maanantai 20. toukokuuta 2019

Pitäisiköhän muuttaa Irlantiin ...


Olen aina silloin tällöin ehtinyt lukea ihastuttavia Irlanti-juttuja SaaraBeen blogista Elämää Vihreällä Saarella ja salaa haaveillut pääseväni samanlaiseen kodikkaaseen maailmaan itsekin asumaan. Toisinaan ihan jopa harmittaa, etten ole sinne valmiiksi syntynyt.

Kaipaan yhteisöllistä lämpöä, jota irlantilaisessa arjessa näyttää olevan enemmän kuin meillä. SaaraBeen tarinoissa ja kuvissa Irlanti vaikuttaa sosiaalisesti mukavan lämminhenkiseltä asuinympäristöltä, vaikka ilmasto saarella on toisinaan sateisen ja tuulisen epämukava. Ja ne värikkäästi maalatut rakennukset, joissa vähintään ovet kirkuvat eri väreissä, ovat niin toista kuin meillä täällä harmaassa Suomessa.


Pelkkä väri jo piristää mieltä, niin että olen miettinyt.

Mutta tässä iässä muutto tuskin on järkevää, ainakaan pysyvästi, mutta iloitsen kuitenkin Ylen leikkimielisestä testistä, jonka tulos vahvistaa kaipuuni: minä kuulun Irlantiin. Siellä asuu eniten minun kaltaistani väkeä.

Sellaista väkeä, joka tykkää piipahdella juttusille tuttujen ja vieraitten kanssa, tykkää kuunnella elävää musiikkia ja tanssahtaa muutaman askeleen, ottaa oluen tai kahvin tai syödä vähän ja nauraa paljon, olla leppoisasti toisten ihmisten seurassa.


Näin nimittäin tuntuu olevan Irlannissa: irlantilaiset osaavat ottaa elämän kevyesti.  

Irlantilaiset ovat rentoa kansaa. He ovat nokkelia ja sanavalmiita. Irkut rakastavat hauskanpitoa, vitsailua ja löysäilyä, vahvistaa käsitykseni irlantilaisuudesta Moona Laakso blogissaan. Ja Juha Remeksen kokemukset täydentävät: Paikalliset täällä ovat ystävällisiä ja huumorintajuisia, vitsejä voi heittää melkein mistä tahansa.

Mutta miten minä täältä. Suomessa on äidinkieli, metsät, järvet, puhtaus, terveys. Ystävät. Läheiset.  ... Ei minun noin vain pidä karkuun lähteä, minä ajattelen, pitää itse luoda ympäristöönsä sitä, mikä vielä puuttuu: lämminhenkistä yhdessäoloa, hauskanpitoa ja kiireettömyyttä.

Kesällä irkkulaisuus onnistuu suomalaisiltakin. Valo ja lämpö tekevät kaiken helpommaksi, myös vieraalle puhumisen ja hassuttelun.



PS. Koska en harrasta matkustelua, käväisin Irlannissa ilmaisella pikamatkalla: poimin kuvat Pixabaysta.

Näiden kuvien myötä rentoa kesän alkua kaikille!

...

Tällaisia mietteitä tänään.
Kiitos kun käväisit,  
tulethan pian uudestaan.
Ja kommentistakin tykkäisin ... 😊

...




perjantai 17. toukokuuta 2019

Puisto vain nurin, muuten ei erityistä


Joensuun kaupungintalo ja Vapaudenpuisto 16.5.2019

Olen alkanut laskeutua kesään. Pää tyhjenee suhisten kuin ilmapallo.

Mielessä ei ole yhtään aihetta, mistä kirjoittaa postausta. En halua miettiä maailman murheitakaan, vaikka niissä aihetta olisi vaikka mihin.

Jaan kuitenkin pari kuvaa siitä, miltä näyttää, kun Joensuussa kaadettiin kodikas vanha puisto keskeltä kaupunkia. Kaikki puut kerralla nurin.

Surullinen näky. Saa nähdä, mitä tilalle tulee ...

Yhdessä kavereitten ja tuntemattomien kanssa on ilmestystä kauhisteltu. Kesä tulee Joensuuhun ilman puistoa. Ei mitään varjon paikkaa jäätelön syöntiin. Saa nähdä kuinka selvitään.

Torikin on Joensuussa uusittu ja saanut pintaansa hienon laatoituksen. Oikein on avara ja valoisa, mutta sekin varjoton. Nuoriso on jo löytänyt sieltä paikkansa, kaiuttaa soittovehkeistään musiikkia sellaisella volyymilla, etteivät minun vanhat korvani sitä kestä.

