tiistai 17. syyskuuta 2019

Minun syksymuotini

Tässä on eräs muotiväri, konjakki. Uusi laukkuni, keinonahkaa.
Syksyn muoti on ruutua, ruusuja ja terrakottaa. - Olen päivittänyt muotitietoisuuteni ja selannut nettiä, ja tuon verran minä syksyn trendistä ymmärsin.

Muotisivuilla vilahtelee jos jonkinlaista ihmeellistä termiä, on statementia, sneakeria, grungea ja cyber punkia, joista en jaksa ottaa selvää, mutta jotain pääkohtia kykenin poimimaan ja niitä vertailin omaan vaatevarastooni.

Huomasin, että ei minun tarvitse mitään ostaa. Paitsi ehkä yhdet ihanat 70-luvun leveälahkeiset sammarit, yksi ihana ruusupusero ja yhdet ihanat polvipituiset nahkasaapikkaat. Määrite ihana on siis nyt oleellisin, toisin sanoen ostotarve on enemmän tunteen kuin pakon sanelemaa.

Paljon en tarvitse, koska jo periaatteesta käytän vaatteet loppuun. En vaihtele tyyliäni vuosittain. Mutta jotain piristystä on mukava aina uuteen vuodenaikaan päästessä hyvä olla.

Tässä listaus yksityiskohdista, jotka syksyn muodissa minua eniten innostavat:

Hiuskorut, pannat, soljet ja jopa tavalliset hiuspinnit.  - Käyvät lyhyeenkin tukkaan. 

Poolopusero.  - Aina hyvä.
Ikivanha puuvillaneule, vielä menee.

paisley-kuosi





Ruudut, eläinkuosit käärme- ja leopardi sekä ruusu- ja paisley. - Ruusuja ostan, jos niitä vihdoin saa. Muistatteko kun 80-luvulla oli puseroissa paljon kauniita ruusu- ja muita kukkakuoseja?

Pillifarkut ja polvipituiset saappaat -yhdistelmä. - Tosi kätevää loskassa ja lumessa kahlaamiseen. Saappaat kuuluvat ostoslistalle myös siksi, että edelliset talvisaapikkaani hajosivat lopullisesti viime talvena yli kymmenen aktiivisen käyttövuoden jälkeen. Nyt saappaan kärjet neliömäiset?

 
Ikivanhat mokkasaappaat, menevät syksyn.

Midihame. - Käytännöllinen. Harkintaan.

Täysin peittävät mattasukkikset, jotka sointuvat kenkien väriin: saa sääret näyttämään pidemmiltä. - Mattasukat ovat kätevät, niitä minulla on ennestään.

Viittamainen takki tai iso iso huivi hartioille. Ja myös väljä, liian iso takki, jopa miesten osastolta.  
 -  Mukavia päällä. Mutta ehkä olen niihin liian heiveröinen kääriytymään? 

Värit: punainen kaikissa sävyissään, myös murrettu oranssi ja vispipuuro, rusehtava tai syvä luumunpunainen, kananmunan keltuainen, ruskean murretut sävyt, kameli, karamelli, konjakki, terrakotta, khaki, ja myös vihreä käy. - Kaikki lämpimät syksyn värit. Näistä löydän helposti omani.
Terrakotan väri vaihtelee kellertävästä punaisenruskeaan.


Jos haluan olla todella todella trendikäs, kokoan vaatetukseni yhden värin ympärille. Kaikki vaan alta pintaan samaa väriä. Vaikkapa kaunista  lämmintä terrakottaa tai pehmoista vispipuuroa! Tai sitten color blockaan trendivärejä mutkattomasti palkki kerrallaan ...

Luvassa on kuulemma myös laadukkaita luonnon materiaaleja, villaa, nahkaa ja silkkiä. - Ja tämä on erittäin tervetullutta. Juuri päätin, että en osta enää yhtään halpavaatetta.

Sitten vielä se kokonaisuus tai yleisnäkymä. Siluetti on aiempia vuosia väljempi ja laskeutuvampi, 90-lukulaista. - Ja se on mukavan väljää. Ja jos ilman elastaania saa, niin se vasta hyvä.


En ole vielä kaupoissa käynyt, joten saa nyt nähdä, mitä siellä sitten lopulta muodista tarjotaan. Minun vaatevalintani ratkaisee se, mitä sopivaa satun itselleni löytämään. Mutta joka tapauksessa syksy on kivaa vaateaikaa, kun saa pukeutua lämpimästi. Otin jo esiin viimesyksyisen takkini, jonka mustaharmaa väri ei nyt enää ihan natsaa muotiin, mutta sillä mennään vielä tämä syksy.

Syystakki, villa-polyesterisekoitusta, huivi akryylia. Niin tekokuitua.


Lähteinä:
Iltalehti
Elle
Kekäle
The athelete's foot


...

Tällaista mietin tänään.
Kiitos kun käväisit, 
tule pian uudestaan!

Mukavaa, jos ehdit myös jonkun sanan kommenttia kirjoittaa  ... 😊

maanantai 16. syyskuuta 2019

Kansalliskukkamme lehmänkieli




Ei se kyllä ensimmäisenä mieleen tullut, kun näitä helakan punaisia palleroita sunnuntain metsälenkillä näin. Vaikka kyllähän nuo lehdet kieltä muistuttavat, silloin kun ovat kauneimmillaan.



Tuli taas todistettua, että tyhmyys on viisauden alku, tai vähintään tietämisen. En nimittäin heti osannut näitä hehkuvasti luokseen kutsuvia marjoja yhteenkään tuntemaani kasviin yhdistää. Jokin muisto kaukaisuudesta vain varoitti, että niitä älä syö, joten sitten vain kuvasin ja ihmettelin. Läheltä katsoessa näin noissa puolimaatuneissa lehdissä kuitenkin sen verran tuttua muotoa, että arvasin, että kielo se on. 

Ja kun tyhmyyteni myöntäen menin myöhemmin nettiin arvailuani varmistamaan, aloin viisastua. Kielossa tosiaan on kauniin punaiset marjat eikä mustat niin kuin minä jostain syystä olin luullut. Ja senkin opin, että vaikka marjat ovat tappavan myrkyllisiä kaikille nisäkkäille, linnut voivat niitä syödä ja levittää siemeniä uusille kasvupaikoille.



Ihmeellinen on luonto myrkkyineen. Ja ihmeellinen on myös kielon nimi, joka tulee lehtien muodon pohjalta ja on ollut kansan suussa alunperin lehmänkieli, häränkieli tai koirankieli. Elias Lönnrot tämän kielen sitten kauniimmin käänsi muotoon kielo. Nerokasta.

