mistä olen ylpeä. Ostin sarjalippuvihkon, jossa lipun hintaan saa euro kaksikymmentä senttiä alennusta, mikä ei ole yhtä paljon kuin päiväalennus kaksi viisikymmentä, mutta on silti alennus. Ja niin elokuvaa päästiin suht mukavassa tunnelmassa katsomaan, mikä oli hyvä, sillä se oli oikein leppoisa, jopa niin että aamusta alkanut ärtymykseni viimein hävisi.

Mutta ei se ihan hintansa väärti ollut vaan aika kepoisa sisällöltään, vaikka näiden aateloitujen, Dame-arvonimen ansainneitten brittinäyttelijöiden Eileen Atkinsin, Judi Denchin, Joan Plowrightin ja Maggie Smithin persoonat mielenkiintoisia ovatkin. Tästä elokuvasta ei voi kirjoittaa tämän enempää, koska siitä ei voi sanoa muuta kuin että ihan kiva. Tai no, sen voin sanoa, että antoi se hyvän kuvan siitä, miten ihmisen elämä on nopeasti ohi, vaikka siihen mitä mahtuisi. 

Nothing Like a Dame, dokumenttielokuva, Suomen ensi-ilta 16.11.2018.

No, nyt makaan kotona sohvalla ja kirjoitan tätä postausta jo melko tyynessä mielentilassa. Perjantai lähenee loppuaan, ja olisin sen voinut paremminkin viettää. Mutta mitä se haittaa, kaikki päivät eivät ole kympin päiviä, eikä aina tarvitse niin ihanaa olla. Elämä nyt on tällaista, sitä sun tätä ja välillä ärsyttävää.

Tämä oli tyydyttävä päivä, ja huomenna on uusi, kenties vähän tyydyttävämpi. Huomenna menen kuntosalille ja metsään enkä kaupoille päinkään.

...

Tällaisia mietin tänään.
Kiitos kun vierailit blogissani,  
tulethan pian uudestaan.
Ja kommentistakin tykkäisin 😊! 

...


keskiviikko 13. helmikuuta 2019

Ystävänpäivä, mieluummin joka päivä

Suloisen lämmin yllätys, lahja ystävältä.

Minä olen niin innostunut ystävistäni, että en meinaa nahoissani pysyä, kun heitä tapaan. Vähän aikaa sitten kerroin eräästä nuoruusaikojen, minulle erittäin tärkeästä, ystävästä, jonka kanssa pitkästä aikaa neljänkymmenen vuoden tauon jälkeen taas voin jakaa ajatuksia. Ja tänään olen iloinnut  ystävänpäiväkahvien merkeissä eräästä melko tuoreesta, vasta muutaman vuoden ajan elämässäni olleesta ystävästä ja hänen mukavasta seurastaan.

Nautittiin herkkuja ja puhuttiin niin kuin naisilla on tapana keskenään puhua: kaikesta. Nämä hetket ovat minusta niin ihania, että voisin jatkaa loputtomiin.

Ystäväyys ei ole minulle itsestäänselvää, sillä minulla on ollut pitkiä aikoja, jolloin minulla ei ole ollut ketään. Paitsi tietenkin ystävämieheni. Mutta se ei pitkälle riitä (luulen, että useimmat naiset tietävät, mitä tarkoitan). Naisten välinen ystävyys on aarre, jonka puutteen ymmärtää viimeistään sitten, kun sen puutteen on kokenut.

Ystävät ovat sitä tärkeämpiä, mitä vanhemmaksi tulee. Nuorenahan ystävyys syntyy yleensä helposti, mutta kun on aika lasten, kodin ja työn, ne täyttävät elämänmerkityksen tehtävän niin täydellisesti, ettei tilaa ystäville samalla tavalla jää. Minä olen ollut ilman läheistä ystävää pitkään myös siksi, että olen työn perässä kiertänyt reilut viisitoista vuotta ympäri Suomea. Tiedän, miltä tuntuu, kun ystäviä ei ole.