Kesällä tori täyttyy kojuista ja hyörinästä.
Ei meillä silti niin kamalaa ole kuin Turussa, jossa ei ole toria ollenkaan. Liekö turkulaisilla kohta  keskustan talojakaan kun tarpeeksi kauan kaivavat.

Joensuussa on sentään onnistunut toriparkki.

Ja minä lähden metsään nyt.

Aurinko paistaa.

...

Tällaisia mietteitä tänään.
Kiitos kun käväisit,  
tulethan pian uudestaan.
Ja kommentistakin tykkäisin ... 😊

...


keskiviikko 15. toukokuuta 2019

Olen allerginen kiireelle


Mitä enemmän aikaa on kulunut viime syksyisestä työpestistäni kiireeseen viritetyssä opetusmaailmassa, sitä selvemmin olen alkanut huomata, miten hoputus minuun vaikuttaa. Nyt kun jatkuvaa kiirettä ei ole, pienikin paine tuntuu. 

Ikävältä. Tyhmältä. Turhalta.

Olen allerginen kiireelle. 

Pelkästään pieni viime tippaan jäänyt pikajuoksu sovittuun tapaamiseen aiheuttaa minulle tukalaa oloa, mutta sellaiset hetket kuuluvat joskus arkeen ja ne voi sietää, koska pian jo pääsee rauhoittumaan. Mutta jos joka päivä juostaan aamusta iltaan eikä mitään ehdi milloinkaan tehdä kunnolla, sellainen tekee minut todella huonovointiseksi. 

Uskallan tämän nyt ääneen tunnustaa, kun eläke ovella kolkuttaa. 

Suomalaisessa työelämässä kiire on pyhä asia, joka pitää olla. Se on tehokkuuden ja hyvin tekemisen mitta. Suomalainen työelämä ei laiskoja elätä. 

Vielä parikymmentä vuotta sitten olin minäkin kaikista nopein ja tunnollisin ja ahkerin. Luulin olevani. Silloin kiire olikin enemmän itsetehtyä, mutta nykyisin kiire on monissa työpaikoissa itsestäänselvä toimintakulttuuri.

Pysähtyyköhän kukaan muu kuin minä koskaan töissään ihmettelemään, miksi ylipäätään pitää olla tehokas?

Sanit osaavat mindfulnessin, alkuperäiskansa eteläisessä Afrikassa, kuva Pixabay.


Meidän kiireemme ei ole niin tärkeä asia elämän sujumisessa kuin me hölmöt luulemme. On muitakin tapoja tehdä ja elää. Esimerkiksi afrikkalainen.

Afrikassa osataan ottaa rennosti ajan kanssa, kirjoittaa Ylen Afrikan-avustaja Liselott Lindström. Mikäs on ottaessa, kun elämänohjeena on kiireettömyys. Swahilinkielinen sananlasku tiivistää idean: “haraka haraka haina baraka”, eli kiirehtiminen ei tuo mitään siunauksia.

Hitaus on viisautta. Joillekin. Miksei myös meille?

Jos me hölläisimme turhista paineistamme, emme tarvitsisi erikseen mindfulness- ja muita rauhoittumisretriittejä ollenkaan. Kun meillä kaiken lisäksi on kaikkea, mitä ihminen tarvitsee ja paljon ylimääräistäkin, meillä olisi hyvin varaa hidastaa.

Ja heti kun tämän olen pohtinut, alkaa omatunto soimata ja syyttää minua siitä, että yritän tälläkin jutulla vain saada itselleni luvan olla laiska. Omatuntoni ei vielä tunnista työnteoksi tasatahtista ja rauhallista työtä, mitä tänäänkin puutarhalla koko päivän hyvällä mielellä tein.



...

Tällaisia mietteitä tänään.
Kiitos kun käväisit,  
tulethan pian uudestaan.
Ja kommentistakin tykkäisin ... 😊

...

tiistai 14. toukokuuta 2019

No, panenko sitä huulipunaa nyt vai en?


Naiset, olemme valehtijoita! väittää Tuomas Enbuske Iltalehden kolumnissaan ja antaa meille viisaan ohjeensa:  

Naiset, lopettakaa meikkaaminen - se tekee teistä vain kieroja valehtelijoita!

Minä seison peilin edessä huulipuikko kädessäni ja katson sinisiä huuliani. Enkö minä edes vähän voisi edes huulia, kun muu naama on jo aikaa sitten menetetty?

Mutta Enbuske todistaa:

Tämä kauneusihanne on kehittynyt evoluutiossa, sillä kauniit kasvot kertovat naisen ja hänen sukunsa terveydestä. Kauniin naisen kanssa lempimisestä syntyy terveempiä lapsia.

