torstai 31. tammikuuta 2019

Aurora

Aurora, romanttinen komedia, ensi-ilta 25.1.2019.
Käytiin eilen tyttökaverin kanssa katsomassa uusi kotimainen tyttöelokuva, Miia Tervon käsikirjoittama ja ohjaama Aurora.
Tässä elokuvassa vauhti näin jo vanhemman naisihmisen päätä välillä huimaa, mutta Lapin tyttöjen korkokenkähoikkelointia ja minihamebiletystä eivät Lapin lumet ja pakkaset hidasta. Etenkin päähenkilö Auroralla virtaa riittää.

Tapahtumapaikkana on ohjaajan sanoin "urbaani Lappi", Rovaniemen lähiöbaarit, missä nuorison kännäily on sitä mitä se nyt vähävaraisilla ja vähälle koulutukselle jääneillä usein on. Kun muuta ei ole eikä osata keksiä, vapaa-ajanvietto on tauotonta kaljanjuontia ja karaokebiletystä.

Kadehdittavan kauniin värisessä punaisessa toppiksessa sinne tänne säntäilevä jumalaisen kaunis Aurora on nimensä mukaisesti omalla tavallaan kuin jumalatar itsekin, raikas kuin aamurusko ja räiskyvä kuin revontulet. Näissä merkityksissä nimi Aurora sopii myös koko elokuvan nimeksi.

Raikkautta, värikästä räiskettä ja omavoimaista jumaluutta, niitäkin voi nähdä Auroran välillä lapsenomaisessa, välillä aikuisuutta tavoittelevassa nuoren naisen lämminhenkisessä toheloinnissa. Vauhtia ja humalaista menoa riittää aamusta iltaan ja illasta aamuun.

Auroran mahtava alkoholin sietokyky tuntuu ehkä jonkin verran epäuskottavalta, samoin kuin sitten yks kaks tapahtuva raitistuminenkin AA-istuntoineen. Todenperäisyys ei kuitenkaan liene elokuvan päätavoite, vaan enemmänkin ilmiöiden esille tuominen.

Ilmiöhän tässä tarinassa on ensinnäkin jo se että Lapissakin ihmiset elävät, vaikka me ei-lappilaiset muuta luulemme. Ja se että nuoret naiset juopottelevat ja pukeutuvat rohkeasti miten tahtovat ja määräävät itse rajansa myös miesten suhteen. Useita muitakin totuttuja stereotypioita ja kuplia rikotaan railakkaalla otteella hilpeän huumorin keinoin. Ei aivan ennakkomainonnan mukaisesti hulvattomasti, mutta sen verran hauskasti, että komedian ainekset täyttyvät. Päällimmäiseksi tunnelmaksi jää silti se toinen tunne, johon ohjaaja on pyrkinyt: romanttinen, kaikennielevä rakkaus. Ilmiö sekin, vaikka niin tuttu.

Ihana Aurora ja hänen upea takkinsa! Kuvakaappaus: 2019-01-31 Aurora - Nordisk Film Finland.
Auroraa esittää Mimosa Willamo ja hänen vastapariaan, iranilaista turvapaikanhakijaa näyttelee Amir Escandari, ja he niinkuin kaikki muutkin roolihahmot ovat nautinnollista katsottavaa. Kaikki nämä ihanat tyypit tekevät elokuvasta katsomisen arvoisen, vaikka käsikirjoitus kulkeekin tavanomaista, pinnallista ja ennalta-arvattavaa latuaan.

Tyttökaverin kanssa ei päästy täysin yksimielisyyteen Auroran annista Suomen elokuvayleisölle, hän kun kaipaa elokuvista syvää ja mieleenjäävää tunnekokemusta, jota tämä elokuva ei suo, ja minä puolestani kaipaan mielenkiintoisempaa juonenkulkua. Emme me silti kokemustamme katuneet, ja minusta tuntuu, että voisin minä katsoa tämän toisenkin kerran. Tämä elokuva on kuin pikantti tiivistys ajasta, jossa elämme. Oikein kirpakan makoisa.


...

Tällaisia mietin tänään.
Kiitos kun vierailit blogissani,  
tulethan pian uudestaan.
Ja kommentistakin tykkäisin 😊!

keskiviikko 30. tammikuuta 2019

Sohvaa nyt joutessani siirtelen

Ensin tyhjensin lipaston.
Sisustamisesta on tullut minulle jokaviikkoinen puuha. Vaikka koti on pieni eikä tänne paljon mitään mahdu, minä keksin jatkuvasti jotain järjestettävää.

Tällä kertaa en tuhlannut rahaa enkä hankkinut mitään uutta, vaan sommittelin entistä uusiksi. Puolen vuoden asumisen jälkeen olen tehnyt sen jo muutaman kerran, mutta nyt syttyi lamppu taas loistamaan. Ja kun idea kerran päähän pingahtaa, ei muuta kuin isäntää mukaan pyytämään. Ei se enää edes kysellyt että miksi, vaan tarttui heti sohvan toiseen päähän ja ryhtyi kantamaan.

Pitkässä parisuhteessahan on se hyöty, että toinen tietää, että toinen tietää paremmin. Ja sisustusasioissa meillä paremmin tietää  minä.

Siirto tehtiin mattojen avulla.

Sillä on se ihmisilläkin niin - niin kuin monilla muillakin eläinlajeilla - että naaras vastaa kotipesän viihtyisyydestä.

(Olen tämän pannut pitkän naiselämäni aikana selvästi merkille. Mikä on tietenkin yleistys eikä nykyisin saisi tätäkään asiaa sukupuolittaa ja onhan oma poikanikin aina ollut kova sisustamaan, joten ei tästä näkökulmasta tieteellisten faktojen puutteen vuoksi tällä kertaa enempää.)