Ystävänpäivä 14.2. on tärkeä päivä. Sitä kannattaa juhlistaa, mutta tietenkin myös jokainen päivä, jolloin ystävän kanssa pääsee juttusille, on ystävänpäivä. Ja niitä pitää olla usein.

Onnea on ystävyys! Pidetään siitä hyvä huoli ja iloitaan siitä.

Hyvää ystävänpäivää ihanat ystäväni ja ihanat blogiystäväni! Pidetään yhteyttä. Paljon. 😍


...

Tällaisia mietin tänään.
Kiitos kun vierailit blogissani,  
tulethan pian uudestaan.
Ja kommentistakin tykkäisin 😊!

tiistai 12. helmikuuta 2019

Popsi popsi perunaa, haukkaa sekaan keltajuurta

Peruna sopii salatteihinkin.

Vietämme parhaillaan perunaviikkoa. Niin teemme joka vuosi viikolla seitsemän. Idean taustalla lienevät MTK, Kotimaiset kasvikset ry ja Puutarhaliitto sekä muut ruokapöytämme kasvistuotannosta vastaavat järjestöt ja toimijat. En löytänyt tarkkaa tietoa siitä, mikä taho tästä perimmältään vastuun ottaa, mutta se ei ole asian pointti. Huomioni kiinnitti mediassa näkyvä perunan terveellisyyden ylistys. Onko peruna niin paljon parempi pastaa tai riisiä kuin mainoskampanja väittää?

Epäilevänä kuluttajana tarkistin heti Finelin sivuilta perunan ravintosisällön sekä riisin ja pastan vastaavat arvot - ja varmistuin perunan paremmuudesta. Peruna sisältää monipuolisemmin hivenaineita ja vitamiineja. Ja kun nykyisin tiedetään vielä se, että peruna päihittää kilpailijansa myös alhaisella hiilijalanjäljellään, ymmärrän että minunkin on nyt myönnyttävä. On aika palata vanhaan suomalaiseen ruokaperinteeseen.

Joka aterialla en silti aio perunaa syödä. Vaikka sen väitetään sopivan myös FODMAP-dieettiin, se silti tuntuu toisinaan tekevän oloni tukalaksi. Muiden kasvisten määrää sen sijaan voisin ruokavaliooni lisätä. Perunakin on kyllä kasvis, mutta se kuuluu tärkkelyspitoisuutensa vuoksi ravitsemussuosituksissa samaan ryhmään kuin viljatuotteet. Sitä ei lueta siihen puolen kilon eli kuuden kourallisen määrään kasviksia, joka meidän tulisi päivittäin nauttia.

Tyypillinen lounaani. Kiireisen kokkaus.

Vähintään puoli kiloa päivässä kasviksia, hedelmiä ja marjoja ei tunnu minusta paljolta, mutta jos tarkkaan ruokani mittaisin, tuskin joka päivä tuohon määrään yltäisin. Koska en voi syödä mitä vaan. Eikä tuota määrää syö moni muukaan suomalainen, sillä on arvioitu, että suurin osa suomalaisista syö vain 100 – 300 grammaa kasviksia päivittäin. Se on vähän.

Jatkuvaa muistuttamista siis tarvitaan, ja sitä onneksi tekevät viljelijät itse: Lisää kourallinen heviä päivääsi! - kampanjalla haastetaan kaikki suomalaiset lisäämään kourallinen eli noin sata grammaa heviä eli hedelmiä, vihanneksia ja marjoja jokaiseen helmikuiseen päiväänsä.
 Hyvää juurikkaiden vuotta - kampanja puolestaan haluaa nostaa ruokalautasille paitsi tutun punajuuren myös sen erikoiset muunnokset kelta- ja raitajuuret.

Punajuuri, keltajuuri, raitajuuri.
Kun kampanjoita vähän selasin, innostuin erityisesti keltajuuresta, joka onkin yllättäen vanha viljelykasvi, ei mikään uusi keksintö. Se kypsennetään kuten tavallinen punajuuri, mutta se ei värjää. Pitkä kypsennysaika on keltajuuren pieni miinus, mutta monenlaista siitä saa. Sitä voi kypsentää perunoiden tapaan uunissa, kokonaisina tai lohkoina, keitettynä soseuttaa. Raakaraasteenakin sitä syödään, vaikka voi olla että siitä niin kuin  punajuurestakin raakana saa vatsavaivoja. Keltajuuri on kaunis väriltään ja makea maultaan, mutta nitraattipitoisuutensa vuoksi alle yksivuotiaille se ei punajuuren tavoin sovi edes kypsennettynä, mikä on hyvä pitää mielessä.