Ai tästä on kysymys: ei muka kannata enää, kun on soidinmenot tanssittu? Sen takiahan minä juuri ...

Miehet ja myös naiset ovat rakastuneet meikittömiin naisiin jo satojatuhansia vuosia, tietää Enbuske.

Niin mutta ... kun että jos ...


Ongelma on kauneusihanne, jota toteuttamalla naiset itse nostavat rimaa korkeammalle, jaksaa Enbuske selittää.

Minä pysähdyn miettimään ... että eihän huulipuna ole korkea rima! Botox on paljon ylempänä.

Onhan?

... Ja niin minä eilenkin lähdin kaupoille huulet maalissa. ...

Tänään on onneksi puutarhapäivä. Mikä helpotus.


...

Tällaisia mietteitä tänään.
Kiitos kun käväisit,  
tulethan pian uudestaan.
Ja kommentistakin tykkäisin ... 😊

...

torstai 9. toukokuuta 2019

Onnellista äitienpäivää, äidit ja heidän lapsensa!


Olisipa mukavaa, jos äiti vielä eläisi!

Se olisi niin mukavaa! Nyt olisin minäkin vihdoin siinä iässä, että voisin ymmärtää äitiä paremmin kuin ennen. Olisi niin paljon kysyttävääkin. Kun ei me äidin kanssa hänen elämästään koskaan juuri mitään puhuttu. Olimme aika etäisiä toisillemme.

Voi olla, että äiti piti yksityisyytensä myös tarkoituksella, sillä eivät sen sukupolven aikuiset ylipäätään lapsilleen itsestään mitään kertoneet. Ja nuorena minä puolestani olin niin itseäni täynnä, etteivät äidin jutut minua edes kiinnostaneet, jos hän jotain kertoikin. Paitsi ne jutut, joista hän ei puhunut kenellekään. Salaisuudet. Ja tunteet.

Äiti ei milloinkaan puhunut siitä, miten hän oli ollut onnellinen tai surullinen, rakastunut tai pettynyt, rohkea tai avuton. Ihan kuin hänellä ei olisi ollut tunteita. Äiti kertoi menneestä elämästään, lapsuudestaan ja nuoruudestaan, joskus tarinan tai pari, mutta ei tunteista, joita niihin liittyi.


Eikä varsinkaan siitä ajasta, jossa silloin yhdessä elimme, siinä tapahtuvista asioista ei meillä puhuttu. Jos jotain juteltiin, niin vain pintapuolisesti ja ohimennen. Aina oli välissä jonkinlainen harso, syvimmän ajatuksen ja tunteen piilottaja.

Mutta äiti on äiti, vaikka etäisenäkin. Äiti on tunne, joka asuu sydämessä. Silloinkin, kun äitiä ei enää ole. Oikeastaan silloin vielä enemmän.


Jos voisin, tänä äitienpäivänä minä keittäisin äidille oikein hyvät kahvit ja istuttaisin hänet pehmoiseen nojatuoliin ja sanoisin, että nyt äiti kerrot, miltä sinusta on elämä tuntunut. Ja sitten minä ojentaisin äidille hänen Bostoninsa ja sanoisin, että minulla on aikaa, kerro tarkasti, kerro kaikki.

Enkä yhtään uskoisi, kun äiti sanoisi tapansa mukaan, että voi voi, enhän minä niitä enää muista, ei minun elämässäni ole mitään tapahtunut.

Jos äiti vielä eläisi. Minä soittaisin hänelle heti nyt.


...

Tällaisia mietteitä tuli mieleen näin äitienpäivän lähestyessä.


Hyvää äitienpäivää äidit ja tyttäret! 
Syödään paljon kakkua!


...

keskiviikko 8. toukokuuta 2019

Päivän horoskooppini, ja miten sitten kävikään

Täällä minä aikaani vietän, kukkien keskellä.

Elämäni menee niin tuttua rataa, että halusin aamulla vaihteeksi tietää, olisiko täksi päiväksi luvassa mitään uutta. Horoskoopithan ovat tunnetusti hyviä etukäteen tietäjiä, joten kokosin aamukahvilla muistiin muutaman netistä löytyvän ennusteen, joiden toteutumista olen tänään päivän mittaan tarkkaillut.

Näin sitten kävi. Tässä ovat kaksosten keskiviikon 8.5.2019 ennusteet ja toteutumat: 

Anna:  "Tänään on nopeatempoinen päivä, jolloin sinun tulee olla mahdollisimman tarkkana yllättäen eteesi tulevien valintojen kanssa. Jotkut ihmiset ympärilläsi ovat menestyksen valokeilassa ja toiset täysin pihalla. Sinun on valittava puolesi huolella ja silti hetkeäkään hukkaamatta."