Lopuksi tunnelma kohilleen.
Minulla siis on meidän pesän parantelussa valta, jota heti eilen käytin, kun älysin, että sohvan paikkaa voisi vaihtaa lipaston kanssa. Mikä osoittautui pian mullistavaksi ideaksi.

Nopean roudailun jälkeen tuli olohuoneeseen välittömästi sellainen fiilinki, että saatoin vain ihmetellä, miksen ollut tätä järjestystä heti syksyllä muutossa tajunnut. Olohuoneeseen syntyi minun kokoiseni lämmin löhöilynurkkaus, joka on omassa sopessaan muusta kalustuksesta sivussa.

Vanha pöytävalaisin löysi sekin paikkansa kuin vahingossa, kun sain sen riittävän alas. Lipaston tai työpöydän päällä se on ollut aina liian korkealla ja valo on käynyt silmiin, joten olin jo aikonut viedä sen kirpparille. Onneksi en ehtinyt viedä, sillä se toimii sohvanurkan tunnelman luojana nyt merkittävässä osassa.

Ei sitä paljon muutosta tarvitse, kun se jo virkistää. En yhtään ihmettele enää sitäkään naapurin rouvaa, jota aikoinaan ihmettelin, kun hän säännöllisesti vuodenaikojen mukaan kierrätti kaikki huonekalunsa ympäri olohuonetta; jos ei ole varaa suuriin muutoksiin, tehdään pieniä ja iloitaan niistä.

...

Tällaista touhua tänään.
Kiitos kun vierailit blogissani,  
tule pian uudestaan.
Ja kommentistakin tykkäisin 😊!



maanantai 28. tammikuuta 2019

Viimeinen työviikko, mitä sitten?

Tohmajärven raittia tänään.
Vielä tänään ja torstaina, sitten laitetaan lopullinen piste puolen vuoden työrupeamalle, joka tammikuun viimeiseen päättyy. Oikeasti yksi piste tässä oli jo ennen joulua, mutta sitten on ollut niitä näitä pieniä häntiä, jotka jäivät roikkumaan, ja ne hoidan tällä viikolla loppuun.

Niinpä työn merkeissä tänään taas ajelin, tällä kertaa itärajan pinnassa, ja ihailin upeaa pakkasmaisemaa. Montaa kuvaa en saanut, sillä tietenkin oli kiire. Sopivia pysähdyspaikkojakaan ei tuolla maaseudun teidenvarsilla ole, ei ainakaan juuri parhaan maiseman kohdalla, joten vain muutaman kuvan sain otettua, Tohmajärveltä.

Pakkasta, -30⁰C.

Työreissut tuovat virkistävää vaihtelua arjen keskelle, kun pääsee näkemään ihmisiä ja uusia maisemia. Mutta itse työ on minulle kimuranttinen asia. En ole siihen vielä monen kymmenen vuoden jälkeenkään saanut selvää suhdetta luotua. Olen nuoresta asti sitä pohtinut, mutta en ole varmuutta saanut.

Pitääkö työssä viihtyä? Pitääkö työtään jopa rakastaa? Vai onko työ vain elannon hankkimista varten? Ja jos niin on, pitääkö silloin sopeutua mihin vaan?

Luulen, että useimmat meistä vain menevät töihin. Se on joko pakko tai tapa. Harvalle meistä työ mikään lottovoitto on. Ellei sitten jo se, että on saanut töitä, ole lottovoitto.

Sen kyllä ymmärrän, että minulle tämä mennyt puolivuotinen oli vähintään viisi oikein. Ei siis itsestäänselvä juttu. Ja olen kiitollinen, että sen sain. Oli mukava olla töissä ja tuntea olevansa osa jotain merkittävää. Mutta sittenkin. Jotain puuttui.

Olen ajatellut, että se johtuu ammatinvalinnasta. Olen ajatellut, että jos minusta olisi tullut äidinkielenopettaja, joka minusta näin jälkeenpäin tuntuu että olisi pitänyt tulla, minä en enää tässä iässä pohtisi työkokemuksiani ja -viihtymisiäni. Minä olisin tehnyt työurani sen asian parissa, mikä minua eniten kiinnostaa, eikä muulla olisi väliä. Niin minä luulen.

Ja kun todellisuus on sitten kuitenkin ollut se, että olen tehnyt niin monenlaista erilaista työtä, joista mikään ei ole ollut juuri sitä, mitä minun olisi pitänyt tehdä ollakseni oma itseni, tulos on tämä. Selkiytymätön suhde työhön. 

Ja se vaivaa minua, koska tahdon asioihin aina selvyyttä.

Eikä tässä mitään ongelmaa olisi, jos työuraa olisi vielä parikymmentä vuotta jäljellä. Mutta kun ei ole. Se on eläkeikä seuraavaksi jäljellä. Äidinkielenopettajaksi ei enää opiskella tässä vaiheessa elämää, en minä ainakaan. Niin että jotain kompensaatiota voisin muunlaista yrittää viimeisiksi elinvuosiksi kehitellä. Mutta mitä?

Sitä kai sitten pitää nyt alkaa pohtia. Pakko se kai on. Vai voisiko antaa mennä vaan loppuelämä päivä kerrallaan? Tai mitä tässä tekisi? Onko järkevää tehdä jotain vai olla jo viimein tekemättä mitään?

Kumpi parempi, miten sinä tekisit?

...

Tällaisia mietin tänään.
Kiitos kun vierailit blogissani,  
tulethan pian uudestaan.
Ja kommentistakin tykkäisin 😊!


sunnuntai 27. tammikuuta 2019

Tylsyyttä, kiitos


Pakkasaamun kuu viime viikolla, ulkoportaalta kuvattuna.

