keskiviikko 17. heinäkuuta 2019

Lomalaisen mietteitä: työtä ikävä?


Kesäkukat kuuluvat kesään.

Ylättäen näin keskellä kiihkeintä kesälomakautta, ikään kuin tässä (työkokeilun jälkeen) kesälomalla minäkin ollessani, olen yllättänyt itseni miettimästä, miten mukava olisi taas odottaa työn alkua. Niin kuin joskus ennen.

Olen minä tosin ehtinyt jonkin kerran kokea sitäkin, miltä tuntuu, kun loman jälkeen työnilo heti ensimmäisen työpäivän aikana sammuu. Se ei ole meillä tavatonta. Suomalaisilla työpaikoilla kärsitään arvottomuuden tunteesta, riittämättömyydestä ja yksinäisyydestä -  ja täysin turhaan, sillä toisinkin voisi olla.


Tarpeettomana hylätty. Romu.

Joku voi tietysti olla sitä mieltä, että ei töissä tarvitse viihtyä. Itsekin olen vakituisen työn puutteessa alkanut kääntyä siihen suuntaan, että ehkä töitä voisi tehdä myös pelkän rahan vuoksi. Mutta ei sen silti tarvitse kidutusta olla.

Ruostuu paikalleen. Ilman omaa syytään.

Työkyvyn parantamisesta kyllä paljon puhutaan. Esimerkiksi STM:n uuden linjauksen tavoitteena on, että ihmiset jatkavat työssään nykyistä kauemmin ja niin että jokainen voi hyödyntää olemassa olevaa työkykyään.  

Äkkiseltään kuulostaa kovin kauniilta, mutta tohdin epäillä tavoitteen saavuttamista. Jos töissä ei viihdytä, niin miten siellä jaksetaan ikälopuksi asti? Ja jos töitä ei ole, miten sitten työkykyään hyödyntää?

En löytänyt tuosta linjauksesta sanaakaan siitä, että töissä pitäisi saada kokea yhteenkuuluvuuden tunnetta ja hauskuutta. Tuskin uusi hieno termi työkykyjohtaminenkaan paljon saa aikaan, kun yksin pitää pakertaa ja sen ohella jatkuvasti lisää opiskella - pelätä kilpailukykynsä puolesta. 

Siinä se loppuunsa asti odottaa.


Miksi vain harvat ja valitut (presidentit, poliitikot, yrittäjät, yritysjohtajat, taiteilijat) saavat tehdä omia töitään - mukavine kahvitaukoineen - niin pitkään kuin henki pihisee? 

Minä olen heille niin kateellinen. 
 
Luonnossa kukat ovat kauneimmillaan ...


Mutta ei se mitään, vielä jatkuu kesäloma-aika. 


Minullakin. 
 
... ja pörriäiset pörräävät huolta vailla.

 ... No, kesä ainakin.

 ... Nautin minä siitä ... suloisia kesäpäiviä sinullekin!

 ...

Tuli hieman haikeita mietteitä tänään. Vaan eivät ne kesämieltä vie.


Kiitos kun käväisit,  
tulethan pian uudestaan.

... ja kommentistakin tykkäisin ... 😊

...



maanantai 15. heinäkuuta 2019

Kaukojunalla länteen, osa 2: Buckila Herrgård ja torikuoppa

Buckila Herrgård, Piikkiö.
Turusta,  jonne lännen lenkillämme jatkoimme Tampereelta, olen aiemmin jo kaksi postausta koonnut (tämän sekä tämän), joten tällä kertaa ei tule tarinaa Turusta, vaan Turun naapurista, Kaarinan Piikkiössä sijaitsevasta Pukkilan kartanosta.

Kartta kartanon alueen rakennuksista.

Idylliseen Buckila Herrgårdiin, tuttavallisemmin Pukkilan kartanoon, on Turusta matkaa ajoreitistä riippuen reilu kymmenen tai parikymmentä kilometriä. Ja jos ajaa Littoistentietä, saa matkan varrella ihastuksesta huokailla myös Varsinais-Suomen kodikkaita peltomaisemia.

Omalla autolla tälle vierailulle on parasta lähteä, sillä bussin reitti ei  lähelle vie. Ja junalla sinne ei  pääse ollenkaan, sillä henkilöjunaliikenne Piikkiöön loppui jo 1970-luvulla.

Kartanon sali sopii monenlaisiin tilaisuuksiin.

Pukkilan kartano luetaan valtakunnallisesti merkittävien kulttuuriympäristöjen joukkoon. Nimi tulee Boc-suvusta, joka omisti kartanon 1540-luvulta 1720-luvulle. Nykyinen rokokootyylinen päärakennus on hovioikeudenneuvos, myöhemmin Turun ja Porin läänin maaherra, Christoffer Johan Rappen rakennuttama ja valmistunut vuonna 1762.

