torstai 3. tammikuuta 2019

Lukuhaasteina Redondo ja Jalonen

Sanotaan, että jos haluaa oppia kirjoittamaan, pitää lukea paljon. Sitä ei kuitenkaan kukaan sano, mitä määrää tuo paljon tarkasti ottaen tarkoittaa, mutta arvelen, että se on paljon enemmän kuin minä luen.

Vaikka juuri enemmän minä kyllä yritän. Joka viikko aloitan yrittämisen, ja aina joka viikko yritän aloittaa uudestaan.

Nyt kerron, mitä viimeksi olen aloittanut. Niitä on kaksi.

1. Dolores Redondon Tämän kaiken minä annan sinulle löysin joulukuun alussa mieheni yöpöydältä ja saatuani selville, miksi hän oli lainnanut tämän nimellään romanttisiin ihmissuhdedraamoihin vihjaavan naiskirjailijan teoksen (se nyt vain sattui olemaan uutuushyllyssä) ja mitä hän siitä oli lukiessaan tykännyt (siinä on sellainen tarina) tartuin haasteeseen. Onhan kirjailijan erikoinen nimi jo itsessään kiehtova, kuin Rhododendron tai mikä seonse alppikukka, ja kannen kuva jännittävä sekin, joten ajattelin, että ehkä minä sen ahmaisen iltapaloikseni.

Kirjan paksuus ei minua pelottanut, korkeintaan vähän vain haittasi kirjan käsissä pitelyä, ja ilokseni pian huomasin, että teksti on luontevaa, jouhevasti etenevää ja hyvällä suomella suomennettu. Pääpiirteissään viihdyttävää luettavaa, mutta pari lukuintoani jarruttavaa tekijää tekee siitä mieli mainita.

Ensiksi se, että puolet tekstistä on jaarittelua maisemista ja viininviljelystä ja muista ulkonaisten asioiden kuvauksista, eikä minun kärsivällisyyteni riitä jokaisen rypäleen ja hiuskarvan väriin tutustumiseen. Toiseksi, heti kun minulle selvisi se, millä tavoin kirjailija on käänteet ja koukut tarinaansa rakentanut (ihailtavan taitavasti), kirjan loppuun lukeminen sujui enää urhoollisesti harppomalla. Tyytyväinen olen, kun selvitin kuitenkin sen, kuka murhasi ja kenet.

Redondo ei silti ole kuka tahansa kirjailija, vaan yksi Espanjan eniten luetuista, joten hänen kirjoihinsa kannattaa tutustua kenen vaan. Erityismaininnan hän ansaitsee minultakin siitä, että teoksessa pääosassa on miesten keskinäinen rakkaussuhde, (vaikka ei minun pitäisi tätä edes mainita, jotta en tulisi paljastaneeksi vanhanaikaisia käsityksiäni naisten mahdollisuuksista päästä miesten pään sisään), ja ihanaa oli lukea myös minulle tuntemattomasta rikkaiden elämästä sekä siihen liittyvästä päähenkilön onnenkantamoisesta, jonka tämä piinaavan epätietoisuuden jälkeen itselleen lunastaa. Kokonaisuutena arvioisin, että tämä Redondon kirja on oikein kelvollinen ja sopiva kevyeksi unilukemiseksi.

Onnellisena tämän kevyen ja helpon aloituksen loppuun saattamisesta kaipasinkin jo lisää vaikeusastetta ja kipaisin nopeasti lähimpään ja kaupunkimme ainoaan kirjakauppaan.

2. Olli Jalosen Taivaanpallo on vuoden 2018 Finlandia-voittaja, ja sen halusin ostaa ja aloittaa juuri siksi, että se on Finlandia-voittaja. Jalonen on tunnetusti hyvä kirjailija, ja tämä on hänelle jo toinen Finlandia-voitto, ja voittaja on aina hyvä. Ymmärränpä minä siitä mitään tai en, saati tykkäänkö vai en. Odotin siis ei ihan tavanomaista, ja sitä myös näytän saaneeni.

