lauantai 3. marraskuuta 2018

Viikon varrelta, rattiraivotar


Enimmäkseen märkää ja harmaata.
Viimeiset pari viikkoa menivät töissä tien päällä huristellen. Työpaikkavierailut ovat iso osa nykyajan ammatinopettajan työtä, ja niin minäkin aika ajoin sitten huristelen menemään.

Huristelen ja eksyilen, mistä jälkimmäinen on jännittävää ja kokemuksia laajentavaa puuhaa, mutta ottaa se päähän, kun on kiire. Työmatkoilla ei olisi aikaa elämysseikkailuihin.

Välillä tulee kuitenkin ihailtua myös maisemia. Itä-Suomen vaarat ovat mahtavia, ja järvet ja pellot niiden välissä saavat joskus ihan haukkomaan henkeä.

Kun mutkan tai mäen takaa yhtäkkiä pöllähtää eteen uskomaton ihana maalaismaisema, se jaksaa hämmästyttää. Että tällaistako täällä jumalanselän takana voi olla! Kuvia en harmi kyllä juuri näistä kohdista ehtinyt saada, sillä aina kun tämän ihanan näyn näin, ei tien vieressä juuri siinä kohtaa ollut minkäänlaista tilaa pysähtyä kuvaamaan. 

Vaan jos ovat viikon maisemat olleet vaihtelevat, niin ovat olleet myös säät. Tunnin matkalla on saattanut sataa, paistaa ja pakastaa. Matkaan lähtiessä on tienpenkat kuurassa ja palatessa lätsii räntää.

Ja vielä vaihtelevampia ovat olleet huristelukaverit. Jotkut perässä ajajat ovat niin kiukkuisia, että jos olisin vielä hurjempi luonteeltani kuin olen, olisin voinut jokusen kerran päätyä kilpa-ajoon. Tai peräänajoon.

Kuutostien suoraa.
Tunnen suurta houkutusta lähteä perään, kun joku vauhtihirmu ohittaa, kun mukamas ajan liian hiljaa. Tekisi mieli vähän näyttää, ja olen sen yhden kerran elämässäni tehnytkin, Kuopion moottoritiellä. En tee toista kertaa.

Mutta vielä minä kerran vetäisen äkkijarrutuksen sille peräpuskurissa tökkijälle, joka yrittää puskemalla saada minuun lisää vauhtia.

Ei sen puoleen, minua itseänikin ottaa päähän  edessä hidastelijat.

Rattiraivotar.


Hävettää myöntää oma kärsimättömyys, mutta maalla eteen sattuu usein paljon minuakin hitaampia hissuttajia. Ajavat hissun kissun hissun kissun, keskellä tietä, kieli keskellä suuta. Ja rekkaa tulee vastaan. Ja minulle kiire on.

Sykettä nostaa myös navigaattori. Torstaina se ohjasi minut risteyksestä takaisin tulosuuntaan, mutta kun en uskonut ja ajoin vain eteenpäin, se lopulta ymmärsi jatkaa siitä, missä olin.
Ehtii siinä silti tulla hiki pintaan, kun on ajanut viisikymmentä kilometriä ja alkaa navigaattori käskeä uu-käännöstä tekemään, ja olisi pitänyt olla perillä jo.

No, voi olla, että joskus on tullut valittua väärä osoite, ehkä.

Pitkälammen rantaa, takana kuutostie.



Mielenkiintoisinta reissuilla on tutustua uusiin ihastuttaviin pikku kyliin. Moniin niistä voisi jäädä asumaan, jos jaksaisi vielä alkaa muuttoa miettimään.

Maaseudulla on virkeää elämää. Näin kaukana suuren maailman hälinästä, aivan itärajan tuntumassa, ei uskoisi mitään tapahtuvan ennen kuin itse sen näkee.

Mutta on täällä hiljaisuutta ja rauhaakin. Niitä ennen kaikkea.
Pitkälammen laituri, myytävänä olevan Kuutoskupin rannassa.




Onneksi on rauhaa, sitä minä tarvitsen. Sillä hienoista maisemista huolimatta autoajelu ei ole minun intohimoni.

Mieluummin minä vain opettaisin. Mieluummin olisin paikallani. Mieluummin juttelisin opiskelijoiden kanssa kaikenmaailman asioista ja etenkin siitä maailman tärkeimmästä asiasta, jonka minä tiedän, lastenkasvatuksesta.

Mieluummin niin, vaan tottuuhan sitä huristeluunkin, ja onneksi luonto rauhoittaa.

Kiva kuitenkin, että ensi viikolla on lukkarissa ihka oikeata opetusta peräti neljä tuntia, sen lisäksi pari päivää kestävä pikku projekti päihdevalistuksesta - ja vain yksi ajelu.


...

🌼🌼🌼

Kiva kun vierailit blogissani. 

Tulethan pian uudestaan.

🌼🌼🌼


...


4 kommenttia:

  1. Moikka. Sinustahan paljastuu koko ajan uusia puolia : ) Postauksiasi on hauska lukea. Kristiina

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu ... taidan olla semmonen - mikä se on - eksipitionisti, Kristiina :D.
      Kiva, että tykkäät näistä.

      Poista
  2. Tunnet varmaan Eeva sanonnan: "Tyynessä vedessä ne isot kalat kutevat".
    Et kooltasi vaikuta jättiläiseltä mutta luonnetta löytyy.
    Aluksi ajattelin, että olet hiljainen ja kiltti, kaikkeen sopeutuva nainen.
    Mitä enemmän olen lukenut kynästäsi lähtenyttä, tulee mieleen anoppini sanat:
    "Onpas pieneen piirakkaan laitettu paljon sydäntä!"
    Hauska postaus ja tuttu maisema. Kutoskupissa on joskus kahviteltu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Kirsti, mairittelevista sanoistasi. Mielenkiintoista kuulla, minkälaisen kuvan olet minusta saanut.

      Ja niin, Kuutoskuppi oli aikoinaan suosittu pysähdyskeidas, mutta nyt se on autio. Ei sieltä enää saa ihania lettuja mansikkahillolla ja pehmisjäätelöllä kuorrutettuna. Harmi.

      Poista