maanantai 10. joulukuuta 2018

Vanheneminen tekee kipeää

Olen yrittänyt suhtautua myönteisesti hyvää vauhtia etenevään vanhenemiseeni, mutta on se vaikeaa.

Mitä vanhempi tonttu, sitä arvostetumpi.
Toisinaan se onnistuu, toisinaan ei. Omaa ikääntymistä ei niin vain olekaan mukava katsella.

Ensinnäkin se hävettää, sillä Suomessa vanhuus on ikävä asia, jota pitää piilotella loppuun asti. Toiseksi se harmittaa, sillä sen myötä tulee vaikeaksi saada töitä. Kolmanneksi se pelottaa, koska en voi tietää, minkälaista kohtelua osakseni saan sitten, kun oma pää tai keho ei enää ilman apua toimi. Ja vielä se viimeinen, se josta meillä ei ollenkaan puhuta: kuoleminen. Elämän loppumisen tajuaminen on hirvittävää.

Toiselta puolelta katsottuna vanhenemisen voi silti nähdä myös iloisena asiana. Se antaa viisautta, rauhallisuutta ja varmuutta. Se auttaa elämään rennommin ja stressaamatta. Se opettaa näkemään elämän merkityksen sekä myös sen merkityksettömyyden. Se hoputtaa elämään itselle sopivaa, omaa elämää, ja etsimään syvempiä kokemuksia - sen ajan, minkä tässä vielä ehtii.

Tosiasiassa en haluaisi pohtia vanhenemista lainkaan, mutta kun se päässä pyörii, niin itselleni rehellisenä ihmisenä minä aika ajoin sitä pohdin. Luulen, että minun on pohdittava sitä niin kauan, kunnes se ei enää  tee kipeää. Luulen, että lopulta jossain vaiheessa vanhuutta minä sen vielä tulen kohtalokseni täysin hyväksymään.

Luulen myös, että hyväksyminen olisi minulle helpompaa, jos kulttuurimme yhtään arvostaisi vanhuutta. Edes myötätunnosta, edes siitä syystä, että meillä vanhoilla on enää niin vähän aikaa jäljellä. Jos ei elämänkokemuksen tuoman viisauden vuoksi, niin edes myötätunnon vuoksi olisi hienoa, jos meitä kohdeltaisiin arvokkaasti ja kunnioittavasti.

Mutta ei, ei Suomessa. Ehkä muutankin Thaimaahan, siellä kuulemma vanhoja vielä oikeasti kunnioitetaan. Siellä olisi lämmintäkin, eikä vain ilmastollisesti, vaan myös sosiaalisesti. Olisiko se hyvä ratkaisu, mitä mieltä olet? Vai olisiko suomalaisessa kulttuurissa vielä jotain tehtävissä? Vai onko vika sittenkin vain omassa asenteessani?


...

🌼🌼🌼

Kommentteja ilomielin vastaanotetaan.

Kiva kun käväisit, tulethan pian uudestaan.


🌼🌼🌼



6 kommenttia:

  1. Hei. Surullisia ajatuksia sinulla tänään. Ehkä ei kannattaisi kauheasti murehtia mitä elämä tuo tullessaan tai vie mennessään. Ei sitä kuitenkaan voi tietää. Kristiina

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen samaa mieltä, Kristiina, parempi olisi elää eikä pohtia elämistä - tai kuolemista - mutta kun nämä asiat vain mielessä pyorivät, niin en kokonaan voi niitä väistääkään. Joskus onneksi menee muutama päivä, ettei ikä tule lainkaan mieleen, ne ovat parhaita päiviä :).

      Poista
  2. Fiksun ihmisen kirous, tuo liika pohtiminen.
    Vaikka totta puhuen pohdintojasi on kiva lukea.
    Vanhenemisen kokemus on sekin yksilöllistä.
    Itse elän nyt, yli 70-vuotiaana elämäni parasta aikaa. Tosin minusta on tuntunut siltä jatkuvasti (paitsi sairastaessa) sen jälkeen, kun erosin virallisesti 23-vuotiaana ensimmäisestä aviomiehestäni. Sitä ennen elämäni oli yhtä sotkua.
    Huomenna on päivä uus'.
    Mukavaa huomista!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kauniisti sanottu, Kirsti. Fiksuus on oikein hyvä selitys :)
      Kysymys voi kuitenkin olla paljon arkisemmasta selityksestä. Kun voi elää täysin omaa, omanlaista elämäänsä, niin ei vanheneminenkaan ehkä ole ikävä kokemus eikä sitä tule varmaan niin pohtineeksikaan. Ehkä minulla vain edelleen on vielä jotain parannettavaa tässä asiassa.
      Onneksi joka päivä voi aloittaa etsiä omaa tietään, aina uudelleen, eikö vain.
      Tänään taas päivä uus!
      Mukavaa tiistaita sinulle!

      Poista
  3. Eipä sille mitään voi, jos on syvällisempi pohtiva mieli. Kuten sanoit pitää ehkä pohtia niin kauan, että asian hyväksyy. On hienoa, että haluat olla rehellinen itsellesi, mielesi liikkeille, pohdinnalle. Me ihmiset ollaan kukin sitä mitä olemme. Joku vain hurauttaa eteen päin. Toinen haluaa astella hitaammin, ajatuksissaan. Kuten sanoin tuolla blogissani, että psykologiassa pidetään nykyisin vanhuusiän alkamista 65 vuotiaana. Olet siis vielä myöhäiskeski-ikäinen.Meidän kulttuurissa vanhuus ja kuolema on suljettu sairaaloihin pois mielestä. Vielä maatalousyhteiskunnassa kuollut pestiin ja puettiin kotona. Ja vanhus oli saanut elää kotona vanhuutensa. Arkku oli avoin. Kaikki saivat nähdä kuoleman, mikä on hyvin rakentava kokemus. Ja siihen aikaan vanhoja ihmisiä kunnioitettiin pitkän elämän kokemuksen takia. Minusta se oli tuossa mielessä hyvää aikaa, vaikka olihan työn ja arjen kiireissä täysi työ. Mieti ja pohdi rauhassa. Niin saat eheytymisen kokemuksen. Ja sitten sinulla on rauha ja viisaus. Hyvää tiistai iltaa sinulle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo niin, on se niinkin, että minä olen pohtijatyyppi, sille en voi mitään. Lisäksi elän vanhenemisen kriisiä, ja se pitää vain elää läpi, sillä kriisi kuin kriisi menee ohi aikanaan. Minulla on ollut ikäkriisi jokaisella vuosikymmenellä aina kolmenkympin kriisistä lähtien :).
      Kiitos viisaasta tuestasi, ja hyvää tiistai-iltaa sinullekin, Marja.

      Poista