Kielon tieteellinen nimi, Convallaria majalis, sen sijaan pohjautuu Raamatun Laulujen lauluun, jossa tyttö vertaa itseään laaksojen liljaan, joka lienee tarkoittanut madonnanliljaa (Lilium candidum), mutta Euroopassa laaksojen liljan nimi, Lilium convallium, annettiin kielolle.

Suomessa kielo ei ole rauhoitettu.
Kielo äänestettiin Suomen kansalliskukaksi vuonna 1967, ja tämä arvo sille virallistettiin vuonna 1982. Ja senkin opin, kun tyhmyyttäni paikkasin, että kieloa on käytetty myrkyllisyydestään huolimatta lääkkeenä vuosisatojen ajan: sen kukista on muun muassa tehty aivastuspulveria.


...

Tällaista mietin tänään.
Kiitos kun käväisit, 
tule pian uudestaan!

Mukavaa, jos ehdit myös jonkun sanan kommenttia kirjoittaa  ... 😊

perjantai 13. syyskuuta 2019

Vauhtia ja vaaratilanteita pyörän satulassa

Kolmivaihteinen riittää minulle.

Minulla ei vielä ole pyöräilykypärää. En ole kokenut sitä tarpeelliseksi, sillä vauhtini on rauhallinen ja ajan aina pyöräteillä.

Ajelen varovaisesti, vanhanaikaisesti sääntöjen mukaan - niin kuin kansakoulussa opetettiin - pyörätien oikeaa reunaa, katson eteeni, huomioin vastaantulijat ja väistän edessä kulkijat, soitan kelloa tarvittaessa, pysähdyn liikennevaloissa ja teen tilaa muillekin sekä tietenkin noudatan pyöräilijän väistämissääntöä ja risteyksen yli ajaessa väistän suoraan ajavia ajoneuvoja.

Mutta viime aikoina on sattunut sellaisia läheltä piti -tilanteita, että tarpeen olisi ollut ei vain kypärä vaan kokovartalohaarniska.

Meno kevyen liikenteen väylillä on sellaista haipakkaa, että mummopyöräilijää hirvittää. Joka suunnalta pyyhältää pyöräilijöitä ja potkulautailijoita ja rullahiihtäjiä niin että suihke käy, eikä kukaan katso ympärilleen saati muita väistele. Liikennevaloissa punaisissa jos maltetaan hetki seisoa, niin ei ainakaan pyörän selästä nousta, ja jo vihreän vaihtuessa ampaistaan vauhtiin kuin formulalähdöissä. Ja kännykkä silmien edessä ajamisesta en edes ...

Eikä se soittokello ole koriste.

Hyvähän se on, että kevyt liikenne lisääntyy ja autoilu vähenee, mutta ei tämä minusta ihan näin hurjaksi tarvitsisi mennä. Tai sitten pitäisi jonkun pellepelottoman kiireesti keksiä meille mummoille omat kevyen liikenteen panssarit, jotka päällä mekin voimme tuuppia menemään miten vaan.

Ja senkin muuten tieliikennelaista tarkistin, että jalankulkija saa itse valita, kumpaa kevyen liikenteen reunaa kävelee, hän voi kulkea oikeaa tai vasenta reunaa sen mukaan kumman tuntee turvallisemmaksi, mutta pyöräilijä ajaa aina oikeassa reunassa. 
...

Tällaista mietin tänään.
Kiitos kun käväisit, 
tule pian uudestaan!

Mukavaa, jos ehdit myös jonkun sanan kommenttia kirjoittaa  ... 😊



torstai 12. syyskuuta 2019

Eikun vain jalkaa ovenrakoon


Kokosin taas sisua ja aloin uutta ovenrakoa etsimään. Mutta täytyy myöntää, että ei sitä sisua enää tahdo paljon kasaan saada. Vaikea on vakavasti ihan mihin vaan ovenavauksiin antautua, kun eläkeikä jo nurkan takana häämöttää.

Olen minä kuitenkin aktiivisena pysynyt. Ympärilleni katselen kaiken aikaa, suunnittelen eri vaihtoehtoja ja etsin vielä mahdollisuuksia työelämästäkin. Mutta on niin surullista, että se maailma on nykyisin niin armottoman tehokas.

Ennen 2000-lukua  ammatinopettaja sai keskittyä siihen, minkä parhaiten osasi, opettamiseen. Silloin opinto- ja toimistosihteerit hoitivat arviointien kirjaamiset ja postitukset, opot opintojen henkilökohtaistamiset ja kuraattorit opiskelijoiden muut huolet. Koulussa oli läsnäolopakko eikä opettajilla ollut verkko-opetuksista hajuakaan. 2000-luvulla ja etenkin viimeisen kymmenen vuoden aikana on työnkuva kehittynyt niin, että ammatinopettajat tekevät kaikkea mahdollista päällekkäin ja lomittain ja ihan missä ja milloin vaan.

Minä elän työelämän suhteen väärässä ajassa. Juoksutytöksi tuhatta asiaa yhtä aikaa tekemään minusta ei ole.



Ei työelämä onneksi enää kauan minua huolestuta. Muutenhan tämä aika on mitä parhain. Itsensä toteuttaminen ei varmasti ole koskaan ollut näin helppoa kuin se nykyisin on.

Harrastuksiin ja opiskeluun ovet ovat avoinna kaikille. Juuri aloitin iltalukiossa venäjän opiskelun ja nyt olen alkanut innostua että jos vaikka viestintäopintoja avoimessa yliopistossa. Kirjoittaminen kun joka tapauksessa ei lähde minusta kulumallakaan, niin eikun jalkaa ovenrakoon vaan, aloittaa aina voi.

... Kunhan nyt ensin opin nämä alla olevat ilmoittautumisohjeet, niin että saan sen oven auki.

Avoimen yliopiston opintoihin ilmoittautuminen:
1. Kun olet löytänyt haluamasi opinnot opintotarjonnasta, siirry opintojen etusivulle Korppi-opintotietojärjestelmään. Valitse rekisteröidy -linkki. Mikäli sinulla on jo Korppi-tunnukset, käytä niitä kirjautuessasi. Siirry tällöin suoraan kohtaan 3. 2. Rekisteröidy Jyväskylän yliopiston OMA - omien tietojen hallinta -palvelussa. Rekisteröityminen edellyttää sähköistä tunnistautumista (verkkopankkitunnuksilla tai mobiilitunnisteella).Täytä puuttuvat tiedot ja lisää myös osoitetietosi. Valitse käyttäjätunnus kolmesta vaihtoehdosta. Käyttäjätunnusta ei voi vaihtaa tallennuksen jälkeen. Muista hyväksyä JY:n tietojärjestelmien käyttösäännöt. 3. Palaa rekisteröitymisen jälkeen takaisin opintojen etusivulle Korppiin. Kirjaudu Korppiin käyttäjätunnuksellasi ja salasanalla. Ilmoittaudu opintoihin.