- Säikähdin hivenen, kun tämän luin, mutta rohkenin kuitenkin lähteä töihin. Olisiko edessä kammottava kiire kukkakeppien kanssa vai kenties jopa työkavereiden kiista siitä, miten kepit oikeaoppisesti ruukkuihin asetellaan?

Mutta tulos oli niin leppoisa päivä, ettei parempaa. Tein työni tosi hitaasti, eikä sitä tänään paljon ollutkaan. Jossain oli hässäkkää johonkin ruukkuun ilmaantuneesta kirvasta, ja kuuntelin korvat höröllä, että nyt alkaa jokin, mutta kohta oli taas täysin hiljaista.

Tänään näitä ihastuttavia ruusubegonioita järjestelin.

Elle: "Paikkaat aukon itsetunnossasi olemalla mahdollisimman ammattitaitoinen, mutta hermostut, kun asiat eivät sujukaan mielesi mukaisesti. Yritä rentoutua edes illaksi."
 

- Aina yritän olla ammattitaitoinen, vaikka en puutarhalla mitään osaa, joten on mahdollista, että hermostumista ilmenee. Mutta tulos tänäänkin oli etten muistanut itsetuntoani ollenkaan, eikä mitään hermostumista ehtinyt mihinkään väliin, kun oli niin leppoisa tunnelma. Ja mitä iltaan tulee, kohta menen saunaan rentoutumaan lisää.

Nyt on kukkia huoneet täynnä lattiasta kattoon.
 
Me Naiset: "Älä tee asioista tarpeettoman mutkikkaita. Seuraa vaistoasi, joka johdattaa sinua oikeaan suuntaan. Hienotunteisuus on nyt tarpeen kommunikoidessa."

 - Tämä varmaan koskee tuota alussa olevaa Annan ennustetta yllättäen eteen tulevista valinnoista, luulisin, miten lie, liekö tosiaan olleet planeetat kohillaan molemmissa lehdissä. Ja hienotunteisuus on tietysti työkavereiden kanssa aina paikallaan.  

Mutta tulos oli, että vaistoni johdatti minut enintään arvioimaan ruukuille sopivat harvennusvälit, jos siihenkään, sillä aika paljon mittailin. Hienotunteisuutta käytin sen verran kuin muulloinkin, etten alkanut kahvipöydässä työkaverilta mitään hänen elämästään utelemaan, vaikka se minua paljon hänen aiempien tarinoidensa valossa kiinnostaa.

Keltainen ei ole suosittu väri, sitä on vähän.

IS: "Mieleesi nousee koko ajan toinen toistaan houkuttelevampia ajatuksia hetkien viettämiselle kuin tämä askare, jonka parissa nyt olet. Pane ne tiedoksi itsellesi talteen."

- Näitä ei ole tullut tähän asti kukkien parissa mietittyä, mutta päivän tulos oli, ettei tullut tänäänkään. Mitään en töissä miettinyt. Mutta kotiin tultua sanoin miehelle, että nyt alkoi uusi elämä minulla. Ja se tarkoitti liikunnan lisäämistä ja tietokoneen näpyttämisen vähentämistä. Tämä ennuste siis toteutui! Paitsi ettei ajatuksia noussut koko ajan eikä monta.

Huumaava kukkameren loisto.

IL:  "Ota itsellesi aikaa kuulostella, mitä lähitulevaisuudelta ja miksei koko elämältäsikin haluat. Ole rehellinen. Mitä elämässäsi on liikaa ja mitä kenties liian vähän?"

- Tämä aihe on osa jokapäiväistä pohdintaani. Mutta tulos oli, etten siis muistanut miettiä tätäkään asiaa töissä ollenkaan. Jotain kyllä töiden jälkeen miehelle mainitsin yrittäjäksi ryhtymisestä. Liekö jäänyt eilisestä postauksesta mieleen starttiraha, vai liekö kukkien huuma järjen sekoittanut. Tämä ennuste toteutui osittain, mutta ei se minulle mikään ennuste ole, kun kuulostelen tulevaisuuttani joka päivä.
 
Tänäänkään ei ollut kiirettä: ehdin ottaa ainakin sata kuvaa.

Sen panin merkille, että tuo Annan ennustus sai aikaan pientä jännitystä töihin menoon. Mistä tuli mieleen, että joskus ennusteet pitävät paikkansa ihan vain siksi, että me alamme itse huomaamattamme niitä toteuttaa. 

Siksi hyvä ennustus on sellainen, joka ennustaa vain mukavia asioita ja iloisia onnistumisia. 