Nykyajan digi-ihmisillä on paljon virikkeitä. On face, insta ja snäpsätti, whatsappi, bloggeri ja twitteri ja ties mikä tötteri. Aivoille riittää puuhaa aamusta iltaan ja vielä yöhönkin niin että hermoverkossa suhina käy. Meitä yli keski-ikäisiä ehkä vielä varjelee se, että monet sähköisen viestinnän sovellukset ovat meille edelleen vieraita. Mutta jotain sentään mekin sen verran, ettei tylsää hetkeä tule.

Ja koska kellään ei ole koskaan enää tylsää, on tylsyydestä muodostumassa ihmisille uusi ja harvinainen ylellisyystila. Jonka kenties joku pian keksii kääriä hyvään hintaan myytävään pakettiin.

En taida itsekään muistaa, miltä tuntuu, kun ei ole mitään tekemistä. Siitä on niin pitkä aika. Mutta muistelen, että joskus muinoin teini-iässä oli vielä sellaisia outoja hetkiä, jolloin käväisi mielessä, että mitähän sitä tekisi. Kirja oli luettu loppuun. Televisiosta ei tullut mitään. Puhelinta ei ollut. Ulos ei viitsinyt lähteä, eikä kavereillekaan voinut aina mennä kylään. Kun ei ollut mitään tekemistä, sitten sitä vain oli. Odotti, että tulisi huominen. Silloin tuntui, että aikakin pysähtyi.

Aika saisi pysähdellä nykyisinkin ja usein. Ajan seisominen olisi tervetullutta vaihtelua, sillä mitä vanhemmaksi tulee, sitä nopeammin aika kuluu. Ja jos sen tunteen tylsyydellä saa, niin mikä ettei. Sitä paitsi tylsyys on terveellistä; aivot tarvitsevat myös lepoa. 

Lumi kaunistaa paljaat puut.

Siksi ajattelin, että tänään voisin kokeilla. Tänään on sunnuntai, ulkona pakkanen eikä minulla ole muuta tehtävää kuin ruoka. Ja saunassa käynti. Ruoka ja sauna kuuluvat sunnuntaihin, mutta ei muuta, loppu on pelkkää tyhjää aikaa.

Tänään voisi olla tylsää. Ihan kohta jo. Kunhan saan tämän postauksen. Ensin tietenkin kirjoitan tämän postauksen, jossa kerron teille tiedoksi, että minäpä se täällä nyt tylsäilen enkä tee mitään.

Mitähän tästä tulee?

Enkö saa edes kommentteja lukea?

... Mitään tylsää tästä tule ...
Mutta jos kuitenkin ... hetki edes.

... 

Kiitos kun vierailit blogissani. 
Mukavaa (tylsää) päivää sinullekin!
Tule pian uudestaan.

Ja kommentistakin tykkäisin 😊!


...

lauantai 26. tammikuuta 2019

Pakkanen paukkuu, ihanaa!

Alkuviikosta käväisin pikaisella kävelyllä, kuva reitin varrelta.

Huh ihanaa pakkasta! Onpa mahtavaa, kun talvi on talvi, tällainen oikea kunnon talvi, niin että sen tuntee luissaan ja nahoissaan. Vaikka en minä ole talvesta enää samalla tavalla innostunut kuin joskus nuorempana. Suomen kaikki neljä vuodenaikaa on koettu jo niin monta kertaa, että mitä niistä hihkumaan. Vanhemmiten eivät tällaiset asiat enää niin vahvasti tunnu.

Tai ehkä kyse on jonkinasteisesta kyynistymisestä, ehkä luopumisesta? Ellei sitten jostain paljon syvemmästä syystä, josta en vielä ole päässyt selville.

Kaunista on, sitä ei voi kieltää.

Mutta se on minusta hienoa, että pakkanen on pakkanen. Kunnon pakkanen. Koko viikon on mittari pysytellyt miinus kahdenkympin tuntumassa, ja siitä minä tykkään. Silloin ei nimittäin tarvitse mennä ulos, vaan saa lekotella lämpimässä sohvalla ja lukea ja kirjoittaa. Ikkunasta näen sopivasti pihan puut, joiden oksilla lumi kauniisti kimmeltää. Ja kun välillä pistäydyn ulkoportaalla mittaria vilkaisemassa, saa kirpeästä kylmästä nopeasti tuntuman, että hyvällä omallatunnolla voin jatkaa näin.

Pihan lumitarhaa pakkasaamun sinessä.

Pakkasesta on ollut minulle hyötyä muutenkin kuin lekottelulupana. Sain nimittäin vihdoin loppuun Olli Jalosen Taivaan pallon, joka tyylinsä vuoksi antoi minulle kohtuullisen paljon haastetta. Se oli vähintään kaksijakoinen lukukokemus, mutta niin inspiroiva, että sain kipinän tutustua Jalosen tuotantoon lisää.


Ystävän kirjahyllystä nappasin heti innostuksissani lainaksi Jalosen 14 solmua Greenwichiin, joka on osoittautunut yllättävän vetäväksi. Olen iloinen, kun löysin Jalosesta itselleni uuden ja mielenkiintoisen upeasti kirjoittavan kirjailijan, jonka tuotantoa minulla on vielä paljon lukematta.

Tämän vuoden lukutavoitteeni on saanut mukavan alun, mistä voin osaksi antaa kiitokset siis myös kipakalle pakkasherralle.

Tänään on silti lähdettävä sen verran ulos, että pääsen viikoittaiselle kuntosalikäynnilleni. Mikä onkin ainoa asia, joka minun nykyisin vielä pitää suorittaa tuntui miltä tuntui.