...

Tällaista mietin tänään.
Kiitos kun käväisit, 
tule pian uudestaan!

Mukavaa, jos ehdit myös jonkun sanan kommenttia kirjoittaa  ... 😊



keskiviikko 11. syyskuuta 2019

Sylvi Kekkosen urhoollinen Amalia

Amalia oli tilattava kirjaston varastosta.

Kävin elokuussa Helsingin vierailulla Urho Kekkosen museossa Tamminiemessä, ja siellä sattui paikalle kirjailija Anne Mattsson, joka kertoi tarinoita Sylvi Kekkosesta. Ymmärsin silloin, nolona tyhmyydestäni, että Sylvi ei ollut vain presidentin puoliso, hän oli myös kirjailija.

Oli pakko ottaa selvää Sylvin kirjoitustyylistä, ja koska Amaliaa (1958) pidetään hänen kirjallisen tuotantonsa pääteoksena, aloitin siitä. Sain sen kirjastosta pyynnön eli varauksen kautta, sillä sen paikka on nykyisin varastossa poissa uudempien naiskuvausten tieltä.

Amalia kertoo tarinan maatilallaan uurastavasta ja uhrautuvasta naisesta, joka kamppailee sodan ja sen jälkeisen ajan arkisten haasteiden kanssa. Suuri haaste on muun muassa hänen nuori miehensä, joka on tunnettu naistenmies ja hulivili ja joka sotalomillaankin heti ensimmäisenä toilailee humalassa pitkin kyliä.

Amalia kantaa juorupuheet niin kuin kaiken muunkin taakkansa mielipahaansa kenellekään näyttämättä. 

Hän on aina koettanut näyttää aivan rauhalliselta kun Taavista on puhuttu, aivan kuin ei häneen muka mikään pystyisi, ei kiittäminen, ei laittaminen. Vaikeaa se on ollut.
Vaikeaa oli ollut silloinkin kun Taavi nyt viimeksi oli tullut kotiin. Miehen verestävät silmät ja rähjäinen olemus olivat suorastaan puistattaneet. Mies kapunginnaisten jäljiltä! "Kylpenet tuota", Amalia oli melkein parkaissut. 

Luulen, että Amaliasta ei ole meille nykyajan naisille malliksi, niin uhrautuvainen hän on.

Sylvi Kekkonen kuvaa tarkasti myös 1900-luvun alkupuolen maalaiselämää, jossa kotieläimet ovat keskeisessä osassa. Peltotöille tärkeä hevonen palaa sodasta huonokuntoisena, mikä koskettaa Amaliaa muutenkin kuin työnteon kannalta.

Amalia taluttaa valakkaansa. Laihtunut on Piki, laihtunut ja rapistunut. Ei sodasta kukaan kostu. Hän ajattelee entistä Pikiä, uniensa mustaa hevosta ja tätä nykyistä, tekisi mieli itkeä.

Kiehtova yksityiskohta ovat myös kanat ja niiden vapaus.

Kanat eivät huoli munia heiniin puisten pesämunien viereen. Ne hakevat mieluimmin itse munimispaikkansa. Markku hihkuu riemusta, kun löytää kanojen kätköpesän ...

Aavistus uudesta on kuitenkin jo ilmassa, sillä traktorit alkavat  korvata hevoset, myös kirnut ja separaattorit jäävät tarpeettomina pois käytöstä ja kaiken lisäksi miniän myötä menee Amalian pirtin sisustuskin uusiksi.

On sanottu, että Sylvi talletti kirjoihinsa sisäistä maailmaansa, ja jos niin on, niin Amalian tarinassa  se näkyy sivuun jääneen ja luopumaan tottuneen naisen osana. Kuvaus on niin koskettavaa, että siinä saattaa olla kirjailijan omakohtaisesti koettua.

Mutta varmimmin on vuonna 1900 syntyneen Sylvin kokemukset maalaiselämän arjesta itsenähtyä. Tarkka tavallisen maalaiselämän kuvaus sopii vaikka historiankirjoitukseksi, mutta ennen kaikkea se on liikuttavaa luettavaa.

Kirjailija Anne Mattson Tamminiemessä 25.8.


...

Tällaista mietin tänään.
Kiitos kun käväisit, 
tule pian uudestaan!

Mukavaa, jos ehdit myös jonkun sanan kommenttia kirjoittaa  ... 😊

tiistai 10. syyskuuta 2019

Ihmeitä Ilomantsissa

Pötönjoen luontopolku on aivan Pogostan eli Ilomantsin kirkonkylän keskustassa.

Ilomantsi on Karjalan A, lauloi aikoinaan Juice Leskinen ja osui aika tarkasti oikeaan. Ilomantsi on puhdasta luontoa, itäisintä Eurooppaa ja aitoa Karjalaa. Se on myös kulttuuriyllätyksiä. Viime sunnuntain kyläreissulla törmäsin jopa Katri Valaan.


Katri Vala oli 1900-luvun alun tunnettu runoilija, joka minulle yllätyksenä on ilomantsilaisten vanha tuttu. Hän on asunut Ilomantsissa lapsena jonkin aikaa sekä myöhemmin kansakoulun opettajana vuosina 1925–1929. Koska Vala oli aikansa aktiivi radikaali (hän kuului sekä ennakkoluulottomaan Tulenkantajat- että työväenluokkaiseen Kiila-ryhmään), hämmästyin sitä, että hän on voinut muuttaa niin kauaksi pääkaupungin piireistä. Yllättävää minulle tietämättömälle oli sekin, että Ilomantsissa on hänen nimeään kantava kulttuurikeskus, jota ylläpitää Maaseudun Sivistysliiton Vaara-Karjalan kulttuuriyhdistys.



Katri Vala Kulttuurikeskus sijaitsee Kotimäen entisessä koulussa, jossa Vala on toiminut opettajana.

Kotimäen toisessa vanhassa koulurakennuksessa toimii nykyisin ruokapalveluyritys Kotimäen pitotupa.

Runoilija Valan muiston vaaliminen ei toisaalta ole yllätys, onhan Ilomantsi kuulu runonlaulajistaan. Muun muassa Kanteletar on syntyisin Elias Lönnrotin Ilomantsin runonkeruumatkoilta.

Eniten minua Ilomantsissa kiehtoo silti se, että ei niin kauan sitten siellä puhuttiin karjalan kieltä. Ilman evakuointeja ja alueluovutuksia puhuttaisiin varmasti vieläkin.
Kotimäellä elämä jatkuu entiseen malliin betoniin ikuistettuna.
 Betoniveistokset on luonut kontiolahtelainen Keijo Ikonen 1990-luvulla.