 Uskotko sinä horoskooppeihin tai ennustuksiin?


...

Tällaisia mietteitä tänään.
Kiitos kun käväisit,  
tulethan pian uudestaan.
Ja kommentistakin tykkäisin ... 😊

...

tiistai 7. toukokuuta 2019

Minä, sisukas ja aktivoitu

Kukkien keskellä vielä muutama viikko.

Luin äsken Hesarista uudesta selvityksestä, jossa arvioitiin työttömien aktiivimallin vaikutuksia työllisyyden edistämiseen. Tulos ei mallia mairittele, eikä sitä varmaan moni ihmettele.

Huomasin artikkelista kuitenkin hupaisan maininnan päivärahaleikkurin aikaansaamasta "sisuuntumisesta", ja tunnistin siitä heti itseni. Minä nimittäin sain leikkurin voimaantultua vuosi sitten sellaisen kiukkusisupuuskan, että olisin tehnyt mitä vain, jottei päivärahaani olisi leikattu. Ja niin minä teinkin.

Kun tajusin, että leikkuri koskee myös meitä niin sanotussa eläkeputkessa eli ansiopäivärahan lisäpäivillä olevia, marssin saman tien työkkäriin vaatimaan aktivointiani. Olin niin sisuuksissani, että unohdin ikäni ja kaikki muutkin esteet ja tivasin infosta aktivointia sellaisella tarmolla, että lopulta muuan ystävällinen työkkäritäti otti minut vastaan jossain puhelin- ja nettitöidensä raossa ja etsi minulle sopivan työnhakuvalmennuskurssin.

Tuo kurssi oli räätälöity niin, että se täytti kolmen kuukauden seurantajakson ehdot, ja minä säästyin ensimmäiseltä leikkurilta. Suoritin työnhakuvalmennuksen hyvin mallikkaasti ja olin oikein ylpeä itsestäni. Koulunpenkillä on mukavaa, kun joku on suunnitellut kaiken valmiiksi. Tein hienon uuden ansioluottelonkin, semmoisen modernin, jossa on minusta reipas kuva, kymmenen vuoden takaa.

Seuraavan puoli vuotta olinkin oikeissa töissä, mutta ei siihen ansioluettelo vaikuttanut, vaan sattuma eli lottovoitto.

Hilpeitä kastelukannuja kukkaisille.

Niin minulta ei enää puutu työllisyyttä edistävistä tukitoimista kuin uravalmennus, kun tämä nykyinen työkokeiluni päättyy. Ellen sitten ryhdy palkkatuettuun työhön tai starttirahayrittäjäksi. Eläkkeeseen on vielä muutama vuosi aikaa, joten vaikka mitä ehdin. Saatan mennä työnhakuvalmennukseenkin uudestaan, kun jäi viime vuonna itseni esittelyvideo tekemättä.

Video on kuulemma ihan must, sen avulla takuulla saa töitä. Varsinkin kun minulla on se uusi ja hieno ansioluettelokin, joka erottuu muiden hakijoiden joukosta, lupasi ohjaaja, kun siinä on värilliset reunaviivat.


...

Tällaisia mietteitä tänään.
Kiitos kun käväisit,  
tulethan pian uudestaan.
Ja kommentistakin tykkäisin ... 😊

...

maanantai 6. toukokuuta 2019

Elämäni merkitys? Etsinkö turhaan?


Tämä on ikuinen pohdinnan aiheeni. Minä jaksan etsiä elämäni merkitystä aina vaan, niin kuin taas. Vaikka ovat jotkut viisaat sitä mieltä, että elämän merkitystä on turha etsiä, sillä elämällä ei ole muuta merkitystä kuin olemassaolo. 

Tuo on kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty, sillä ihminen tahtoo kokea olevansa merkityksellinen. Edes vähän. Siksi innostuin, kun löysin taannoin Kanavalla Krunikassa -blogista Leenan postauksen, jossa hän pohtii oman elämänsä merkitystä ja ottaa tuekseen filosofi Frank Martelan ajatuksia.

Filosofit ovat elämän merkityksen ammattipohtijia, niin että he jos ketkä siitä jotain tietävät. Martelan selitys elämän merkityksen kokemisesta on yllättävän yksinkertainen: 

"Vahvimmin koemme merkityksellisyyttä juuri niinä hetkinä, kun vahvimmin kykenemme tekemään hyvää toiselle."

Uhrautumisesta ei ole kyse, vaan oma lehmä tietenkin ojassa on. Ja oikeastaan enemmän kuin uskallamme ääneen ajatella. Martela nimittäin korostaa myös sitä, että hyvän tekemisen pitäisi olla tekijälleen itselleenkin merkityksellistä tekemistä sinänsä. 