Aion kokeilla, kuulostaa niin helpolta ja herkulliselta. Vaatii tämäkin kasvis silti totuttelua, ja ihan ensimmäisenä pitäisi osata se sieltä kaupan vihanneshyllyltä tunnistaa.

Oletko sinä jo oppinut keltajuuresta kokkaamaan?

...


Tällaisia mietin tänään.
Kiitos kun vierailit blogissani,  
tulethan pian uudestaan.
Ja kommentistakin tykkäisin 😊!


maanantai 11. helmikuuta 2019

Ulkonäkömyönnytyksiä pakon edessä

Koivukin muuttaa pintaansa vanhetessaan.

Näin vanhemmiten on pakko tehdä monenlaisia ulkonäköön liittyviä myönnytyksiä, joista vaatteet ja pukeutuminen ovat ehkä helpoimpia. Ja osa niistä on sellaisia, joilla voi parantaa myös henkiinjäämisen mahdollisuuksiaan. Henkihän lähtee ennen pitkää joka tapauksessa, mutta kieltämättä sitä toivoo, että mahdollisimman myöhään kuitenkin.

Kokosin tähän rohkaisuksi iän myötä kanssani samassa tilanteessa oleville muutaman esimerkin ulkonäkömyönnytyksistä, jotka minä olen pukeutumisen osalta tehnyt. Uskokaa pois, niihin tottuu pian eikä kohta enää muista elämää ilman niitä.

1. Löysät vaatteet.
Jäykälle ruumiilleni ei ole mitään vaivalloisempaa kuin ahtautua tiukkoihin makkarankuorivaatteisiin, niihin joka tytön ja joka koon elastaani-t-paitoihin ja pillikinttujen joustohousuihin, joita muoti meille tarjoilee. Vaikka ei uskoisi, sillä päälle saatuina nämä vaatteet sitten todellakin muotoutuvat jok'ikiseen suuntaan. Välttämällä näitä hermojani raastavia stretchejä vältän hermojeni menetyksiä ja sitä kautta niiden aiheuttamaa sydänkohtauksen riskiä ja monia muita stressisairauksia.

2. Hattu.
Hattu on jopa löysiä vaatteita tärkeämpi myönnytys. Ei tosiaankaan ole väliä, miten se tukka siellä hatun alla lätsähtää, kun hattu pitää lämpimänä kelillä kuin kelillä ja suojelee korvakivuilta ja keuhkotaudilta. Päinvastaisesta ensivaikutelmasta huolimatta hatullinen pää näyttää kylmällä ilmalla sitä paitsi paljon paremmalta kuin pää ilman hattua. Hattu kertoo viisaudesta.

3. Pikkupukimet.
Samaan sarjaan hatun kanssa kuuluvat kaulahuivi, käsineet ja sukat. Auta armias, jos en niitä jostain syystä ole huomannut päälle pukea ja ulkona kylmästi tuulee. Etenkään nyt talviaikaan ei tule kuulonkaan, että kaula paljaana, saati kaula-aukko paljaana, avokäsin tai paljain nilkoin voisin kulkea ulko-ovelta metriäkään ilman, että kylmyys hyydyttää koko ruumiin. Näillä valinnoillani en tosin juuri nyt nykymuodin aikaan herätä huomiota muutoin kuin sukkien osalta, sillä paksut kaulahuivit ja lapaset ovat käytössä nuoremmillakin.

Nuori ja vanha, on siinä ero.
4. Piikit.
Piikkikengät ovat olleet talvikelien tärkein henkivakuutukseni jo muutaman vuoden ajan.
Siitä asti, kun keskivartalon lihakseni alkoivat myötäillä enemmän jotain muuta kuin pystyssä pitävää selkäruotoani, en ole lähtenyt liukkailla teillä urheilemaan ja testaamaan luitteni haurastumisen laatua ja pääkalloni murtumaherkkyyttä.