Lyhyellä päiväkävelyllämme saimme hetken viivähtää myös Kotimäelle hauskasti betoniin säilötyssä menneen ajan ravintolatunnelmassa. Ja tietenkin nähtiin myös Ilomantsin karhut. Niitä oli joka paikassa. Maaseudun sivistysliitto ahkeroi tänä kesänä jo kuudennet Karhufestivaalit 15.–17.8.2019, jonka jäljiltä karhuja on paitsi Kotimäellä myös pitkin kylänraittia. 


Nämä karhut piileksivät Kotimäen rinteessä, Karhuareenalla.

Ei minua Ilomantsissa ainoastaan omanlaisensa kulttuuriperinne ihmetytä. Minua ihmetyttää koko Ilomantsi. Joensuusta ei sinne ole kuin seitsemänkymmentä kilometriä, mutta on se niin syrjässä, että ei sinne noin vain tule lähdettyä. Ja kun sinne tiensä joskus löytää, on aina yhtä hämmentävää huomata, että siellä ylipäätään joku asuu. - Ei tosin kovin moni. Kunnan asukasluku on enää viisituhatta, kun se suurimmillaan on ollut 14 135 asukasta vuonna 1957.

Ilomantsi-nimi muuten ei tarkoita iloista. Se tulee kantasaamen ylimmäistä tarkoittavasta sanasta, ja nimen taustalla on kirkonkylässä sijaitseva Ilomantsinjärvi, jonka on katsottu olevan vesistönsä ylimmäinen järvi. Mutta saattaa se kuitenkin olla totta, että ilo elää Ilomantsissa.


...

Tällaista mietin tänään.
Kiitos kun käväisit, 
tule pian uudestaan!

Mukavaa, jos ehdit myös jonkun sanan kommenttia kirjoittaa  ... 😊

maanantai 9. syyskuuta 2019

Mitähän ne minusta ajattelevat?

Ei sille mitään voi. Ihminen tarvitsee toisten ihmisten hyväksyntää. Yksin ei kukaan pärjää, ainakaan kovin hyvin. Siksi meidän on otettava huomioon, mitä toiset meistä ajattelevat. Mutta liika on liikaa siinäkin.

Minäkin ajattelen lähinnä vain itseäni.
Ei minun kannata toisten mielipiteitä kaikessa vahdata. Ei minun elämäni niin kiinnostava ole. Ja vaikka joskus esimerkiksi mokaamisen hetkellä olisikin, se kiinnostus ei pitkään kestä. Tutkimusten mukaan kaikki me nimittäin ajattelemme vain itseämme. Se on aivojemme perustila, ajatella ensisijaisesti omaa itseä.

Sen näkee jo siitä, että me puhummekin enemmän itsestämme kuin muista. Yhdessä ollessa on ihan opeteltava kuuntelemaan myös toista välillä, jottei olisi epäkohtelias. Ja kohtelias on oltava, muuten jää yksin.

Sosiaalinen paine ja tarve pitää meidät ruodussa. Mutta muuten voin ja saan olla sellainen kuin olen. Voin olla oma itseni, voin näyttää miltä näytän, voin tehdä mitä teen, kunhan en vahingoita muita.

Toisinaan jää kuitenkin levy päälle. Mitähän ne nyt minusta ajattelevat? Mitähän ne nyt minusta ajattelevat? Mitähän ne?

Mutta totta tosiaan, eivät ne minua paljonkaan ajattele. Eivät oikeastaan yhtään. Jokaisella on oma elämänsä. Ja oma napansa. Se on vapauttavaa muistaa.




...

Tällaista mietin tänään.
Kiitos kun käväisit, 
tule pian uudestaan!

Mukavaa, jos ehdit myös jonkun sanan kommenttia kirjoittaa  ... 😊















perjantai 6. syyskuuta 2019

Minä vihaan imurointia

Tästä sekasotkusta se alkaa.
Joskus on pakko. Ihan pakko. Pakko kerta kaikkiaan. Pakko. SIIVOTA.

Ja tarvitaan imuri.
Otetaan se komerosta, kootaan putket, valitaan suutin, vedetään johto, vedetään perässä koko hiivatin häkkyrää, kiskotaan, kiroillaan, vaihdetaan suutin, ähkytään vedetään työnnetään.

Minä vihaan imurin ottamista komerosta, vihaan sen kokoamista, sen putkia, suuttimia, johtoa, kokoa, ääntä, hajua, sen ärsyttävän tökkivää liikettä kun sitä yrittää perässään vetää, vihaan sen törmäilyä ja poukkoilua.

Minä vihaan imurointia.

Minä vihaan koko pölynimurin olemassaoloa. Minä syytän Hubert Cecil Boothia kodin siivousilon pilaamisesta. Ilman häntä ei olisi tätä kärsimystä.

Pölynimuri on samanlainen mukavuus kuin rintaliivit. Kummassakaan ei ole muuta mukavaa kuin idea. Käytössä ne ovat pelkkää kidutusta.

Ja jälleen tänään onnittelen itseäni siitä, jos olen jaksanut tapella imurini kanssa kaksi tuntia hakkaamatta sitä kierrätyskuntoon.

...

Tällaista mietin tänään.
Kiitos kun käväisit, 
tule pian uudestaan!

Mukavaa, jos ehdit myös jonkun sanan kommenttia kirjoittaa  ... 😊

torstai 5. syyskuuta 2019

Tiikeri ei pääse juovistaan

Aamusta se alkaa.

Vähintään kerran viikossa tulee mieleeni, että nyt minä lopetan.

Että nyt loppuu pohdinta ja analysointi ja veivaaminen.

Että nyt loppuu ajatusten pyörittely.

Että varsinkin loppuu tämä kirjoittaminen, kun aina on niskat kipeinä ja pitää sitä ihmisen muutakin tehdä kuin jonninjoutavaa höpinää.

Mutta sitten jo pukkaa päähän asiaa ja ideaa niin että tuntuu että pää poksahtaa. Ja on pakko päästää ne sanalliseen muotoon ulos tulemaan.

Tiikeri ei pääse juovistaan, sanoi jo isäni,

ja minä olen häneen tullut. 


 ...

Tällaista mietin tänään.
Kiitos kun käväisit, 
tule pian uudestaan!

Olisi mukavaa, jos ehdit myös jonkun sanan kommenttia kirjoittaa  ... 😊

keskiviikko 4. syyskuuta 2019

Nyt venäjää

Tämä innostus syttyi siitä Sortavalan matkasta, jonka tein kesän alussa Venäjälle. Se oli ensimmäinen matkani itärajan taakse sitten Neuvostoliiton, joten oli minun jo viimein aika tuo raja ylittää.