Vasta silloin, kun teen jotain, missä toteutan itseäni toisten hyödyksi, voin kokea olemassaoloni aidosti merkitykselliseksi. Tässä Martelan ajatus hänen itsensä kiteyttämänä: 

"Elämän merkitys on tehdä itselleen merkityksellisiä asioita siten että tekee itsestään merkityksellisen muille ihmisille. Pyri siis löytämään juuri sinulle ominainen tapa toteuttaa itseäsi. Ja sitten mieti miten tämän tekemisen kautta kykenet palvelemaan toisia ihmisiä."

Ja niin minä päädyn taas oman elämäni merkityksen kysymykseen. Mikä sitten on se minulle ominainen tapa toteuttaa itseäni, jonka kautta voin palvella toisia ihmisiä?

Kunnes älyän muistaa, että onhan minulla läheisiä, joista on mukavaa, että minä pelkästään olen olemassa. Heille riittää että olen olemassa, omalla tavallani, ja pidän myönteistä yhteyttä heihin niin, että he kokevat minut enemmän ilona kuin murheen lähettiläänä. Ehkä joskus autankin, tietenkin aina kun voin, mutta tällä hetkellä apuani aika vähän lähipiirissäni tarvitaan.


Tulen siis samaan tulokseen kuin Leena em. blogissaan. Läheisten kanssa vietetty aika on minulle paras merkityksellisyyden kokemisen perusta. Ei sitä tarvitse sen kauempaa etsiä. Ongelmani on vain se, että tämä yksinkertainen asia minulta yksilöllisyyden arvoa korostavalta individualismin aatteen aivopesemeltä jatkuvasti unohtuu. - En minä yksin ole mitään.


...

Tällaisia mietteitä tänään.
Kiitos kun käväisit,  
tulethan pian uudestaan.
Ja kommentistakin tykkäisin ... 😊

...







sunnuntai 5. toukokuuta 2019

Muista levätä lepopäiväsi, keitä vaikka kahvia

Windsorissa odotetaan vauvauutisia, kuulemma.

Minä syytän tietotekniikkaa.

Digiuutisia. Bloggeria. Instagramia. Facebookia. WhatsAppia. Emailia. Twitteriä. Netflixiä. Yle Areenaa.

Ja kaikkia niitäkin digiyhteyksiä, joista en vielä mitään tiedä, mutta jotka jo ovellani kolkuttavat. Nämä nerokkaat nykyajan keksinnöt ovat syntipukit jokapäiväiseen stressiini.

Ei työnteko, ei työttömyys, eivät velvollisuudet, huolet ja murheet, ei mikään tavallinen stressaaja pysty samaan kuin joka puolelta päähän väkisin tunkeva digihäly. Se stressaa turhaan ja lähes tauotta.

Minä olen jäänyt digikoukkuun. Pikku hiljaa ja huomaamatta olen alkanut vilkuilla älylaitteitani tuon tuosta heti kun ei ole muuta tekemistä. Luen uutisia, luen kommentteja, etsin tietoa, haen virikettä, toivon yllätyksiä.

Mutta tänä aamuna heti herättyäni päätin kokeilla huvikseni, miltä tuntui olo joskus ennen muinoin - ennen tietoteknistä vallankumousta - ja pidin aamukahvilla läppärin kiinni enkä vilkuillut edes kännykkää. Keskityin kahvin juontiin. Ja leivän syöntiin. Kuuntelin, miltä minusta tuntuu.

Puoli tuntia meni ja sitten lähti ajatus juoksemaan. Tekemiseen. Että olisi pitänyt tehdä jotain. No, ryhdyin tuijottamaan ikkunaa. Mattotelinettä ja pihakeinua ja roskakatosta ja omenapuuta.

Ei siellä mitään tapahtunut.

Sitten vaan istuin ja ihmettelin.

Kunnes yhtäkkiä alkoi tehdä mieli lisää kahvia, ja aloin keittää lisää kahvia.

Sitten join lisää kahvia. Ja katsoin mattotelinettä ja pihakeinua ja roskakatosta ja omenapuuta.

Puoli kymmeneltä avasin tietsikan.

... Ja nyt minä suljen tämän ja aloitan alusta.

Tänään on sunnuntai, lepopäivä.

Minä keitän kahvia.

 

...

Tällaisia mietteitä tänään.
Kiitos kun käväisit,  
tulethan pian uudestaan.
Ja kommentistakin tykkäisin ... 😊

...

lauantai 4. toukokuuta 2019

Kevätmuoti 2019, ei mitään rajaa!