Piikkipohjakengät ovat nuorin ulkonäkömyönnytys, jota olen suostunut pakon edessä käyttämään, ja tottumattomuuttani sekä turhamaisuuttani piilotan ne toistaiseksi vielä leveälahkeisten pitkisten alle. Mekon kanssa en ne jalassa ole vielä esiintynyt, mutta ehkä sekin aika joskus koittaa.

Ja kyllä se koittaa. Odotetaan vaan ja katsotaan. Ikääntymisessä on se hyvä puoli, että ei sitä enää vanhana vaatteitten yhteensopivuuttakaan samalla tavoin mieti kuin nuorena; mieli viisastuu ruumiin vaatimusten mukana samaan tahtiin.



...

Tällaisia mietin tänään.
Kiitos kun vierailit blogissani,  
tulethan pian uudestaan.
Ja kommentistakin tykkäisin 😊!





lauantai 9. helmikuuta 2019

Murhia mieluummin kuin romantiikkaa?

Ruumiit löytyvät yleensä metsästä.

Olemme miehen kanssa viimeisen parin vuoden aikana katsoneet niin paljon murhadokumentteja, että luulisi jo kyllästyttävän, mutta ei. Nyt kun olemme päässeet sinuiksi myös Netflixin kanssa, ovat murhat vain entisestään lisänneet meillä suosiotaan, ja samalla minua on alkanut vaivata kysymys, miksi.

Miksi kauheudet kiinnostavat meitä enemmän kuin romantiikka ja onnellisesti päättyvät ihmissuhdedraamat? Mikä meitä siinä kiehtoo, että lupaavasti alkanut ihmissuhde päättyy hirveisiin tekoihin? Näissä tarinoissahan murhaaja usein on uhrin lähiomainen, kumppani tai ex-kumppani, useimmin mies kuin nainen. Ja tyypillisesti tämä mies on alussa aivan mahdottoman ihana ja rakastettava, ylipäätään normaalisti käyttäytyvä ihminen, mutta vähitellen paljastuu merkkejä, jotka myöhemmin ymmärretään selviksi vihjeiksi miehen vakavasta mielenhäiriöstä tai psykopaattisuudesta ja joihin liian myöhään - vasta murhan jälkeen - todella havahdutaan.

Ajattelin, että en voi tällaista harrastustamme edes paljastaa. Mitä se meistä kertoo, että meitä kiinnostavat enemmän kumppanien kuristamiset kuin suloiset rakkausdraamat? Että ehkä tämä kertookin jotain meidän omista salaisista ajatuksistamme. Kyökkipsykologiaa freudilaisittain siis, ja aika järjetön mielleyhtymä, mutta se alkoi minua silti vaivata, joten kysyin mieheltä suoraan, mitä hän meidän murhadokumentti-innostamme ajattelee.

Aseellakin joskus, mutta myös halko, solmio ja pelkät nyrkit riittävät.
Ensimmäiseksi hän vastasi niin kuin minäkin olisin vastannut, että murhatarinat ovat helppoa viihdettä, jota voi seurata kevyelläkin otteella, mutta samalla niissä paljastuu ihmismielen pimeä puoli, joka ihmistä aina kiehtoo. Mikä oli niin selvää, että en tyytynyt yksin siihen, vaan halusin selityksen siihenkin, miksi hänen mielestään juuri me valitsemme mieluummin murhan kuin romanttisen draaman iltojemme iloksi. Taustalla minulla kummitteli pieni epäilys, että se olisi sittenkin viite siitä, että romantiikka meidän mielissämme olisi kokemassa jo inflaation.