Eräänlainen rajan ylitys on nyt tämä venäjän kielen opiskelukin.

Jonka alku oli hankala niin kuin sen pitääkin olla, jos sananlaskuun on uskominen. En saanut kirjaa kaupasta, en päässyt ensimmäiselle tunnille ja toiselle mennessä menin väärälle koululle.

Kun sitten viimein istuin pulpetissani, jännitti kuin ekaluokkalaista.


Mutta voi miten ihastuin nuoreen mukavaan opettajaamme, jonka nimi on Kalle. Niin ihanasti hän lausuu tätä ihmeellistä kieltä.

Jospa minäkin oppisin edes puolet niistä ässistä.

Ei onneksi tarvinnut niistä aloittaa.

Ja kolmannelle tunnille sain viimein kirjankin, ikioman aapiseni. Nyt olen kuin oikea koululainen.

Tämä on minulle jälleen yksi hyppy tuntemattomaan, samaan tapaan kuin viime keväänä työkokeilussa puutarhalla.

Toivottavasti tästä poikii vielä monta uutta hyppyä. Niin pitkään on elämä junnannut paikallaan.

 ...

Tällaista mietin tänään.
Kiitos kun käväisit, 
tule pian uudestaan!

Olisi mukavaa, jos ehdit myös jonkun sanan kommenttia kirjoittaa  ... 😊

tiistai 3. syyskuuta 2019

Kun "ystävä" olikin kauppias


Ystävyysteemani jatkuu. Tämä aihe pyörii nyt päässäni siihen malliin, että löydän mediastakin koko ajan siitä uusia mielenkiintoisia juttuja. 

Kun olin eilen kirjoittanut edellisen ystäväaiheisen postaukseni, huomasin heti perään Hesarista jutun Maisasta, joka luuli saaneensa ystävän, mutta saikin sadan euron laskun ja iho-oireet. Ja heti muistin ne kolme ikävää kertaa, jolloin minut on "ystävyyden" kaavussa kaupantekoansaan houkuteltu. 


Ensimmäisen kerran törmäsin tällaiseen petkutukseen Uudellamaalla asuessa. En tuntenut siellä juuri ketään ja olin onnesta soikea, kun eräs töistä tuttavaksi tullut mukava ikäiseni nainen kutsui minut luokseen iltaa istumaan. Oli teetä ja pikkuleipiä ja sitä sun tätä höpöttelyä, oikein mukavasti, kunnes yhtäkkiä tämä nainen alkoi esitellä minulle juurikin niitä keksejä ja teetä, joita tarjolla oli. Ja pian oli pöytä täynnä sun vaikka mitä ravinnetta ja ruokaa ja taisi olla saippuaakin. Tämä mukava nainen oli kutsunut minut kylään vain siksi, että saisi minusta uuden asiakkaan. Olin ihan puulla päähän lyöty ja itkien kävelin kotiin. Olin niin kaivannut ystävän seuraa.


Toinen kerta sattui, kun olin muuttanut takaisin tänne kotiseudulle ja otin yhteyttä entisiin tuttuihin, ja eräs heistä sitten tosi innoissaan niin ikään kutsui minut kotiinsa iltaa viettämään. Vein oikein hienot mukit tuliaisiksi, olin niin onnellinen hänen tapaamisestaan. Yhdessä saunottiin ja juotiin kahvit ja höpistiin mukavia. Mutta sitten se alkoi. Yhtäkkiä pöytään ilmestyi kynttilää ja kynttilänjalkaa ja jos jonkinlaista koristetta. Että näitä tästä nyt häneltä voi ostaa, jos näin joulun alla on tarvetta lahjahankintoihin. Ostin jotain, kun oli tosiaan joulunaika ja tarvettakin oli. Mutta en mennyt toista kertaa. En kerta kaikkiaan voinut. 


Kolmas kerta oli se, kun eräs emäntäkouluaikainen koulukaveri monen vuosikymmenen takaa ihanasti yllätti minut Prismassa, että hei Eeva, mitä kuuluu onpa kiva nähdä, meidän pitää tavata, mennään joskus kahville. Ja minä että oho, tuskin muistin tuon ihmisen, mutta innostuin hänen suunnattoman ystävällisestä ystävällisyydestään ja sovin treffit. Menin sydän sykkien häntä tapaamaan ihanaan kodikkaaseen kahvilaan ja odotin innokkaasti mukavien entisaikojen muisteluita. Muta eipä kovin pitkälle menneissä päästy, kun jo oltiin tutkimassa hänen myyntiesitteitään voiteista ja ties mistä aineista ja jauheista. Sain kutsun iltajuhliinkin, jossa minulle olisi esitelty koko firman toimintaa. Hillitsin itseni ja kieltäydyin kohteliaasti, mutta olin  raivoissani. Miten olin voinut luulla, että tuo vanha tuttava tosiaan oli halunnut tavata minut ihan muuten vaan ilokseen?


Ja edelleen olen hämmästynyt. Tämä maailmanmeno on mennyt tällaiseksi. Kaikki on kaupan.





...

Tällaista mietin tänään.
Kiitos kun käväisit, 
tule pian uudestaan!

Olisi mukavaa, jos ehdit myös jonkun sanan kommenttia kirjoittaa  ... 😊




 

maanantai 2. syyskuuta 2019

En minäkään aina niin ystävä ole

Niin valoisaksi päivän saa kuppi teetä ja sympatiaa, mutta paljon valoisammaksi sen tekee ystävä.


Kun joku päivä sitten kirjoitti Marja blogissaan miten ystävyys voi viedä voimat, ja myös Hesarissa oli äskettäin juttua samasta aiheesta, innostuin miettimään omaa kykyäni ystävyyteen.

Ystävyyssuhteeseen ei kuulu kateus eikä juoruilu, ei kilpailu eikä pettäminen, ei piikittely eikä ilkeä vihjailu. Ystävä kuuntelee ja kuulee, ottaa osaa ja kannustaa. On kiinnostunut. Ja ennen kaikkea ystävä on turvallinen ja hyväksyvä kaveri.

Minun ongelmiani ystävyydessä ovat olleet yleensä kaksi kohtaa, joissa kompuroin. Joko puhun ja puhun tai sitten vain kuuntelen ja kuuntelen. Joko kaadan kaikki omat asiani toisen niskaan tai vaihtoehtoisesti otan vastaan toisen loputtomat jutut. Kumpikin niistä on pidemmän päälle varma tapa murentaa ystävyyttä. 

Kun ystävyys kuormittaa liikaa tai on liian yksipuolista, asiasta on hyvä sanoa suoraan, neuvoo psykologi Hesarissa.  Mutta miten sitä uskaltaa, kun se ystävä suuttuu, jos sellaisesta sanoo? 
 