Viimeistään nyt vapun jälkeen kääntää jokainen aikaansa seuraava nainen katseensa kepeämpiin vaatteisiin.  Ja jokainen taloudellisuutta ja puhdasta luontoa arvostava nainen katsoo tietenkin ensimmäiseksi omiin komeroihinsa, pakkaa kierrätykseen talven aikana kutistuneet farkkunsa ja kukkapuseronsa ja sommittelee jäljelle jääneistä uusia tuoreita yhdistelmiä.

Tämän kevään muoti onkin luovaan vaatteiden yhdistelyyn mitä lupaavin, sillä se lupaa kaiken. Muoti on nyt kuin kierros kirpputoreilla: kaikkea on ja mahdollisimman sekaisin. Jos vain päälle sopii, aivan varmasti voi käyttää sitä, mitä kaapista löytyy: mitä hullummin yhdistelee, sitä parempi tulee.

Ja jos eivät entiset riitä, ostetaan sekaan muutama uusi. Kokosin muotimaailman verkkosivuilta listan helpoista ja hauskoista ideoista, joista minäkin voin innostua.

Tämän hittivaatteen kun täydentää lenkin jälkeen bleiserillä ja korkkareilla, terassilookki on valmis.

Näitä vaatteita on muotitietoisen kevätnaisen vähintään harkittava:

Pyöräilyshortsit.  - Ylisuuren neuleen tai bleiserin kanssa, niin mikä ettei minullekin. Vaikka tuskin minä enää pahkurapolvineni tähän oikeasti innostun.

Kokohaalari. - Löysänä mallina mukava, mutta minulle käy paremmin yläosa erikseen.

Housupuku.  - Käytännöllinen. Siisti. Vaan en taida tarvita.

Kivipestyt kasarifarkut ja pitkät mekot. - Ilomielin vastaanotan. Tykkäsin niistä silloinkin. Joskus. Kauan sitten.

Nyt farkut saavat olla löysät. Kuva pixabay.

Kirkkaat neonvärit, mutta myös pastelli, beige ja ruskea. Läpikuultavuus! Hippivaikutteiset batiikkikuviot. - Hippeily ja värit käyttöön. Ei silti neon.

Solmuvärjäys.  - T-paita muuttuu hetkessä uudeksi, ja laamapaidasta saa parhaan! Siihen löysin ohjeet 70-luvun tyyliin Lähiömutsi-blogista.  - Oi aika nuoruuteni! Se oli ihanaa, mutta taidan jättää tämän idean vielä hautumaan, sinne muistoihin.
Solmuvärjätty laamapaita, kuva Lähiomutsin blogista.

Käärme- ja leopardikuosi. - Oi kuin jännittäviä, vaan ei minulle. Oikein. Käy.

Polka dots -pilkut, kukkakuosit, suuret printit, maisemat ja logot, ja kaikki reippahasti samaan asuun! - Aion kokeilla pilkkuja ja kukkia rakastan. Muu saa jäädä.

Polka dots -pilkkuja tanssimekossa, kuva Pixabay.

Kalastajahattu.  - Mikä helpotus hiusten laittoon. Hilpeä vaihtoehto lierihatulle.

Tämä Nuskamuikkus-lätsä löytyy Pixabaysta.
Tämä huivi on oma.
Ja myös ihka tavallinen päähuivi.  - Se minulla oli jo viime kesänä. Kuvan ilmeestä päätellen olin  tyytyväinen. 

Suurisolkinen vyö tai patellavyö. - Näitä oli 90-luvulla minullakin joka päivä käytössä. Ehkä käytän tänäkin kesänä.

Narukorkkarit. - Ei missään nimessä korkkarit, ei enää. Ei millään.

Terveyssandaalit. Läskipohjalenkkarit. Tennarit. - Minun kenkäni. Yhdet kauniit krumeluurit sandaalit voisin lisäksi hankkia, jos jostain löytyisi, ne sopisivat juhliinkin. - Mistä sitä koskaan tietää, mihin kesän aikana vielä ehtii.

Olkatoppaukset. - Ei kiitos, tämä on koettu. Sen sijaan hartialinjaa leventävät laajat ja väljät hihat ovat tervetulleita makkarankuorien tilalle, kiitos, ilolla otetaan vastaan.

Frillat, pitsit, kietaisut, napit. - Kietaisujuttuja karsastan, pitseistä tykkään. Ja frillahan on sellainen röyhelö, joka voi olla missä vaan. Piristävän naisellista höpsötystä.

Leveät hihat ja liehuhelmat, röyhelöt, värit ja vaikka mitä. Kuva Ellen sivuilta.

On meillä, mistä valita. Tuli oikein iloinen mieli näitä kevään muotikuvastoja selatessa. Nyt on muoti niin helppoa, ettei mitään rajaa.