Kirjassa on monta tavanomaisuudesta poikkeavaa tekijää, jotka sekä kiehtovat että ärsyttävät.  Araukaria  esimerkiksi, joka on araukariakasvien heimoon kuuluva havupuusuku, ärsyttää niin kauan kunnes käyn Wikipediassa. Araukarian oksanhaarassa istuvan Kuolleenpuun-Anguksen tehtävät ärsyttävät niin ikään, kunnes pääsen jyvälle siitä, mitä hän todellakin siellä puussa oikeastaan tekee.

Ja Kuolleenpuun-Angus on kirjan päähenkilön nimi vain kirjan alussa, sillä se vaihtuu sivulla yhdeksänkymmentäkolme Kahdentalonpihan-Angukseksi. Sen jälkeen en vielä tiedä, vaihtuuko nimi vielä tästäkin sitten, kun Angus pääsee Lontooseen, sillä en ole edennyt sinne asti. 1600-luvulla joka tapauksessa eletään ja tähtitaivasta ja lintuja havainnoidaan.

Viikon ajan olen sinnikkäästi lukenut ja päässyt sivu sivulta eteenpäin Angus-pojan tarinassa. Juuri nyt jäljellä on enää kolmesataakuusikymmentäkaksi sivua, ja ne aion lukea vaikka hampaat irvessä. Niin paljon tätä teosta on kehuttu, että sen täytyy olla lukemisen arvoinen, vaikka minulle tulisi siitä ties mitä väreitä.

Eräs paljon lukeva ystäväni lohdutti ja sanoi, että kirja kyllä palkitsee lukijansa, kunhan sen imuun pääsee, ja minä uskon sen, sillä samalla kun Taivaanpallon tyyli on minusta äärimmäisen hankala lukea (se on vähän kuin lukisi vanhaa Raamattua), se myös kiehtoo. Se on ärsyttävän kutkuttavasti haastavaa, sillä kielellä on mielenkiintoista pelata. Samoin kuin väreillä: tarinan voi rakentaa samalla tavoin kuin taidemaalauksen, ja sillä tavoin Taivaanpallo on enemmän Picassoa kuin Palmua. Ei ihme, jos etenee hitaasti. Ehkä kerron joskus, miten tässä kävi, pääsinkö loppuun ja ymmärsinkö lopulta mitään.

Näin uuden vuoden aluksi olen tyytyväinen tähän vuodenvaihteen lukemisen saldooni. Aloittaa pitää, tuntui miltä tuntui, mutta kaikkea ei tarvitse lukea loppuun, vaikka sitäkin kannattaa yrittää. Olen päässyt hyvään alkuun ja tällä menolla ehdin vuoden aikana aloittaa vielä vaikka mitä.

Minkälaiset ovat sinun lukuhaasteesi, tyydytkö helppoon vai kaipaatko enemmän vaivannäköä? Entä luetko kirjan aina loppuun, vai tykkäätkö enemmän aloituksista vaan?


...

Mukavaa päivänjatkoa sinulle,
kiva kun käväisit ja tule pian uudestaan!

Kommentistakin tykkäisin.
...





12 kommenttia:

  1. Ensiksi mainitsemasi Alppiruusu ;-) on kirjailijana minulle vieras, mutta Jalosen kirjoista olen aina tykännyt. Meillä on miehen kanssa ollut vuosikausia tapana lukea iltaisin hetki ennen nukkumaanmenoa yhteistä kirjaa vuorotellen ääneen. Varsinkin tähän tarkoitukseen Jalonen sopii mainiosti. Tuollainen yhdessälukemisen tapa on muuten tosi kiva, koska voimme jutella kirjan tapahtumista reaaliajassa ja arvuutella yhdessä loppuratkaisua tai kirjan henkilöiden aivoituksia. Tosin aina ei ole helppoa päästä yhteisymmärrykseen kirjavalinnoissa ;-).
    Taivaanpallo-kirjan kohdalla teimme poikkeuksen ja kuuntelimme sen äänikirjana. Noloa sanoa, mutta myönnettäköön kuitenkin, että taisin aina silloin tällöin nukahdella kovassa vahingossa ihan pienen pieniksi hetkiksi. Eli taitaisi olla parempi lukea tuo nimenomainen teos ihan itsenäisesti, sen verran haastava se oli ainakin kuunneltuna.