Kaakeliuuneista jo näkee, ettei täällä ole asunut kuka tahansa kaduntallaaja.
Kartanon kahvila, Fabbes Cafe Pukkila. (Kuva on yrityksen Facebook-sivulta.)
Varsinainen kartanomuseo ei harmi kyllä enää toimi. Se oli auki yleisölle vielä vuoteen 2012. Tällä hetkellä alueen tiloissa toimii vain eri alojen yrittäjiä, muun muassa sisustusliike Adalmiinan Helmi ja Fabbes Cafe Pukkila, jossa tarjoillaan mahdottoman vastustamattomia leivonnaisia.

Kotitekoista, suussa sulavaa Brita-kakkua.
Leivoskahvit meillä olikin tällä pikapyrähdyksellä päällimmäisenä mielessä, sillä Adalmiinan Helmi ei ehtinyt meidän aikataulussa aueta. Sen mielenkiintoiset valikoimat jäivät tyystin näkemättä, mutta onneksi niitä löytyy myös nettikaupasta ... Enkä minä oikeasti mitään sisustusjuttuja tarvitse, mutta oishan niitä aina kiva katsella.

Vanha senkki eteisen puolella.
Myös ihastuttava lasten pinnasänky on saanut paikkansa eteisessä. 
Peräkamarissa on esillä uutta vanhaa kylpyhuonekalustoa. Miksei näinkin voi vanhaa kartanoa käyttää, kalusteet sopivat oudosta sijainnista huolimatta tunnelmaan.

Tyylikäs kylpyamme, esittelyssä vain.
Tällaisia lähes piilossa olevia elämyksiä on mukava matkoilla kokea, mutta ei näitä osaa ilman paikkakuntalaisten opastusta etsiä. Nytkin tuonne Piikkiöön poikettiin ihan vain päähänpistosta, ja vähän jäi sellainen kutina, että tämä pitää visiteerata joskus uudestaan ja ajan kanssa.

Kahvilan takana pienessä kamarissa on esillä sekalainen valikoima vanhaa tavaraa.
 Ihastuin värikkäisiin lasipulloihin.

Pukkilan kartano -vierailu oli siis lähinnä kahvitteluhetki vain, nopeasti tehty niin kuin koko heinäkuinen lännen matkamme, mutta ei hätää, sillä uskon, että pian olen Turun seudulla taas. Melkein ilmaiseksi kun junalla pääsee, ei sinne niin kamalaa ole matkustaa täältä Itä-Suomen maanääristäkään. 

Itse Turusta ei sitten ole kuin kuin kaksi kuvaa, jotka otin, kun kävimme keskustassa kauppatorin työmaan katsastamassa.

Turun monttu kuvattuna Wiklundin toisesta kerroksesta.
Wiklundilla on kivoja näköalaterasseja.

Ja tietenkin, Sokos Wiklundilla haluan aina pistäytyä. Hetken sinne tänne harhailtuamme löysimme (kysymällä meikkiosastolta) reitin toisen kerroksen ravintolamaailmaan (hissillä Coffee Housesta), jossa päädyimme Rapidoon nauttimaan kahvit ja salaatit.

Halusimme nimenomaan toiseen kerrokseen ihmettelemään toriparkin rakennustouhuja mukavasti lämpimässä auringonpaisteessa. Kuvassa matkakumppani  näyttää viihtymisen mallia.

Turun keskusta ei muutoin - toistaiseksi - houkuttele viihtymään. Sen verran silti löysimme kärsivällisyyttä, että raivasimme kulkumme torin reunalle jätetylle kapealle markkina-alueelle ostamaan ihania, tosi makeita mansikoita. Niin makeita en ole Joensuusta löytänyt.

Ei sitä pieneen ja vaatimattomaan tottuneen maanmatosen paljon muuta riemua matkailuistaan tarvitse löytääkään. Silmän ja suun ruokaa saa vähälläkin rahalla ja yllättävän läheltä, lähimatkailemalla.
(Entisajan malliin sukulaisten luona yöpymällä ei tarvitse maksaa hotellikulujakaan 😀 , kiitokset tyttärelle ja vävylle majoituksesta.)



...

Tällaisia seikkailuja tällä kertaa.

Kiitos kun käväisit,  
tulethan pian uudestaan.

... ja kommentistakin tykkäisin ... 😊




torstai 11. heinäkuuta 2019

Kaukojunalla länteen, osa 1: Tampere


Tammerkoski virtaa Näsijärvestä Pyhäjärveen, läpi Tampereen keskustan.

