tiistai 22. tammikuuta 2019

Tänäkään talvena ei ole pakko hiihtää

Pyhäselän rantaa. Jäälle pääsee jo.

Minulla ei ole suksia. Ei ole ollut moneen vuoteen.

Kun joskus seitsemisen vuotta sitten, taas kerran, muutimme pohjoisen lumilta etelän loskakeleihin, en halunnut vanhoja suksia enää turhaan mukaan pakata. Ja vaikka nyt olen asunut tuon reissun jälkeen jo viisi vuotta jälleen täällä kutsuvien hankien keskellä, en vieläkään omista suksia.

Minulle riittää, kun muistan sen vaivannäön, minkä hiihtoharrastuksesta itselleen saa.

Houkuttelee kyllä ...

Jotta hiihtämisestä voi nauttia, on sukset osattava voidella oikein. Myös vaatetuksen on satuttava sopivasti sään ja vauhdin mukaan, mikä ei useinkaan onnistu ennen kuin lopputalvesta monen kymmenen kerran harjoituksen jälkeen. Sukset on myös jollain kyydillä saatava ladulle, vaikka kävellen niin kuin yleensä olen tehnyt ja nytkin pitäisi tehdä, kun en satu asumaan aivan ladun vieressä. Ja sitten vielä se, että koskaan ei voi olla varma tuleeko hiihtoreissusta onnistunut vai jääkö se pelkäksi hikiseksi pakerrukseksi, jos suksi sittenkin lipsuu tai tökkii.

Mäet minun pitäisi joka tapauksessa kaukaa kiertää, joten reittikin olisi etukäteen tarkasti selvitettävä.

Lunta on pohjoisessa joka talvi, siitä ei ole puute. Tämä kuva on Oulaisista tammikuussa 2010.

Ja ihan ensimmäisenä pitäisi hankkia ne välineet. Minua kauhistuttaa jo ajatus siitä, miten vaikea on löytää sopivat monot. Sopivia ei nimittäin voi tietää ennen kuin on niillä hiihtänyt muutaman lenkin. Ei kaupassa mitenkään voi olla varma, että juuri nämä ovat hyvät, aina se on ollut minulla tuurikauppaa. Ja suksiakin on monenlaisia, ne pitäisi osata valita oikein, ei liian löysät eikä liian jäykät, ja mitä kaikkia niitä pohjamateriaaleja nykyään onkaan. Niin ja sauvat.

Ihan mahdottoman vaikeaa hommaa.

Joskus tein latuja itsekin, tässä tyylinäyte Ivalojoen jäällä tammikuussa 2009.

Luulen, että minä olen hiihtovälinetaisteluista jo kiintiöni saanut. 

Nyt mieluummin vain muistelen niitä ihania retkiä, jolloin kaikki meni kerralla nappiin ja hiihtämisestä saattoi nauttia. Muistelen etenkin niitä talvia, kun asuimme aivan pohjoisessa, ihanan Inarin Ivalojoen rannassa kymmenen vuotta sitten. Sukset olivat ovensuussa valmiina odottamassa, eikun hypätä vauhtiin vaan, ja mahtavia hiihtokelejä riitti. Se oli helppoa menoa. Eikä sen puoleen, ei siellä talvella muuta tekemistä ollutkaan.

Nyt onneksi on. Siksi olen voinut itselleni luvata, että koska hiihto on minulle liian vaikeaa välineurheilua eikä tuo latukaan menee tuosta kotiovelta, vaan tien toisella puolen neljän sadan metrin päästä, minun ei ole pakko tänäkään talvena hiihtää.

Kaamoksen jälkeen jo vähän on valoa, Ivalojoki ja pikku Tristan 22.1.2008.

Mutta vannomatta paras, eihän sitä tiedä, miten tässä innostuu. Talvi on alussa vasta.

...

Luistavia hiihtokelejä hiihtäjille ja aurinkoisia hankia kaikille!

Kiitos kun käväisit, tule pian uudestaan! 
Ja kommentistakin tykkäisin.

...

6 kommenttia:

  1. Ajattelen aivan samoin: Hiihtäminen on välineurheilua. En ole hiihtänyt vuosiin. En edes muista, missä monot ja sukset ovat. Lapsuus vei ilon hiihdosta: Hiihdettiin kouluun. Välitunnilla hiihdettiin. Liikuntatunnilla hiihdettiin. Takaisin kotiin hiihdettiin. Illalla kavereiden luokse hiihdettiin. Hiihdettiin takaisin kotiin. Huh, huh hiihdin silloin paljon. Enää en hiihdä yhtään. Kivaa tiistai iltaa sinulle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos tästä tutunoloisesta hiihtokokemuksen jakamisesta, Marja. Ilman suksiakin voi talvella elää :).
      Mukavaa tiistai-iltaa!

      Poista
  2. Joka vuosi urhoollisesti kaivan sukset ja muut varusteet mökin seinustalle aiheuttamaan syyllisyyttä, kun ne on ostettu ja käytetty turhan vähän. Sain henkisen trauman hiihtämisestä ensimmäisenä talvena, kun olin Australian paluumuuttaja ja koipi murtui hyppyrimäessä. Silti olen urhoollisesti yrittänyt hiihtää joka ikinen talvi, kun lunta on ollut. Osaisinpa olla kuin sinä Eeva :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi, Kirsti, tiedän tuon syyllisyyden tunteen. Silloin, kun vielä omistin sukset, minulla oli aivan sama tunne, että hiihtämään pitää lähteä, vaikkei yhtään olisi jaksanutkaan. Eniten syyllisti se, jos oli hyvä hiihtokeli ja silti jäin kotiin, samalla kun kaikki! muut menivät reippaasti viidenkympin lenkille ja posket punaisina hehkuttivat suksen hyvää luistoa.
      Syyllisyyttä helpottaa, kun ei osta suksia seinän viereen odottamaan. Ehkä sinäkin jonain päivänä pilkot ne säpäleiksi? Tai no, viet vaikka kirpparille :)
      Kiitos kommentista, se antoi minulle lisää uskoa jatkaa valitsemallani tiellä. Tsemppiä sinullekin siihen suuntaan!

      Poista
  3. Jossain varastossa minunkin sukset. Eikä edes vaivaa tippaakaan. Vaan eihän sitä tiedä, mitä tässä ennen vappua ehtii.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Etelän lumilla jos aiot hiihtää, niin hopi hopi, Leena. Vappuun asti ei lumi siellä pysy :D

      Poista