    Yleensä luen kirjan loppuun asti, koska toiveikkaana usein odotan, että juttu vielä loppua kohden avautuu minullekin. Mutta on matkan varrelle sattunut opuksia, joiden kohdalla olen todennut, etten näin vanhana viitsi ihan turhanpäiväiseen aikaani tuhlata.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä idea tuo yhdessä ääneen lukeminen, Leena. Minä muuten kokeilin Taivaanpallon ääneenlukua, kun luin sitä pätkän miehelleni antaakseni hänellekin siitä tyylinäytteen, ja huomasin, että ääneen luettuna Jalosen teksti tuntuu soljumammalta kuin paperilla nähtynä.

      Poista
  2. Pidä meidät ajantasalla, kuinka Taivaan Pallon kanssa käy.
    Ennen luin kirjat aina loppuun, tykkäsin tai en. Koin sen velvollisuudeksi, vaikken imua tuntenutkaan.
    Minulla taitaa olla vikaa myös ymmärryksessä, sillä usein löydän toisella lukukerralla kirjasta aivan eri ulottuvuuksia kuin ensimmäisellä. Käyn parissa lukupiirissä, joista toisessa kahlataan klassikkoja. Joskus niiden lukeminen on minulle kirjaimellisesti kahlaamista. Ilman noita lukupiirejä moni hyvä kirjailija jäisi lukematta.
    Loppuvuodesta Riitta suositteli blogissaan - https://kirjaviekoon.blogspot.com - Sinikka Vuolan ja Tommi Melenderin Maailmojen loput esseedialogia. Sen luettuani olen lukenut kirjoja tavalla, joka kulloinkin tuntuu mukavammalta.
    Ennen minulla oli itselleni sääntö, että luen vain yhtä kirjaa kerrallaan. Nyt minulla on meneillään kolme samanaikaisesti. Kun on aikaa lukea, joku niistä nappaa varmasti.
    Erityisen mielelläni luen nykyään afrikkalaisten naisten kirjoittamia kirjoja. Aiemmin tykkäsin Elizabeth Stroutin ja Colm Toibin (en saa painomerkkejä o:n ja i:n päälle) tuotannosta. Suomalaisilta olen viimeksi lukenut Heikki Turusen Menkoset, Minna Rytisalon Rouva C:n ja Minna Canthin tuotantoa.
    Mukavia lukuhetkiä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Riitan kirjablogivinkistä, Kirsti. Käyn sitä vilkaisemassa. Lukupiiri olisi minullekin tarpeen, jotta saisin enemmän luettua ja myös uusia näkökulmia. Olen vain liian laiska sitoutumaan säännöllisiin luku-urakoihin, niin että ihan kateeeksi käy sinun ahkerointisi kahdessa eri piirissä.
      Mielenkiintoisia kirjoja on sinulla valikoimissasi.

      Poista
  3. Moikka. Olen lukenut ainakin neljä Dolores Redondon kirjaa. Olen samaa mieltä kanssasi, että välillä kirjailija jaarittelee vähän liikaa, mutta hän kirjoittaa silti koukuttavasti. Koska lukeminen on vapaaehtoista, jätän kesken ahdistavat, junnaavat tai tylsät kirjat. Siten lukunautinto säilyy. Mukavia lukuhetkiä! Kristiina

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei Kristiina, mielenkiintoista tietää kokemuksesi Redondosta. Ollaan samaa mieltä, hän osaa sujuvasti ja koukuttavasti kirjoittaa, ei ihme jos on niin suosittu. Ja totta, lukemisen pitää antaa myös nautintoa, se on hyvä itselleen luvata, ettei turhaan kiduta itseään.