Mutta toinen selitys yllätti. En olisi itse osannut tätä syytä näin helposti löytää, mutta voin olla tästäkin hänen kanssaan täysin samaa mieltä: Murhadokumentit ovat mielenkiintoisempia, koska niissä voi nähdä ihmisiä, joilla on ihmissuhteissaan vaikeuksia, ja heihin on helpompi samaistua kuin happy-end-elokuvissa, joissa kokemusmaailma jää liian pinnalliseksi. Tarpeeksi syvälle elämänhaasteisiin, ihmismieleen ja tunteisiin meneviä tarinoita romanttisista ja onnellisesti päättyvistä ihmissuhteista ei ole riittävästi olemassa. Siksi mieluummin murha.

Hyviä selityksiä, mutta suunnittelen silti, että pikku hiljaa saavat murhat yhteisistä illoistamme väistyä. Olen nimittäin huomannut merkkejä, jotka viittaavat siihen, että saturaatio alkaa olla murhakiinnostuksen osalta ainakin minulle jo saavutettavissa.

...

Tällaisia mietin tänään.
Kiitos kun vierailit blogissani,  
tulethan pian uudestaan.
Ja kommentistakin tykkäisin 😊! 

...

perjantai 8. helmikuuta 2019

Paha hyvä kateus

Minä itse -selfie.

Ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin, ja asioilla on puolensa ja puolensa, ovat vanhoja viisauksia, joilla usein yritämme pehmitellä ikävien asioiden kohtaamista ja sietämistä. Ne pitävät monissa tilanteissa paikkansa, mutta minulle nämä tulivat mieleen yllättäen nyt tunteiden yhteydessä, kun pohdin äskettäin lukemani Marja 50+ eloa ja oloa -blogin mielenkiintoista postausta Tunteiden voima.

Kun Marja postauksessaan kysyi, mitkä tunteet ovat minulle vaikeita hallita, minun oli helppo vastata: kateus. Koska se on ollut minulle joskus todella ikävä, katala, sietämätön tunne. Se on minulle ollut hyvin tuttu tunnetila, koska se vaivasi minua vuosikymmenet nuoresta keski-ikään asti. Mutta koska ei vaivaa enää, voin siitä nyt avoimesti puhua. Niin ikävää tunnetta harva haluaa ääneen myöntää, eikä sitä usein itsessään edes tunnista. Mutta siitäkin tosiaan voi järkensä ja ymmärryksensä avulla päästä vapaaksi, jos tahtoo. Ja kokemuksesta voin sanoa, että kannattaa tahtoa.

Minulle kateus on siis paha tunne, mutta nyt sitten jäin miettimään, olisiko siinäkin sittenkin myös hyvä puoli. Ja onhan siinä, niin kuin kaikissa negatiivisissa tunteissa myös on, se toinen puoli. Kateus on, siinä missä muutkin negatiiviset tunteet, merkki siitä, että olisi aika muuttaa asioita, tiivistää Ylellä psykologi Lappeteläinen. Jos kateuden kykenee kääntämään haluksi itsekin pyrkiä siihen samaan, mistä toista kadehtii, kateus voi saada muuttamaan omaa elämää ja olemistaan parempaan suuntaan.

Kateuden tunteeseen ei silti pidä jäädä potemaan, vaikka moni tekee niin. Tiedän monia kateellisia ihmisiä, mutta se oli minulle uutta, että on olemassa myös ihmisiä, jotka eivät sitä tunnetta tunne ollenkaan. Kun Marja em. postauksen kommentissaan siitä minulle kirjoitti, se oli jotain sellaista, mikä minut pysäytti ja mitä minä aion miettiä vielä pitkään eteenkin päin. Hän nimittäin sanoo, ettei hän ole koskaan ollut kateellinen vaan on päinvastoin ajatellut, että hänelle ollaan oltu kateellisia.
- Ja tästä minä ajattelen, että noin voi sanoa vain ihminen, joka tekee sitä mitä pitääkin ja on sitä mitä pitääkin olla. Oma itsensä.

Se tuntuu niin upealta, että niin myös minä tahdon yrittää entistä enemmän olla. Olla oma itseni.

... Olenkohan minä Marjalle nyt vähän kateellinen?

...

Tällaisia mietin tänään.
Kiitos kun vierailit blogissani,  
tulethan pian uudestaan.
Ja kommentistakin tykkäisin 😊! 