Itä-Suomesta katsottuna on koko muu Suomi hirveän kaukana. Niin kuin esimerkiksi Tampere. Tai Turku.

Mutta ei se paljon haittaa, sillä junalla pääsee. Melkein minne vain.

Heinäkuun alussa sain miehen mukaan muutaman päivän junakierrokselle, tuhannen kilometrin lenkille Joensuusta Pieksämäen kautta Tampereelle ja Turkuun ja Lahden kautta takaisin Joensuuhun. Koko kierros hintaan 55,30 euroa/hlö, halpuuden ehtona vain, että olin hankkinut liput kuukausi ennen lähtöä.

Tässä postauksessa on hetkiä Tampereelta, jossa vietimme yhden yön edullisessa Dream-hostel-hotellissa Åkerlundinkatu 2:ssa. Siis Tullin alueella, hotelli Tornin ja Tampere-talon naapurissa, mistä pääsimme kävellen helposti kaupungin elämysten pariin.

Dream-hostel on remontoitu vanhaan teollisuusrakennukseen, joka on joskus toiminut mm. paperitehtaan varastona ja lääketehtaana.
Huoneet ovat pieniä, mutta edullisia. Kahden hengen hotellihuone maksoi 79 euroa.
Aamiainen sisältyy hotellihuoneen hintaan, mutta se tarjoillaan tien toisella puolella saman yrityksen tiloissa, Tullin Saunan bistrossa.
Bistrossa oli rauhallista ja aamiainen monipuolinen, vohveleitakin on mahdollisuus paistaa.

Ennen kaupunkielämyksiä oli tietysti ensin koettava junaelämys. Lähtö oli Joensuusta klo 7.00 lähijunalla Pieksämäelle, siellä vaihto kahden ja puolen tunnin kuluttua Tampereen suuntaan menevään Helsingin junaan, ja Tampereella oltiin klo 11.46, aikataulun mukaisesti.

(Junien vaihdoissa saa olla tarkkana, mutta kun etukäteen tekee itselleen kartan avulla selväksi, mihin suuntaan ja mitä kautta on menossa, sekä tarkistaa junan numeron ja lähtöraiteen, niin hyvin sujuu, vaikka asemalta olisi yhtä aikaa lähdössä kaksikin junaa samaan suuntaan niin kuin Pieksämäellä sattui olemaan.)

Junissa näkee usein innostavia persoonia, niin nytkin, mutta en tällä kertaa kenenkään kanssa juttusille ruvennut, vain uteliaana sivusilmin seurailin ja mielessäni hahmottelin heistä hauskoja tyyppejä tuleviin sensaatioromaaneihini.
 
Hotellilla puolestaan harjoittelin joutessani hienoja peiliselfieposeerauksia sillä välin, kun matkakumppani loikoili junamatkan rasituksen irti istumalihaksistaan. Kuva tässä näyttää tasoni.   

→→→

Kun sain miehen ylös sängystä, lähdimme juoksujalkaa peräkanaa, minä tietenkin edellä, kaupungin halki pitkin remontissa olevaa Hämeenkatua Näsijärven rannalle Särkänniemeen. - Emme huvipuistoon iloittelemaan, vaan Sara Hildénin taidemuseon aarteisiin hartaasti syventymään. 

Out of Office -kesänäyttelyyn on koottu erilaisia tapoja irrottautua arjesta, joista alla on muutamia näytteitä malliksi:
Kattaus kahdelle, 2016-19. (Puu ja sekatekniikka.) Tapani Kokko, s. 1969 Pudasjärvi.
Hadow, 2013. (Akryyli.) Berta Fischer, s. 1973 Dusseldorf.
Dorian Grayn muotokuva, 2013. (Öljy kankaalle.) Kari Vehasalo, s. 1982 Ylöjärvi.
Pupun kosto, 2006-07. (Lyijykynä paperille.) Stiina Saaristo, s. 1976 Kisko.
Pakettimatkalla, 2007. (Akryyli ja öljy kankaalle.) Minna Jatkola, s. 1974 Raahe.

Lasi ja viulu, 1912-13. (Hiili ja sanomalehtipaperi paperille; kollaasi.) Pablo Picasso, 1881-1973.
Irrottautuminen luonnossa, 2019. (Salakuvaus, Sara Hildénin takapiha.)

Tulopäivä Tampereella oli lämmin, ja hiki virtasi, mutta silti kierreltiin näyttelyn jälkeen vielä Tammerkosken ympäristössä vanhojen tehdasrakennusten tunnelmissa.