Ja on minulla vähän jo ikävä juttuseuraakin, joten ehkä uhmaan pakkasta tänään toisenkin kerran ja kipaisen kaverille kylään. Jos saan itseni ylös sohvalta.

...


Mukavaa talvipäivää sinulle!
Kiitos kun vierailit blogissani,
tule pian uudestaan.

... Ja kommentistakin tykkäisin 😊!


perjantai 25. tammikuuta 2019

Selfiekeppiharjoituksia

Ensimmäinen ei ihan osunut kohdalleen.

Sain tyttäreltäni joululahjaksi kepin. Selfiekepin.

Selfiekeppi on valokuvauksessa käytettävä, useimmiten alumiinista valmistettu kokoonpainuva varsi. Kepillä henkilö voi kuvata laajemmalta ja pidemmältä alalta kuin mitä itse käsin pystyisi. Wikipedia.

Kepin avulla kuulemma saan parempia itsekuvia kuin ilman. Vähän etäämmältä kun kuvan ottaa, ei nenästä kuulemma tule niin iso tai silmistä niin pulleita kuin läheltä kuvattuina. Minun selfienihän eivät pääsääntöisesti koskaan onnistu hyvin, koska en ole valokuvamalliksi luotu, mutta ajatus kepin tuomasta lisäbonuksesta kuulosti niin lupaavalta, että päätin vähän kokeilla kuitenkin.

Otteen vakausharjoituksia.


Tässä postauksessa on muutama tyylinäyte eilisestä harjoituksesta.

Kun olin saanut kameran oikein päin keppiin ja kepistä tukevan otteen, kävelin sen kanssa ympäri asuntoa ja näpsin kuvia. Välillä valoon päin, välillä valosta pois, välillä sivulta ja välillä edestä kuvaten. Ja aina välillä tarkistin tuloksen ja deletoin.

Oikealla puolen kuvasta näkee, miten vakavaa puuhaa selfieiden ottaminen uuden selfiekepin kanssa on. Tämä otos menisi tavallisesti sensuurin leikkuriin, syistä jotka katsoja selittämättä huomaa, mutta laitan sen tähän, sillä siinä näkyy luonnollisen totisuuteni ohella, miten vakaasti osaan pidellä keppiä.



Tässä vasemmalla puolestaan on otos, jota ei näin läheltä pitänyt ottaa, mutta miten lie lipsahti.

Nätit korvikset kuitenkin, eikö olekin?

Olin eilen täti sinivihreä, joka on toinen lempiväreistäni, sen toisen, sinapinkeltaisen, lisäksi. Tämä on nyt tammikuun väri. Joku ehdotti täällä postauksissa aiemmin minulle punaista väriä, ja olen ajatellut, että sitä voisin kokeilla seuraavaksi. Jos tänä keväänä tulee punaista kauppoihin.

Vaatteitahan ei saa kaupoista muita värejä kuin sitä, mikä kulloinkin on muotia. Laitan sitten kuvia. Kunhan harjoittelen vielä lisää tämän kepin käyttöä, niin tulee tyylikkäitä.

Tässä ehdin jo vähän poseeraamaan.

 










Tässä ihka aito selfiehymy.

Keppiselfieiden ottaminen on rentouttavaa ja mukavaa puuhaa, kiitos tyttärelle oivallisesta apuvälineestä. Silti itseotetut kuvat itsestä tuntuvat vähän hölmöltä itsensä esille nostamiselta. Etenkin kun kuvat jakaa julkisesti, minkä tietenkin teen, jotta kaikki ne näkevät. Eivät selfiet muuten selfieitä ole.

Me vanhat emme ole tottuneet itseämme näyttelemään ja muille esittelemään, mutta ei se meiltäkään kiellettyä ole. Minusta päinvastoin tuntuu, että tässä puuhassa vanhakin nuortuu. Nämä nykykamerat kun ovat niin osaavia, että siloittelevat pahimmat naaman puutteet automaattisesti. Ei tarvitse muuta kuin katsoa kameraan ja hymyillä.

...


Tällaista touhua täällä tänään.
Kiitos kun käväisit, ja kommentistakin tykkäisin.
Mukavaa päivänjatkoa sinulle, tule pian uudestaan! 

...


torstai 24. tammikuuta 2019

Kuohuviiniä ja äidinkielen harjoituksia, osa 2

Kävelin läpi kaupungin lumisten puistojen.

Eilen oli taas tyttöjen kokous, jota olin ehtinyt jo pari kuukautta innolla odottaa. Joulu- ja vuodenvaihteen hulinat sotkivat vuosi sitten alkuun pääseen harrastuksemme, mutta nyt saatiin vihdoin aikaan uusi alku.

Kerroin tästä tyttökerhostani aiemmin viime syksynä, eikä me tosin mitään tyttöjä tietenkään oikeasti olla kukaan, ollaan vanhoja vaan, mutta ollaan sitten sitäkin viisaampia ja hauskempia. Tavallaan kyllä myös enemmän tyttöjä kuin tyttöinä muinoin, sillä lapsenomainen uteliaisuushan on taito, joka iän myötä vain lisääntyy. Jos niin tahtoo.

Ihanaa lapsuusajan tunnelmaa lumen keskellä.

Kokousten alkuperäinen syy ei silti ole vain pitää hauskaa vaan harjoitella luovaa kirjoittamista. Mutta siinä ohessa saamme joka kerta yllättäen höpinöistämme irti paljon muutakin. Kun kolme elämästä uteliasta naista kokoontuu yhteen jakamaan tarinoitaan, paljastuu sivumennen usein todellisuus, joka onkin paljon fiktiota ihmeellisempi.