...

torstai 7. helmikuuta 2019

Kahvipullan osa

Näitä saa jo syödä.
Elämällä pitää olla merkitys, jotta se maistuu. Ja sama kääntäen: elämän pitää maistua, jotta sillä on merkitys.

Tähän viisauteen päädyin, kun eilen päiväkahvilla oman vaatimattoman elämäni merkitystä mietin. Siinä yllättäen laskiaispullaa haukatessani huomasin, että elämäni merkityshän oli suoraan edessäni, lautasellani, osittain jo suussani: pulla. Mikä ei itse asiassa ole ollenkaan niin outo elämisen tarkoitus kuin ensikuulemalta luulisi.

Päiväkahvi ja pulla olivat minulla töissä ollessakin aina päivän kohokohta, kaikesta muusta merkittävästä aikaansaamisen mittareilla mitattavasta huolimatta. Tottakai lounas oli tärkeä myös, mutta siihen liittyi yleensä kiire ja hälinä, jota päiväkahvilla ei ollut. - Ja vasta kahvin ja ruoan jälkeen merkityslistallani tuli työ. Jos olen rehellinen, niin näin se oli.

Mitä vanhemmaksi ihminen tulee, sitä selvempi tuo järjestys on, sen olen huomannut myös. Kahvipulla on tärkein. Hyvän pullan kanssa elämä maistuu. Näin vertauskuvallisesti siis. Monihan tykkää ihan jostain muusta kuin pullasta tai kahvista, mutta jotain hyvää pitää olla, mitä joka päivältä voi odottaa. Ja jos ei voi odottaa suurta, voi odottaa pientä. Se pitää elossa. Se on kahvipullan osa, olla sellainen unelma.

Ja mikä parasta juuri tähän aikaan vuodesta: laskiaispulla. Siinä on kermavaahtoakin.

...

Tällaisia mietin tänään.
Kiitos kun vierailit blogissani,  
tulethan pian uudestaan.
Ja kommentistakin tykkäisin 😊! 

...





keskiviikko 6. helmikuuta 2019

Ystävä vuosien takaa

On näitä yllätyksiä sattunut pari kertaa aiemminkin tämän jo melko pitkän elämäni aikana. Mutta ei kertaakaan vielä näin raikasta tuulahdusta kuin minkä Iita minulle järjesti.

Iita. Sillä nimellä minä hänet aikoinaan tunsin. Uskallan sen tässä paljastaa, sillä tätä nimeä ei moni tänä päivänä tiedä.

Iita oli minulle hyvin läheinen ja tärkeä ystävä joskus silloin, mistä aikaa on jo ikuisuus. Iloisella 70-luvullamme, huolettomassa huimassa teini-iässämme, noina parhaina nuoruusvuosina, juuri ennen aikuistumisen mukanaan tuomaa huolta ja vastuuta. Touhusimme monenlaista mieleenpainuvaa. Ei me ihan kahdestaan kaikkea, mutta samassa jengissä ja samoissa bileissä heiluttiin.

Iita oli jo nuorena aloitteellinen ja reipasotteinen persoona, joten en minä hirveästi hämmästynyt, kun hän viime syksynä ykskaks otti yhteyttä ja ehdotti tapaamista. Mutta kyllä se vähän silti yllätti. Kun ehtii kulua neljäkymmentä vuotta edellisestä tapaamisesta ja vielä enemmän niistä läheisimmistä vuosista, voi olettaa ajan haalistaneen kaiken jo menneeksi.

Mutta yhtäkkiä se kaikki onkin tässä. Vaikka viimeksi tavatessa oltiin juuri ja juuri aikuisia ja nyt jo lähes eläkeläisiä, ja jo yksin ulkonäkö on ehtinyt saada mielenkiintoisia uusia piirteitä, ja etenkin keskustelunaiheissa voi huomata muutosta, silti siinä ollaan me samat. Ja heti on läsnä myös se suloinen ihana (aika kultaa ja niin edelleen) nuoruus.

Eikä saman tien voi olla ihmettelemättä niin kuin näissä tilanteissa aina käy, että mihin se aika katosi. Miten voi ihmisen elämästä hävitä neljä-viisikymmentä vuotta noin vain?