Tallimiehen puoti.
Särkänniemestä on noin kilometri Kuninkaankadun Tallipihalle, joka on ollut Finlaysonin puuvillatehtaan patruuna Wilhelm von Nottbeckin asuinpalatsin talouspiha 1800-luvulla. Nyt sieltä löytyy kodikas pihapiiri, jossa on lähes aito entisajan tunnelma, jos ei välitä siitä, että alueella keskeisessä osassa on kaupankäynti. - Kyllä siellä saa käyskennellä mitään ostamattakin.

Nooran putiikki.
Musta-Maija, Rusetti ja Kanamity-Jane  - eivät olleet myytävänä.



Tallipihalta on Kuninkaankatua vain hyppäys Nottbeckin asuinpalatsille, nykyiselle Finlaysonin palatsille. Se on 1900-luvulla toiminut Finlaysonin johtajien asuntona, mutta vuodesta 2001 alkaen se on kuulunut ravintoloitsija Keijo Olanderin omistukseen.

Palatsin ja sen ympäristön rakennukset, puistot sekä Tammerkosken yli, padon päällä, kulkeva kävelysilta luovat mielenkiintoisen kokonaisuuden, jossa on mukava kuljeskella.

Vuonna 1899 valmistunut, em. mainitun patruunan pojan rakennuttama Finlaysonin Palatsi on nykyisin ravintola.

Palatsinraitti.
Näkymä Palatsinraitin sillalta Näsijärven suuntaan.
Palatsinraitin silta on rakennettu padon päälle, tältä näyttää Tammerkosken patouoma keskustan suuntaan.
Museokeskus Vapriikki on Tampellan puolella, Aleksandra Siltasen puiston reunalla.

Tammerkosken yläjuoksulla olisi ollut myös Vapriikin museo ja paljon muuta nähtävää, mutta jatkoimme kosken itäreunaa seuraillen Koskipuiston, Hämeenkadun ja rautatieaseman kautta keskustasta hieman itään, Tullin alueelle.

Rakkauslukkoja keskikosken Patosillan verkossa.
Siellä kävimme hotellilla hikeä kuivaamassa ja henkeä vetämässä, ja teimme sen jälkeen lyhyen iltakävelyn takaisin rautatien länsipuolelle, nyt Kalevantietä radan yli Etelä-Kyttälään, etsimään kevyttä ja nopeaa iltapalaa. 

Kyttälä on kaupunginosa Tammerkosken itärannalla, kosken ja rautatien välissä. Hämeenkadun pohjoispuolella Pohjois-Kyttälä ja eteläpuolella Etelä-Kyttälä. 

Ei se ole kyttääjien kylä, vaikka nimi siihen viittaa ja vaikka siellä etelän puolella jossain myös poliisilaitos sijaitsee, vaan nimi on todennäköisesti johdettu jousiampujaa tarkoittavasta ruotsin sanasta skytte.
Koskipuisto on kosken itäreunalla. Sekin kuuluu Kyttälään.
Löysimme herkullista salaattia, jonka ehdimme juuri sulkemisaikaan ostamaan Koskikeskuksen Arnoldsilta ja jonka söimme läheisessä suttuisessa pikku puistikossa (siitä ei ole kuvaa, mitä jälkeenpäin harmittelen, oli se niin näky). Emme millään jaksaneet enää pidemmälle parempia paikkoja hakemaan, eikä nälkä lue maisemia, niin kuin sananlasku sanoo.

Belgialainen vohveli maistui, viis liikenteen melusta.

Jälkiruokavohvelin ja kahvit nautimme Cafe Bar Bistrossa Hatanpäänvaltien ja Vuolteenkadun kulmassa. Erinomaisen kiva palvelu ja vohveli vielä erinomaisempi.

Oijjjoi. Herkkua!

Terassille tahdoimme tietenkin, mutta ei sekään mikään romanttinen paikka keskellä liikenteen melua ollut. Mutta tärkeintä oli lyhyt matka sänkyyn, jonne jo väsyneet ruumiimme kiireesti halasivat.

Matkalla hotellille, Kalevantien sillalla, kuvasin vielä nopeasti Tampereen (metamodernia?) nykyaikaa.

Hotelli Torni on aikamoinen ilmestys, Suomen korkein hotelli. Eikä se muutenkaan ole mikä tahansa hotelli: "Syksyllä 2014 avattu hotelli on kunnianosoitus Tampereen historialle ja kaupungin legendoille", väittää hotellin verkkosivu.