Jutunlentoa irrottelee arvattavasti myös se, että aina välillä nostetaan kuohumaljaa. Yli kuudenkympin ikään pääseminen jo sinänsä riittää kenelle tahansa meistä kuohumaljan nostamisen syyksi, mutta vielä enemmän juhlan aihetta antaa yhdessä olemisen kiireetön hetki.

Kotimatkalla taivas oli jo pimeä.

Arvostan näitä kokoontumisia paljon, enkä vain sen vuoksi, että opin niissä aina jotain kirjoittamisesta. Vielä enemmän ne merkitsevät minulle siksi, että voin nauttia ystävien rennosta ja mielenkiintoisesta seurasta, mitä ei mikään muu korvaa. Vähän näin niin kuin esiäitien malliin.

Koska niin Harvoin yhtehen yhymme, saamme toinen toisihimme näillä raukoilla rajoilla, poloisilla Pohjan mailla.  Siksi Lyökämme käsi kätehen, sormet sormien lomahan, lauloaksemme hyviä, parahia pannaksemme.

...

Tällaista mietin tänään.
Kiitos kun käväisit, ja kommentistakin tykkäisin.
Mukavaa päivänjatkoa sinulle, tule pian uudestaan! 

...


keskiviikko 23. tammikuuta 2019

Piristystä lattioille Gudrunin matoilla

Olen törsännyt.

Tuskin uskallan paljastaa, mutta paljastan kuitenkin. Olen taas sortunut tuhlaamaan. Kun joulukuun alussa selasin Gudrun Sjödenin kuvastoja ja etsin jouluista pöytäliinaa, jota en löytänyt, huomasin nämä matot. Ja ajattelin, että kun ei liinaa, niin sitten matto.

Täyttä puuvillaa, 122cmx72cm.
Ajattelin, että mikä ettei, tilataan nyt, kun kerran on tarjolla, eihän tavallisista kaupoista mitään sopivaa lattioilleni koskaan löydy. (Niin kuin ei tahdo löytyä mitään muutakaan sisustustavaraa.) Ajattelin, että Gudrunin väreillä piristyy koko kämppä ja kalliista hinnasta välittämättä tein saman tien tilauksen.

Kuviot on ommeltu kudottuun pohjaan. Voi käyttää molemmin puolin.

Epäilin tietenkin vähän, järkevänä ihmisenä, mattojen hinta-laatusuhdetta (monihan on kakku päältä kaunis ja niin edelleen),  mutta luvattiin pesunkestävyyttä, joten ostaa räväytin kerralla kolme. Koska en osannut päättää, mikä väreistä olisi paras.

Matot tulivat jouluksi, ja ihastuin heti. Ne antoivat uutta ilmettä laittioille ja odotukseni mukaisesti todellakin piristivät myös mieltä. Mutta mikä parasta ja ihmeellisintä, nämä matot eivät aavistuksistani huolimatta ole vieläkään aiheuttaneet minulle katumusta. Parin kuukauden käytön jälkeen ne ovat osoittautuneet hintansa veroisiksi. - Tai ehkä pitäisi sanoa, että lähes hintansa veroisiksi, sillä ovathan ne nyt sentään vain mattoja.

Tuon yllä olevan vaalean maton jouduin nimittäin viikonlopulla pesemään siihen räiskyneen kastiketahran vuoksi, minkä ansiosta huomasin, että matoissa värien lisäksi on kuin onkin myös laatua.

Tässä matossa on painokuviointi, on myös muita halvempi.
Maton pintaan ommellut kuviot kestivät pesua nuhruuntumatta, eivätkä väritkään levinneet. Varovasti kylläkin pesin, pehmeällä harjalla ja kevyesti, mutta muuten aivan normaalisti niin kuin mattoja pestään.

Mattojahan voi pestä talvellakin, vaikka kylpyhuoneen lattialla, kunhan hyvän huuhtelun jälkeen käärii ne paksuihin pyyhkeisiin ja imeyttää veden tarkasti pois ennen kuivamaan laittamista. Gudrunin pienet matot ovat juuri sopivan kokoisia kotipesuun.

En minä silti enää näitä keittiöön hellan eteen levittele. Tahrat näkyvät näissä liian selvästi. Muutenkin tällaiset mielenpiristykset kannattaa pitää siistimmissä tiloissa ja näkyvillä paikoilla, jotta niistä on iloa pitkään.

Kaikenlaista sitä sisustusinnoissaan tulee touhutuksi. Ja sellainen kutina tästä törsäämisestä jäi, että ehkä vielä joskus selaan niitä Gudrunin mattosivuja ja etsin sieltä yhden ison.


...

Tällaisia paljastuksia tänään.
Kiitos kun käväisit, ja kommentistakin tykkäisin.
Mukavaa päivänjatkoa sinulle, tule pian uudestaan! 

...

tiistai 22. tammikuuta 2019

Tänäkään talvena ei ole pakko hiihtää

Pyhäselän rantaa. Jäälle pääsee jo.

Minulla ei ole suksia. Ei ole ollut moneen vuoteen.

Kun joskus seitsemisen vuotta sitten, taas kerran, muutimme pohjoisen lumilta etelän loskakeleihin, en halunnut vanhoja suksia enää turhaan mukaan pakata. Ja vaikka nyt olen asunut tuon reissun jälkeen jo viisi vuotta jälleen täällä kutsuvien hankien keskellä, en vieläkään omista suksia.

Minulle riittää, kun muistan sen vaivannäön, minkä hiihtoharrastuksesta itselleen saa.

Houkuttelee kyllä ...