Eikä se tosiasiassa ole kadonnutkaan. Se on meissä edelleen. Siinä me istutaan nokakkain ja höpistään, sisimmässämme samat teinitytöt - vain päälle päin vähän vanhentuneet ja viisaudessa kasvaneet.


...

Tällaisia mietin tänään.
Kiitos kun vierailit blogissani,  
tulethan pian uudestaan.
Ja kommentistakin tykkäisin 😊! 

...




maanantai 4. helmikuuta 2019

Harmaata ja alakuloa

Sopivasti harmaa on maisemakin tänään.
Kaikenlaisia ajatuksia nousee mieleen, kun uutisia lukee. Tämän päivän suurin uutinen, ja hyvin surullinen uutinen, on Matti Nykäsen yllättävä poismeno, joka koskettaa myös minua, vaikka en häntä henkilökohtaisesti koskaan tavannut. En edes hänen keikoillaan tullut käyneeksi, mutta median kautta Matti oli vuosikymmenet itsestäänselvä osa minunkin maailmaani.

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä voimakkaammin näiden elämään ikuisesti kuuluvien, niin kuin sitä aina luulee, julkkisten kuolema koskettaa. Jokaisen lähtö muuttaa maailmaa vähintään hitusen, kunnes lopulta maailma on täysin eri kuin ennen. Väkisin siinä tajuaa, että itsekin täältä vielä lähtee.

Ja tästä tullaankin siihen toiseen surulliseen uutisaiheeseen, joka on meitä hereillä viimeiset viikot pitänyt. Se on niin surullinen, että hirvittäisi jos ei itkettäisi. Tarkoitan että minäkin olen jo riittävän vanha tajuamaan, että myös minä, vielä tästäkin jo melko korkeasta kuudenkympin iästä eteenpäin, vanhenen vuosi vuodelta aina vain lisää enkä voi sitä estää. Vanhenen, vaikka ei saisi eikä pitäisi.

Tämä vanha rantasauna saa olla pystyssä niin kauan kuin ilman apua pysyy. Sitä ei kuulemma saa korjata enää.

Suomessa ihminen ei saisi vanheta, sillä siitä ei hyvää seuraa. Meidän pitäisi pysyä nelikymppisinä elämämme loppuun asti ja siitä suoraan työsaappaat jalassa tuhkauurnaan murentua kertaheitolla ilman sen suurempaa vaivaa ja huomiota.

Vaan kun ei ole Luoja ihmistä niin suunnitellut. Vääjäämättä lähestyy Se! Kauhistus. Minullakin vain parikymmentä vuotta - hyvällä tuurilla sen verran vielä - aikaa vaippaikään, jolloin yksin ja hylättynä  jossain attendoesperin lattialla makoilen, tai mikä se sitten lieneekään se superyhtiö, joka vaippojen vaihtamatta jättämisistä voitot kerää.

Nykyinen vanhustenhoitohan on kuin huutolaisuus ennen muinoin. Se, kuka tarjoaa halvimman hinnan, saa vanhukset niin sanotusti "hoitaakseen". Sen jälkeen se on sitten tarjoajan kädessä, kuinka käy. Joskus vaihdetaan vaippaa joskus ei, joskus saa ruokaa, joskus ei, miten missäkin firmassa on säästöt strategiaan kirjattu.

Jos tähänkään heikompitehoisten, työhön vielä tai enää kykenemättömien, asemaan ei pystytä parannusta aikaansaamaan, voi olla että parinkymmenen vuoden päästä me vanhat pötkötellään liukuhihnoilla kuin muumiot kapaloissa odottamassa tilaa krematorioon. Lääkettä vain suoneen, niin hiljaa pysytään eikä tipahdeta hihnalta.

Ei yhtään leikinlaskun aihe, mutta ...tulipahan mieleen, kun uutisia luin. Että riski se on, jos vanhaksi elää. Vaikka sitä meistä useimmat jaksavat toivoa.


...

Tällaisia mietin tänään.
Kiitos kun vierailit blogissani,  
tulethan pian uudestaan.
Ja kommentistakin tykkäisin 😊!