Torniin on yhdistetty vuonna 1874 valmistuneet Museoviraston suojelemat veturitallit, jotka kuulemma kunnostettiin hotellihankkeessa uuteen loistoon. Ehkä otamme ensi kerralla huoneen sieltä  ...
Solo Sokos Hotel Torni Tampere sijaitsee rautatieaseman vierellä, ihan meidän Dream-hotellin naapurissa.

Ensimmäinen päivä meni siis Tampereen keskustan ympäri juostessa, mutta toinen päivä otettiin rennommin. Se oli kolea ja sateinen, joten myös sää esti laajemmin ulkoilemasta.

Ennen kello neljän Turku-junalle lähtöä kiertelimme aivan rautatieaseman lähistöllä, jälleen Koskikeskuksessa ja lisäksi Tullintorilla vaateostoksilla. Siinä jossain välissä tutustuimme myös Tampereen ortodoksiseen kirkkoon.
Pyhän Aleksanteri Nevskin ja Pyhän Nikolaoksen kirkko sijaitsee Etelä-Kyttälässä.
Ikonostaasin takana olevalle alttarille on vain papeilla ja henkilökunnalla pääsy.

Yksityiskohta eräästä monista kirkon aarteista.

Ortodoksien kirkoissa riittää ihastelun aiheita, mutta myös ihmeteltävää. Erityisen ihastuttava ihmeellisyys on minusta ikonostaasi, jonka keskellä on Kuninkaan ovet eli Pyhä portti alttarille. Sitä saa käyttää vain vihitty papisto.

Mutta on tällä kirkolla jännittävämpiäkin tarinoita kerrottavanaan. Esimerkiksi se, että vihkiäisissä marraskuussa 1899 mukana oli itse kenraalikuvernööri Bobrikov. Tai se, että ikonostaasin viereiseltä seinältä löytyy ”Ammuttu Kristus”, ikoni, jossa muistona kansalaissodasta on vielä jäljellä valkoisten luodinreiät. He kun voiton huumassaan  tunkeutuivat "ryssänkirkkoon" ja tuhosivat sen irtaimiston. Tihutyöhön saattoi innoittaa myös perätön huhu, jonka mukaan punaiset olisivat käyttäneet kirkon kellotornia tähystyspaikkanaan.

Kirkon historiaa miettiessä tuli nälkä, joten lähdimme sieltä sitten etsimään hyvää ja nopeaa ruokapaikkaa ja päädyimme kiinalaiseen lounasbuffettiin Tullintorille.
Yi Sushi, pieni, siisti ja rauhallinen, tarjoaa sushia ja kiinalaista lähellä rautatieasemaa Tullintorilla.


Yi Sushin ruoka oli halpaa ja hyvää ja ravintola siisti. Ja jos on ortodoksien kirkossa loistetta, ei se ollut hassumpi kiinalaisenkaan taiteen väritys.

Tästä koreasta herrasta oli pakko saada kuvamuisto mukaan.

Olisi Tampereella kulunut viikkokin ihan kevyesti, mutta aikataulu ei antanut periksi enempään. Yksi yö ja kaksi päivää saatiin, ja kivoja tunnelmia siinäkin ajassa ehdittiin mieleen tallettaa.

Tampere on niin moninainen kaupunki, että siellä riittää näkemistä ja kokemista joka käynnille. Nyt kertyi tällaisia muistoja, ensi kerralla uusia.

Lopuksi pari kuvaa Hämeenkadun nykytilasta, jottei unohdu tämä tamperelaisten ja turistien vuonna 2017 alkanut riesa.

Hämeenkatua asemalle päin.

Täytyy myöntää, että kun koko kaupungin pääkatu on myllätty kerralla ja hyvin, ei Tampereen keskusta itseltään tänä kesänä näytä. Mutta ollaan kärsivällisiä.
Tuolla me seassa sujuvasti puikkelehdittiin.

Luvassa on, että katu tulee valmistuttuaan (ehkä vuonna 2023?) olemaan kaupunkilaisten olohuone, jossa lehmukset suhisevat, ratikat kolisevat ja ainainen valitus mukulakivistä jää unholaan. Hämeenkadusta tulee kävely-, pyöräily- ja joukkoliikennekatu, jolle yksityisautoilla ei ole asiaa. Kannattaa sitä odottaa.

Haikeana pohdiskelin, ehdimmeköhän sitä ennen vielä vierailla tässä pirkanmaalaisten kompaktissa pääkaupungissa, kun Tullintorilta kiirehdimme asemalle klo 16.00 Turun junaan ja suuntasimme katsomaan Suomen kuuluisinta torikuoppaa ... 


...

Tällaisia seikkailuja tällä kertaa.

Kiitos kun käväisit,  
tulethan pian uudestaan.

... ja kommentistakin tykkäisin ... 😊