Jotta hiihtämisestä voi nauttia, on sukset osattava voidella oikein. Myös vaatetuksen on satuttava sopivasti sään ja vauhdin mukaan, mikä ei useinkaan onnistu ennen kuin lopputalvesta monen kymmenen kerran harjoituksen jälkeen. Sukset on myös jollain kyydillä saatava ladulle, vaikka kävellen niin kuin yleensä olen tehnyt ja nytkin pitäisi tehdä, kun en satu asumaan aivan ladun vieressä. Ja sitten vielä se, että koskaan ei voi olla varma tuleeko hiihtoreissusta onnistunut vai jääkö se pelkäksi hikiseksi pakerrukseksi, jos suksi sittenkin lipsuu tai tökkii.

Mäet minun pitäisi joka tapauksessa kaukaa kiertää, joten reittikin olisi etukäteen tarkasti selvitettävä.

Lunta on pohjoisessa joka talvi, siitä ei ole puute. Tämä kuva on Oulaisista tammikuussa 2010.

Ja ihan ensimmäisenä pitäisi hankkia ne välineet. Minua kauhistuttaa jo ajatus siitä, miten vaikea on löytää sopivat monot. Sopivia ei nimittäin voi tietää ennen kuin on niillä hiihtänyt muutaman lenkin. Ei kaupassa mitenkään voi olla varma, että juuri nämä ovat hyvät, aina se on ollut minulla tuurikauppaa. Ja suksiakin on monenlaisia, ne pitäisi osata valita oikein, ei liian löysät eikä liian jäykät, ja mitä kaikkia niitä pohjamateriaaleja nykyään onkaan. Niin ja sauvat.

Ihan mahdottoman vaikeaa hommaa.

Joskus tein latuja itsekin, tässä tyylinäyte Ivalojoen jäällä tammikuussa 2009.

Luulen, että minä olen hiihtovälinetaisteluista jo kiintiöni saanut. 

Nyt mieluummin vain muistelen niitä ihania retkiä, jolloin kaikki meni kerralla nappiin ja hiihtämisestä saattoi nauttia. Muistelen etenkin niitä talvia, kun asuimme aivan pohjoisessa, ihanan Inarin Ivalojoen rannassa kymmenen vuotta sitten. Sukset olivat ovensuussa valmiina odottamassa, eikun hypätä vauhtiin vaan, ja mahtavia hiihtokelejä riitti. Se oli helppoa menoa. Eikä sen puoleen, ei siellä talvella muuta tekemistä ollutkaan.

Nyt onneksi on. Siksi olen voinut itselleni luvata, että koska hiihto on minulle liian vaikeaa välineurheilua eikä tuo latukaan menee tuosta kotiovelta, vaan tien toisella puolen neljän sadan metrin päästä, minun ei ole pakko tänäkään talvena hiihtää.

Kaamoksen jälkeen jo vähän on valoa, Ivalojoki ja pikku Tristan 22.1.2008.

Mutta vannomatta paras, eihän sitä tiedä, miten tässä innostuu. Talvi on alussa vasta.

...

Luistavia hiihtokelejä hiihtäjille ja aurinkoisia hankia kaikille!

Kiitos kun käväisit, tule pian uudestaan! 
Ja kommentistakin tykkäisin.

...

maanantai 21. tammikuuta 2019

Ihanaa olla kotona, osa 3: tyyny ja kaksi taululöytöä

Vaihteeksi kukkia.

Sisustamisintoni ei ota laantuakseen. Vaikka ei pieneen kotiimme paljon mahdu ja vaikka ei ole mitään erityistä tarvettakaan. On vain niin hauskaa laitella uutta kotia, jonka olemme vihdoin parinkymenen vuoden muuttojen jälkeen aikoneet nyt pitää loppu ikämme.

Vaikka ei sekään tietenkään ole varmaa, ja ehkä juuri senkin vuoksi haluan tehdä tästä kodista itselleni niin viihtyisän, ettei pois tee mieli. En tosiaan jaksaisi yhtään muuttoa enää. Mutta tehtävä ei ole niin helppo kuin luulisi, sillä monien muuttojen takia meiltä on vähitellen karsiutunut pois kaikki ylimääräinen tavara, mitä ihmisillä yleensä kodeissaan on.

Ei sen puoleen, muotikin muuttuu eikä kymmenen vuotta sitten ostetut huonekalut ja tekstiilit välttämättä näytä hyviltä enää tänään. Ja vielä herkemmin muuttuu minun mieleni. Pari vuotta sitten se halusi selkeää ja skandidaavista, ja nyt se tahtoo värikästä ja romanttista. Niin kuin tuon yläkuvassa olevan kukkaistyynyn, jonka löysin halvalla Iskun poismyynnistä ja joka hyvin sopii vanhojen tyynyjen rinnalle olohuoneen sohvannurkkaan.

Tuula Joutsenen grafiikkaa vuodelta 1983. Sopivassa valaistuksessa jännittävä.

Kodikkuus syntyy parhaiten sellaisten pienten yksityiskohtien avulla, joihin liittyy tärkeitä, rakkaita muistoja ja jotka ovat aina olleet niillä tutuilla paikoillaan, joihin on vuosia totuttu. Niinkuin vanhoilla ihmisillä asunnoissaan tavarat ovat. Siksi minusta uuden tyhjän kodin sisustaminen lähes alusta asti näin vanhana on haasteellisempaa kuin nuorena. Mistä löydän kaikki ne omanlaisemme ja kodikkuutta tuovat tavarat, joita meillä ei tallessa ole?