      Poista
  4. Aivan uusi tuttavuus tuo Redondo, pitääpä poimia kirjastosta luettavaksi. Jalonen on ladattuna tabletille, se on seuraavana lukuvuorossa -siis kuuntelussa. Tulin havainneeksi itsestäni, että luen kirjaa mieluummin kuin kuuntelen, näen pilkut ja pisteet, se tekee kirjasta visuaalisemman jota oma sisimpäni kaipaa. Nyt luen uusintana "Ihmisen osaa".

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Redondo on hyvää viihdekirjallisuutta, sellaisen käsityksen minä tästä yhdestä teoksesta sain. Mielenkiintoinen tuo havaintosi, AnneliPunneli, en ole tullut ajatelleeksi tekstiä noin visuaalisesti pilkkujen ja pisteiden tarkkuudella, mutta on siinä perää. MInäkin olen joskus aloittanut Ihmisen osan ... taas kerran aloittanut :) en edes muista sainko loppuun asti, todennäköisesti en. Käyn sen varmaan elokuvissa katsomassa, niin pääsen helpommalla.

      Poista
  5. Redondoa en tunne laisinkaan. Jalosen kirjoista en tykkää, kun ne ovat vähän kuivahkoja. Saakoon täysin rauhassa toisen Finlandian. Mutta häntä en lue enää. Yhden kerran yritin mutta siinä ei ollut alkuimua lainkaan. Minä luen kaksi tuntia illassa. Paljon Keltaisen kirjaston kirjoja. Ja paljon muuta. Nyt on menossa projekti, jossa luen japanilaista ja kiinalaista kirjallisuutta. Ehdoton suosikki on Haruki Murakami. Mutta surullista, että olen jo lukenut hänen kaikki kirjansa. Jos ajattelen kirjakokonaisuutta, luen enemmän naiskirjailijoita, koska yleensä heidän romaaninsa ovat parempia ihmiskuvauksessa, herkempiä, vivahteikkaampia. Paitsi Miki Liukkosen O. Rakastuin siihen kirjaan täysin. Se oli kuin naisen kirjoittama. Runollisesti kirjoitettu sekoitus fysiikkaa ja linnun lentoa. Suosittelen! Hyvää perjantai iltaa sinulle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä Marja, että uskallat sanoa suoraan, että Finlandia-voittaja ei ole mieluinen luettava, jos se ei sinun mielestäsi sitä ole. En minäkään kaikista voittajista ole tykännyt, mutta useimmin kyllä, ja Jalonen on minulle uusi tuttavuus, johon en olisi ehkä tarttunut ilman Finlandiaa. Minäkään en nimittäin suosi mieskirjailijoita, on jäänyt heistä vähän tyly tai tylsä maku.
      Laitan muistiin nuo sinun suosikkisi, kiitos vinkeistä. Letkeää perjantaita sinulle ja lukuiloa viikonloppuun!

      Poista
  6. Minä pidin Taivaanpallosta, mutta vielä enemmän Heikki Kännön Sömnöstä, joka on Runeberg-palkintoehdokkaana nyt. Mieletöntä mielikuvituksen lentoa. Minäkin luen enemmän naiskirjailijoita. En tarkoituksella, mutta niin näköjään käy vuodesta toiseen.

    En pitänyt Redondon Baskimaa-murhasarjasta. Siksi en tätä uusintakaan ole ottanut lukuun, vaikka paljon espanjalaista luenkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista, Riitta. Minäkin olen jo päässyt Taivaanpallossa siihen vaiheeseen, etten voi kesken jättää, vaikka en sitä suurena lukukokemuksena osaakaan pitää. Kiitos sinulle myös hyvästä uudesta lukuvinkistä, laitan Kännön muistiin. Redondo osaa rakentaa tarinaa, mutta minä kaipaan enemmän haastetta, kuin mitä hän tuossa teoksessaan antaa. Ehkä olet Redondoa omassa blogissasi jo arvioinut, joten käyn siellä katsomassa, miksi et pitänyt Baskimaa-sarjasta.

      Poista