Tässä ystävyydessä särmät hioutuu.
En minä ole koskaan sellaista suoraan sanonut, paitsi miehelleni, eikä minulle koskaan muut kuin mieheni sellaista sano. Mutta hänen kanssaan olemmekin virallisesti suhteemme sinetöineet, ei siitä suhteesta noin vain eri suuntiin lähdetä.

Vakiintunut parisuhde on hyvä paikka oppia olemaan ystävä. Siinä särmät pyöristyy. Mutta voisiko muissakin ystävyyssuhteissa tehdä samoin? Eikö ystävyyteen voi samalla tavalla tahtomalla sitoutua?

En ole varma, ehkä ei voi, mutta oman osuuteni voin silti tehdä. Näitä ystävyyden tunnusmerkkejä ja vaatimuksia lukiessa olen ajatellut sitäkin, että joitain asioita voi katsoa myös läpi sormien. Kun en itsekään ole virheetön, en vaadi sitä muiltakaan. Ei kenenkään tarvitse ystävyyttä varten täydellinen olla.

Ja ystävyyttä voi harjoitella niin kuin muitakin vuorovaikutustaitoja, väkisinkin niitä jokaisessa ystävyyssuhteessa harjoittelee. Myös täällä blogimaailmassa niitä voi harjoitella.

Jottei tartteisi yksin täällä maan päällä höpertää.



...

Tällaista mietin tänään.
Kiitos kun käväisit, 
tule pian uudestaan!

Olisi mukavaa, jos ehdit myös jonkun sanan kommenttia kirjoittaa  ... 😊




lauantai 31. elokuuta 2019

Työnhakuvalmennusta, klik klik

Ken työnsä kadottaa, se itsensä löytää?
Minä sitten aloitin sen. Klik. Työnhakutaitojeni preppaamisen. Klik.

Vielä toiseksi viimeisen kerran, ennen kuin Rinteen Antti ensi vuoden alussa poistaa minulta tämän pari vuotta kestäneen huvin, täytän minäkin osaltani lain vaatiman aktiivisuusehdon ja osoitan olevani aktiivinen työtä hakeva työhaluinen työtön enkä laiska luuseri surkimus.

No, ehkä siitä huolimatta olen jonkun mielestä laiska luuseri surkimus.

Mutta joka tapauksessa näiden kahden aktiivimallivuoden aikana olen aktivoinut itseni monta kertaa. Olen ollut työnhakuvalmennuskurssilla, työssä ja työkokeilussa.

Mutta nyt se vasta helppoa on.

Tällä kertaa minun ei tarvitse kuin kone aukaista ja muutaman kerran klikata, niin pääsen mukaan aktivointitoimiin. Ehtona ainoastaan se, että tämä viiden päivän kurssi suoritetaan viidessä päivässä, ei yhtään vähemmässä. Kerralla ei saa tehtäviä huitaista, eihän sitä muuten mitään opi.

Mutta voi kun on tylsää, kun ei ole kurssikavereita, joiden kanssa voisi jakaa kahvitauoilla muutaman kommentin. Opettajaa ei tietenkään ole, se olisi jo ihan liikaa vaadittu.

Ei tämä silti mahdoton paha ole, olen tottunut yksin tekemään. Olen jo kirkastanut osaamiseni ja tavoitteeni. Olivat kirkkaina vanhoissa CV:issä tallessa. Mahtavista ominaisuuksistani olen sitten laatinut ansioluettolon ja työhakemuksen, joilla olen itseni muita paremmaksi vakuuttanut, muista hakijoista erottunut ja kaikista parhaiten onnistunut. Selvää kuin pläkki.

Kun nyt tässä pikku hiljaa vielä opin työnhakukanavat ja piilotyöpaikkojen metsästyksen perusperiaatteet, niin jo vain näillä eväillä pärjään syyskuun loppuun.

Kolmen kuukauden aktiivisuusvaatimus on suoritettu viidellä verkkokurssipäivällä. Ai että olen onnellinen.


 ...

Tällaista mietin tänään.
Kiitos kun käväisit, 
tule pian uudestaan!

Toivottavasti ehdit myös jonkun sanan kommenttia kirjoittaa  ... 😊


perjantai 30. elokuuta 2019

Kaksi kolttua ja yksi laukku

Kotirouvan putiikissa tulee hilpeä olo.

Minä en vaateasioissa sorru hetken mielitekohin. Ostan tarpeeseen.

... Mutta tarve se on joskus mielitekokin.

Tämä on lämmin ja pehmeä kotitakki. 49 euroa.
Jotenkin näin minä perustelen nämä kaksi Helsingin tuliaisostostani, jotka nyt tässä onnellisena esittelen.

Helsingin asemalla näet on Kauppakujalla ihastuttava ajanviettopaikka Kotirouva, jossa luulen että meistä junaa odottavista rouvista useimmat ovat joskus poikenneet. On niin harmi, että tämä ihana pikku putiikki muuttaa pian Simonkadulle Kamppiin.

Missä me silloin juna-asemalla matkastressiä tuuletamme? Kotirouvassa on tähän asti ollut kätevä käydä kuluttamassa vielä viimeiset eurot ennen kotiinpaluumatkaa. Tällä kertaa minä kulutin ne kahteen helppohoitoiseen kotiasuun merkkiä italialainen Scarffalla.

Yrityksen toimitusjohtaja Eija Nyman on todennut, että hän myy vaatteita aikuisille naisille, jotka haluavat käyttää mukavia vaatteita ja näyttää nätiltä. Ja juuri tuo on minunkin tavoitteeni. Kaunis vaate kaunistaa ja kaunistumisen tunne antaa mielihyvää ja kun tuntee mielihyvää silloin näyttää kauniilta. Yksinkertainen resepti vaatteiden valintaan. Muodista viis!

Mutta se mutta. Väri. Tavallisissa vaatekaupoissa ei ole kuin kolmea muotiväriä kerrallaan sen ikuisen mustan lisäksi, joka ei minulle käy ollenkaan, niin että en minä niitä kauniita vaatteita usein löydä.

Ja kun sitten Kotirouvassa värimaailma suorastaan häikäisee, sieltä voisi ostaa mitä vain. Ostin kuitenkin vain kaksi turkoosia, joista toinen on suloisen pehmeä ja lämmin kotitakki, jota ehkä joissain tilanteissa voisin pitää myös kylillä käydessä. Siinä on 95% puuvillaa ja 5% elastaania.

Toinen on 100 % puuvillamekko.

Tämä on helppo ja kevyt kotimekko. 39 euroa.