Yksi ratkaisu ovat vanhat taulut, jotka heti kaupan seinällä ensi näkemältä tuntuvat tutuilta, kuin omilta. Tuo yläkuvassa oleva Tuula Joutsenen taulu, jonka vahingossa löysin eräästä pienestä kehystysliikkeestä, on juuri sellainen. Tykkään siitä ihan mahdottomasti. Harmi vain ettei sille löytynyt nimeä, mikä mielestäni on iso puute. Näen siinä metsästäjän keihäänsä kanssa, mutta tunnetasolla se herättää ajatuksia myös ihmisen taistelusta, taakan alta nousevasta voimasta ja ihmisyydestä yleensä.

Samasta putiikista otin mukaani myös toisen vanhan maalauksen, Aimo Ronkasen maisema-akvarellin 1900-luvun puolivälistä, oletan. Siinä on ihanat vanhanaikaiset värit ja lapsuudestani tuttu jokimaisema. Tämä taiteilija on jo aikaa sitten poismennyt, eikä varmasti hänkään mikään tunnettu ole koskaan ollut, niin kuin ei edellinenkään, mutta sillä ei ole väliä. Tunnelma ratkaisee. Näitä tauluja jaksan tuijottaa loputtomasti, ja silloin ne ovat minulle hyviä tauluja.

Aimo Ronkanen s.1913, akvarelli, jonka maalausvuosi ei näy.

Olen oikein tyytyväinen hankintoihini. Pikku hiljaa alan uskoa, että tarpeeksi sisukkaasti kun tahtoo, niin jossain välissä sitä eksyy etsimänsä luo. En muista, mitä oikeastaan olin aluperin kaupungilta hakemassa, mutta mukavan mielenkiintoisia löytöjä viime viikolla tein, eivätkä olleet kalliita edes.

Tällä tavalla kun lopun ikääni ympärilleni sillä silmällä katselen, eiköhän sitä kaikenlaista turhaakin ala nurkkiin kertyä. Sitä sellaista, josta perilliset sitten tuskailevat, että mitähän sitä tälle rojulle tekisi.


...

Tällaista mietin tänään.
Kiitos kun käväisit, ja kommentistakin tykkäisin.
Mukavaa päivänjatkoa sinulle, tule pian uudestaan! 

...

sunnuntai 20. tammikuuta 2019

Ihmisen osa ja Tuntematon mestari




Ihmisen osa, draamakomedia, ensi-ilta 21.12. 2018

Viikonlopun pakkasissa ei ole tullut paljon ulkoiltua, mutta elokuvateatteriin miehen kanssa perjantaina ja lauantaina sentään käveltiin. Tällä kertaa katsottaviksi valikoituivat kaksi teemaltaan yllättävän samanlaista elokuvaa, Ihmisen osa ja Tuntematon mestari. Molemmissa tarinoissa pääosassa on työlleen omistautunut, läheisistään etääntynyt ja taloudellisten haasteiden kanssa yksin kamppaileva mies.

Ihmisen osa sai ensi-iltansa jo ennen joulua, mutta sen näkemiseen minulla ei ole ollut kiire. Uteliaisuuttani halusin sen kuitenkin nyt sitten nähdä, vaikka siitä onkin annettu huonoja arvioita muun muassa Iltalehdessä ja Episodissa. Ja kyllä sen katsoo, ei se ihan mahdoton ole.

Hieman vain ihmettelen, miten tämä ammattilaisten käsissä syntynyt lopputulos muistuttaa enemmän yläkoululaisten tekemää äidinkielen harjoitustyötä kuin vakavasti käsikirjoitettua elokuvaa, etenkin kun ohjaaja Juha Lehtolan lisäksi käsikirjoittamiseen on osallistunut myös itse kirjailija Kari Hotakainen. Ihmisen osa on odutusteni vastaisesti ihmetyttävän pinnallinen. Vuoropuhelu on töksähtelevän irrallista ja hätäistä, tilanteesta toiseen siirrytään pomppien ja henkilöt jäävät ontoiksi, eivätkä komediallisiksi tarkoitetut (niin kuin oletan) kohtaukset naurata, korkeintaan vähän hymyilyttävät.

Tämän elokuvan tekee katsomisen arvoiseksi lähinnä Hannu-Pekka Björkmanin upeasti esittämän, konkurssin tehneen Pekan tragikoomisuus, joka sai minut paikoin jopa herkistymään. Parhaita hetkiä elokuvassa ovatkin ne, joissa antisankari Pekka-parka tyynesti ponnistelee eteenpäin ongelmiensa kanssa ja taustalla soi ihastuttavan koskettava, tanskalaisen elokuvasäveltäjän Halfdan E:n musiikki. Kaikki muu onkin oikeastaan turhaa.

Tuntematon mestari, hallittua draamaa, ensi-ilta 4.1.2019
Anna Heinämaan käsikirjoittama ja Klaus Härön ohjaama Tuntematon mestari on sen sijaan saanut hyvät arvostelut, mistä tahansa niitä luen. Eikä ihme, sillä tämä elokuva on huolellisesti, harkitusti ja hallitusti koottu kertomus, joka koskettaa myös tunnelmallisella lavastuksellaan ja Helsinki-kuvauksellaan.

Tämä elokuva ei poukkoile, vaan keskittyy siihen, mikä on tärkeintä, vanhan taidekauppiaan  viimeiseen yritykseen toteuttaa unelmansa. Elokuva on uskottavasti ja syvällisesti vanhan miehen elämäntilannetta ja tunnemaailmaa kuvaava. Tässä paketissa ei ole mitään turhaa.