Parasta on, että missään kuvissa en nähnyt tiukkoja elastaanipillihousuja. Ehkä niistä viimein päästiin ?  ... Eikun. Ain niin. Ne pyöräilyshortstit: siis elastaani on elossa vielä. Eli todellakin ihan ihan kaikki käy.

Eikä minua haittaa, vaikken yhtään uutta vaatetta hankkisi. Keveästä kevätpukeutumisesta voin nauttia vanhoissakin koltuissa, kunhan tästä takatalvesta nyt ensin päästään.



Lähteet:
Anna
Elle
Kekäle
Kotiliesi 
Lähiömutsi


...


Tällaisia mietteitä tänään.
Kiitos kun käväisit,  
tulethan pian uudestaan.
Ja kommentistakin tykkäisin ... 😊

...

torstai 2. toukokuuta 2019

Huhtikuun kirjat: Lucy Barton ja Kupai nau


Huhtikuun lukutavoitteeni täyttyi nippa nappa: yhden kirjan sain luettua alusta loppuun. Alkaa näköjään keväinen aurinko ottaa tilansa, mutta niin sen pitääkin.

Ainokainen lukemani, amerikkalaisen Elizabeth Stroutin kirja Nimeni on Lucy Barton (USA 2016, suomeksi 2018), sai minut hämilleni helppoudellaan. Teksti leijuu kuin henkäys, eikä tarinassa oikeastaan tapahdu mitään, mutta rivien välissä kuin huomaamatta kulkee syvällistäkin sanomaa. Päällimäiseksi jäi mieleen minäkertoja Lucy Bartonin hyväksyvä ymmärrys mennyttä kohtaan.

Kirjan takakannessa teosta sanotaan vahvan tarinankertojan säkenöivän kauniiksi kuvaukseksi äidin ja tyttären suhteesta, mikä ilman tuota säkenöivää pitää minunkin mielestäni paikkansa. Minulle tarinassa aukesi kuitenkin myös laajempi sanoma ihmisenä olemisen monimutkaisuudesta.

Olen kuullut, että moniin tekee vaikutuksen erityisesti Lucy Bartonin kertomukset köyhästä ja ongelmaisesta lapsuudestaan, "Me asuimme autotallissa, kunnes täytin yksitoista", tai etäisestä äidistään, "Ihmiset eivät varmaan ymmärrä, miksei äitini koskaan saanut sanotuksi: minä rakastan sinua."  Näin työläisperheen tyttärenä niihin on helppo samaistua, mutta ihmeellisintä on se, miten taitavasti ja silti arkisesti Strout elämän arjesta kirjoittaa. Erään hahmonsa suulla hän sanoo sen näin:  jos tarinassasi on heikko kohta, käy kiinni rohkeasti, ota se hampaisiisi ja ravista. - Siitä voin yrittää ottaa oppia itsekin.

Toinen huhtikuun kirja, Mai Tolosen Kupai nau - nähdään pian (2018), on varmasti mielenkiintoinen pala Amerikan suomalaisten historiasta, mutta minä en jaksanut tämän tekstin mukana kulkea. Vaikka tarinat pohjaavat todellisiin henkilöihin ja voivat olla jopa tarua ihmeellisempiä, nyt kirjoittajan tyyli ei innosta lainkaan.

Näyte Tolosen ilmaisusta: "Hangon satama oli hiljaa. Laiturilla lojui eilisen lähdön rippeitä: tyhjä kaurapussi, köyden pätkiä, nenäliina, märkä sanomalehti. Työntökärryt nojasivat hengästyneinä varaston seinään. Keltaraitainen kissa luikahti ulos ovesta, kun Signe avasti sen ja astui sisään hämärään kapakkaan."  ... En millään pääse tarinan imuun, joten kesken jäi.

Ja niin, yöpöydälläni lepäsi vielä Pajtim Statovcin Tiranan sydän, joka jäi maaliskuussa avaamatta ja jonka lainan jouduin uusimaan. Statovci kirjoittaa hyvin, mutta tämä aihepiiri ei vain enää Kissani Jugoslavian jälkeen kiinnostanut.

Huhtikuun kirjasaldoni on siis vain yksi kirja, mutta olen tyytyväinen. Se on minulle paljon verrattuna aikaan ennen kuin päätin viime elokuussa alkaa lukea enemmän. Tänä vuonna olen lukenut jo monta kirjaa, kokonaan.

...


Tällaisia mietteitä tänään.
Kiitos kun käväisit,  
tulethan pian uudestaan.
Ja kommentistakin tykkäisin ... 😊

...