Painokuviointi tuo mekkoon lisäväriä.
En tiedä mitään Scarffalla-merkistä enkä sen laadusta. Käytössä selviää, miten nämä mukavan tuntuiset koltut kestävät pesua. Epäilen, että kauniit värit ja painokuviot haalistuvat, mutta toivottavasti eivät liikaa.

Jaa, mutta mitä sillä on väliä kotona? No se mielihyvä, kun peilistä ohimennen itseä vilkaistessa näyttää nätiltä.

Siitäkin olen tyytyväinen, kun molemmat koltut ovat puuvillaa, joka on hengittävä ja myös ekologinen tekokuituihin verrattuna. Vaikkei sekään nyt niin yksinkertaisen mustavalkoinen juttu ole. Niin, ja takissahan on elastaania, jota ilmankin voisi olla ja parempi olisikin.

Ja kun nyt ekologisuutta pohdin, vielä vaikeampi valinta minulle oli uuden laukun osto. Tekonahka kun on halpaa ja siitä tehdään monenlaisia malleja, mutta parempi olisi aina ostaa aitoa nahkaa.

Tamariksen Bernadette hobo bag, väri cognac, hinta 64,95e.

Ostin nimittäin Zalandolta olkalaukun, joka on polyuretaania, ja sain syvän piston ekologisen kuluttajan sydämeeni.

Mutta kun. Tämä on juuri sopiva. Minä tykkään tästä. Tämä kassi tekee minusta itseni näköisen.

Se on rento. Tällä laukulla on kiva lähteä syksyä kohti, ja tämä on monikäyttöinen ja tilava ja silti pieni. Niin kiva.

Lupaan kuitenkin, että tämä on viimeinen keinonahkalaukkuhankintani. Lupaan että käytän tämän ihan loppuun. Ja lupaan, että seuraavan ostan ekologisesti, ihan varmasti.


Hyvän mielen merkki.





...





 ...

Tällaista mietin tänään.
Kiitos kun käväisit, 
tule pian uudestaan!

Toivottavasti ehdit myös jonkun sanan kommenttia kirjoittaa  ... 😊

keskiviikko 28. elokuuta 2019

Helsinki kolmessa päivässä ja reissun saldo

Näkymä Oodin terassiparvekkeelta.
Viikon mittaisen reppureissuni viimeinen pysähdys oli Helsinki, jossa seikkailin kolme aurinkoista päivää ystäväni A:n seurassa. Saavuin kaupunkiin Turusta Väinö Paunun ExpressBussilla puolen päivän aikaan lauantaina ja hämmästykseni oli suuri, kun matka päättyi maan alle Kamppiin. Hetken olin päästäni pyörällä, mutta onneksi on opastekylttejä, joita seuraamalla pääsin ylös kauppakeskuksen tiloihin ja siellä törmäsin suoraan ystävääni, joka jo harhaili yläkerrassa minua etsimässä.

Tavallisen bussin kyyti ei ollut minusta yhtä pehmeää kuin OnniBussissa.
Moottoritietä mentiin koko matka.
Kampin bussiterminaali on hurja näky ensikertalaiselle.
Liukuportailla pääsee ylös maan päälle.
Kampin kauppakeskus on täynnä vilinää.

Ensimmäisenä menimme lounaalle kotoisaan Leonardo Bar & Ristoranteen City Centeriin.

Kävleymatka sinne oli ainoa kerta tällä Helsingin matkalla, jolloin jouduin hetkeksi mukaan levottomaan hälinään. Mutta vaikka aivan keskustassa sijaitseekin, tuo pieni italialainen ravintola on itse kodikas ja rauhallinen, niin että viihdyimme siellä pitkään ja suunnittelimme samalla loppupäivän ohjelmaa.

Oodi. Töölönlahti. Linnunlaulu. Nämä otimme kohteiksi matkalla Länsi-Pasilaan. Meillähän oli aikaa ja aurinko paistoi taivaan täydeltä. Ei kiirettä minnekään.



Oodi on outo perinteiseen kirjastokulttuuriin tottuneelle.

Ystäväni kokeilee tässä, miltä tuntuu kävellä kirjastossa mäkeä ylös ei minnekään.

Kirjaston terassi sopii hyvin selfieiden ja auringonottoon.

Oodia paremmin minä viihdyn pusikoissa. Tässä otan kuvaa Töölönlahdesta.

Tässä se kuva, joka onnistui.
Sinisen Huvilan Kahvila on Töölönlahden rannalla korkealla mäellä. 
Aurinkoisena päivänä ulkoilmakahvila on mukava paikka istuskella.

Minä tsuumaan taas.
Töölönlahti Linnunlaulun mäeltä nähtynä.

Sinisen Huvilan WC sijaitsee jännässä paikassa pihan toisella reunalla, isossa vanhassa rakennuksessa.

Oodi ei herättänyt minussa positiivisia tuntemuksia, mutta ehkä minä joskus vielä ymmärrän sen arvon. Ala-aula varsinkin oli suorastaan ulostyöntävän kolkko tylsine ravintoloineen, yläkerrassa oli sitten valoa ja avaruutta mutta eipä juuri muuta... ja joo, kirjoja oli.

Töölönlahti ja Linnunlaulu ovat sen sijaan minun mieleeni. Ja myönteisesti yllätyin myös Länsi-Pasilassa Keskuspuiston läheisyydestä. Tuo puisto alkaa Töölönlahdelta ja päättyy Haltialaan ja Vantaanjoelle, Helsingin pohjoisrajalle. Se on peräti kymmenen kilometriä pitkä ja ihan oikeaa luontoa, minulle uusi Helsinki-kokemus ja ihmetyksen aihe.
 
Keskuspuiston hevoset.

Sunnuntaina puikkelehdimme keskustan ruuhkaa vältellen Kuusipuiston ja Pikku Huopalahden kautta Tamminiemeen, jossa tutustuimme presidentti Urho Kekkosen museoon ja osallistuimme mielenkiintoiseen kirjailijatapaamiseen. Oli erityisen jännittävää, kun seurassamme istui myös Kekkosten Taneli-pojan tytär Tea, joka kertoi tarinoita omista lapsuusajan kokemuksistaan isovanhempiensa luona.

Museon jälkeen kävelimme Seurasaaren ympäri, sehän on aivan Tamminiemen vieressä, ja lopuksi kävimme päiväkahvilla erikoisessa Villa Angelicassa Tamminiementiellä. 

Tilkan asuinalueella Pikku Huopalahdella on asukkailla oma pienpuutarha-alue.
Asukkaiden viljelyksiä kerrostaloalueella Tilkassa.

Pikku Huopalahti, jonka rannoilla kävellessä raikas merituuli mukavasti viilentää auringon paahdetta.
Urho Kekkosen museo Tamminiemi on Tamminiemessä meren äärellä, Seurasaarentie 15.
Ystäväni A. esittelee museokorttiaan, joka keltaisena juuri ja juuri erottuu kuvassa.