Parasta tässäkin elokuvassa silti on pääosan esittäjän upea suoritus. Heikki Nousiainen luo vanhan taidekauppiaan rooliinsa niin aitoa tunnelatausta, että se pitää otteessaan loppuun asti. Onnellisesti päättyvän lopun vuoksi huomasin mieheni silmissä jopa kyyneleitä, mutta itse en yhtä syviä tunnekokemuksia saanut, mikä johtunee siitä, että pienestä loppujännityksestä huolimatta elokuvan juoni on liian helposti ennalta-arvattava.

Tykkään kuitenkin siitä, että kaikki päättyy lopulta hyvin eikä päinvastoin. Tuntemattomasta mestarista jää hyvä mieli ja toiveikas, elämää rakastava olo. Näitä tunnelmia korostaa sopivasti kaunis musiikki, josta vastaa ruotsalainen säveltäjä Matti Bye. Vaikka Härön edellisen elokuvan, Miekkailijan tasolle elokuva ei yllä, erinomaisen katsottava laatuelokuva tämä on.

...

Tällaista mietin tänään.
Kiitos kun käväisit, ja kommentistakin tykkäisin.
Mukavaa päivänjatkoa sinulle, tule pian uudestaan! 

...

lauantai 19. tammikuuta 2019

Uusi dieetti: dieetittömyys

Yhdessä syöminen on parasta.

Kyllä me olemme hauskoja otuksia, en voi muuta todeta luettuani Hesarista juttua uusimmasta ruokavaliotrendistä. Oi ihmisen loputon kekseliäisyys! Me osaamme kehittää kaikesta mahdollisesta syömiseen liittyvästä itsellemme muodin - ja muotin - jota hurahdamme muitta mutkitta joukolla noudattamaan.

Kun vihdoin tuntuu, että kaikki on jo kokeiltu Antti Heikkilän hiilihydraatittomasta paleontologisen kautta vihersmoothieihin ja aina vain tarkempiin ohjeisiin kuten DASH, DNA, SIRT, SCD ja MIND, nyt pitää vielä dieetittömyydestäkin tehdä dieetti: no-diet diet.

Olemmeko niin tottuneet ruokavalio-ohjeisiimme, että ohjeista vapauttaminenkin pitää tehdä meille ohjeeksi? Eihän syömiseen oikeasti tarvita muuta kuin nälkä.

Mutta siinäpä se. Vatsan kurina on enää vain harvalle tuttu ääni. Turrutamme kehon viestit syömällä liikaa tai noudattamalla jotain niistä tiukoista erityisdieeteistä, jonka kulloinkin olemme valinneet. Koska emme tunnista todellisia tarpeitamme, tarvitsemme tarkat ohjeet, jos haluamme syödä terveellisesti.

Luonnollisessa olotilassa sen sijaan, kun keholla on asiaa, sitä kuunnellaan ja tarkistetaan sen saama ravinnon määrä ja laatu ja korjataan puute. Siihen meitä ohjaa nyt dieetitön dieetti.

Lapset ovat luonnostaan intuitiivisia syöjiä, kunnes se kyky heiltä pilataan.
Jos tämä uusi trendi nyt tosiaan tulee jäädäkseen ja peittoaa tullessaan kaikki turhat muut dieetit, vielä minä sen otan vastaan. Vaikka en sitä dieettinä voikaan pitää.

Sehän on sitä, mihin olen lapsesta asti tottunut. Minun lapsuudessani ja vielä lastenikin lapsuudessa (siis 60-80-luvuilla) syöminen oli arkista, helppoa ja yksinkertaista. Nälkä ajoi kotiin ruokapöydän ääreen, ja siinä syötiin sitä mitä oli. Ei aina hyvää eikä monipuolista, mutta sen kummempaa ei osattu halutakaan. Karkkia saatiin lauantaina, ja sen jälkeen keksittiin muuta huvitusta, mentiin pihalle ja juostiin naapuriin.

Dieetitön dieetti on paluuta siihen, mitä meillä oli ennen kuin elintasomme nousi nykyiselle tasolleen ja täytti kauppojen hyllyt turhilla houkutuksilla. Luonnollisessa dieetissä syödään muutama ateria päivässä, valoisaan aikaan ja ilman napostelua. Myöhään illalla tai yöllä ei syödä mitään, sillä silloin nukutaan. Kysymys on paluusta ihmisen normaaliin ruokasuhteeseen ja syömisrytmiin, intuitiiviseen syömiseen, jossa kuunnellaan kehon tarpeita ja luovutaan sekä turhasta syömisestä että syömisen kontrolloinnista.

Kuulostaa niin luonnolliselta, että tästä ei voi tulla vaikeaa. Mutta tietäen nykyajan ihmisten innostuksen trendien perässä juoksemiseen uskallan toistaiseksi epäillä tämänkin villityksen käsistä karkaamista. Ei ole helppo ottaa näin luonnollista ja vapaata ruokailutapaa käyttöön, jos on jo vuosia tottunut ruokailunsa kanssa suuntaan jos toiseen vehtaamaan. Siksi ennustan, että dieetittömyydestäkin me keksimme vielä monta uutta dieettiä.

Suomalaiset ravitsemussuositukset 2014.

Mutta luulen, että minulle riittävät edelleen terveellisen ravinnon perusohjeet, joita olen vuosikymmeniä seurannut. Ruokaviraston sivuilta löytyvät suomalaiset ravitsemussuositukset lupaavat, että ravitsemuksellisesti riittävän ruokavalion voi yksilötasolla koostaa usealla eri tavalla, kukin mieltymystensä ja kehonsa tarpeiden mukaan, luonnollisesti.



...

Tällaista mietin tänään.
Kiitos kun käväisit, ja kommentistakin tykkäisin.
Mukavaa päivänjatkoa sinulle, tule pian uudestaan! 

...