Kirjailija Anne Mattsson on kirjoittanut elämäkerran Sylvi Kekkosesta.

Urkin tv ja tv-tuoli.
Urkin ja Sylvin yhteinen kylpyhuone.
Edellä olevista vähäisistä museokuvista voi päätellä, että minua eivät Kekkosten sisustusratkaisut innostaneet. Sinänsä 1970-luvun tyyli ei ole mielestäni kauhistus, mutta asunnon paljaat pinnat yhdistyneinä tummiin väreihin eivät luo minun makuni mukaista kodintuntua. Iloisin ja mielenkiintoisin huone minusta oli kylpyhuone, josta on tuo kuva yllä. Alla oleva viimeinen kuva on puolestaan jännä näkymä keittiön oven ikkunasta, vaikka ei todellisuudessa niin erikoinen sekään.

Näkymä Kekkosen keittiön ovi-ikkunasta takapihalle, jossa on hieman tylsä kahvila.
Parasta Kekkosen museossa oli se, että saimme kuulla kirjailijan tarinaa Kekkosen pariskunnasta, etenkin Sylvin elämästä. Siinä kului aikaa tunnin verran ja sen jälkeen lähdimme Seurasaareen.

Seurasaaren kalliolla.
Aurinko häikäisi ilman aurinkolaseja, ja sen mukainen on ilmeeni. 

Seurasaaren jälkeen suunnistimme kahville omalaatuiseen Villa Angelicaan. Talo on romantiikkaa pullollaan ja pöydät notkuvat herkkuja, mutta itse talon emäntä ei ollut asiakkaista mielissään. Emme kuitenkaan pelästyneet tylyä vastaanottoa, vaan ostimme borssikeittoa ja kahvia ja istuimme kaikessa rauhassa eräässä talon monista ihanista kamareista niitä nauttimassa.




Villa Angelicassa annos pitää maksaa etukäteen, siitä kertoo lappu keskellä herkkupöytää.
Hetken kuvittelin olevani talon valtiatar. 
Sunnuntaipäivä meni aurinkoisissa tunnelmissa, ja kotiin ystäväni luokse ajoimme Seurasaaresta bussilla ja ratikalla jalkoja säästääksemme. Kävimme Alepassa ostamassa ruokaa ja niin ilta sujui kotoisasti kermaisen lohen ja viinin kera.

Maanantaina ystäväni jäi omiin töihinsä ja minä lähdin viimeiselle Helsinki-seikkailulle yksin. Tällä kertaa kuljin keskustaan Itä-Pasilan, Alppipuiston, Linnanmäen ja Eläintarhanlahden kautta.

Uutta Pasilaa.
Pasilaa rakennetaan postmodernisti.

Karjalankatu on vanhanaikainen.
Linnanmäen portti on kaunis.
Tämä pubi löytyy Kolmannelta linjalta.
Eläintarhanlahdella soudettiin.
Vuodesta 1839 yhtäjaksoisesti tämän vuoden tammikuulle toiminut ravintola Kaisaniemi on nyt tyhjillään.

Helsingin rautatieaseman takapiha.
Asemalle päästyäni etsin sieltä hyvää ruokapaikkaa ja vaikka tiesin, että Elielin ravintolaa ei enää ole, menin kuitenkin varmistamaan, josko sitten voisin mennä Burger Kingiin. En voinut.

Historiallisen arvokkaan Eliel-ravintolan tilalla on nyt Burger King, ja tältä se näyttää. Huh.
En halunnut lähteä keskustan kiireeseen, mutta tiesin, että aseman Kauppakujalta voisi löytyä jotain. Ja niin löytyikin. En muista tällaista aiemmin siellä nähneeni, mutta tämä oli todella hyvä ja viihtyisä, hollantilaishenkinen olut ja viinihuone Ooster, jossa söin vuohenjuustosalaatin hintaan 12,50 euroa.


Kauppakujalle kannatti poiketa.
Halpa ja herkullinen vuohenjuustosalaatti riitti hyvin lounaaksi.

Oosterissa oli rauhallista ja viileää kirjoittaa matkapäiväkirjaa.
Ooster on tosi kiva paikka, joka näytti näin päiväsaikaan olevan vanhemman rouvasväen suosiossa.  En ollut lainkaan vanhimmasta päästä ja ajattelin ottaa mallia näistä helsinkiläisladyista, jotka siemailivat oluitaan ja viinejään keskellä kirkasta päivää. Tällä kertaa jätin kuitenkin päiväskumpat väliin ja lähdin vielä vähän katselemaan.

Tarkoitus ei ollut mitään ostaa, mutta Kotirouvan ikkuna veti minut väkisin sisään.

Kotirouva muuttaa syyskuun aikana Simonkatu 9:ään, mutta ei sinne niin pitkä matka tule, ettei voisi ohimennen poiketa.

Ostin kaksi helppoa kotikolttua, mutta esittelen ne sitten seuraavassa postauksessa. Tähän postaukseen tuli jo niin paljon kuvia, ettei näitä pian jaksa itsekään katsella. Ja silti loppuun vielä pari kuvaa ennen junan lähtöä.

Sokoksen Coffee Housessa kävin päiväkahvilla.

Korkealta kahvilan ikkunasta oli hauska katsella kaupungin menoa.

Lähdin Joensuuhun iltapäivällä vähän yli neljän Pendolinolla ja olin perillä yhdeksältä. Reilun neljän ja puolen tunnin matkan aikana ehdin summata reppureissuni saldoa. Matkoihin ja yöpymisiin meni yhteensä noin 300 euroa ja museoihin muutama kymppi. Ruokiin tietysti kului aika paljon, ehkä 120 euroa, mutta olisinhan muutenkin syönyt, joten niistä en lukua pitänyt. Matkan edullisuuteen vaikutti paljon se, että loppuviikon yöpaikat Turussa ja Helsingissä olin tuttujen luona ilmaiseksi.

Onnistuin pysymään aikatauluissa enkä stressanut lainkaan. Paljon kävelin, mutta lepäsin myös. Parasta oli saada kulkea yksin omaan tahtiin ja oman mielen mukaan miten vaan. Viikko tuntui kuukaudelta, niin suurta vaihtelua arkeeni se antoi. Nyt on hyvä alkaa pakertaa uusien syksyjuttujen parissa.

Näkemisiin VR ja kiitos kyydistä.

...

Tällaista menoa tänään.
Kiitos kun käväisit, 
tule pian uudestaan!

Toivottavasti ehdit jonkun sanan myös kommenttia kirjoittaa  ... 😊