maanantai 5. marraskuuta 2018

Aitoja hetkiä

Heinosen kahvilan nurkkaus torstaina.

Joskus hiipii sydänalaan outo tunne, sellainen tuskaisa kutina ja pakottava väpätys, joka sanoo, että on pakko päästä näkemään ystävä. Se on se sama tunne kuin ennen vanhaan oli, vielä 90-luvulla, itsestäänselvä tuntemus, että nyt on päästävä kaverin luokse, on tavattava ystävä silmästä silmään ja nokakkain.

Kun juttukaverin ikävä yhtäkkiä alkaa mieltä riipiä, on pakko päästä treffeille, mutta tietäähän sen, että kaikilla on niin paljon omaa puuhaa, harrastusta ja sometusta ja työtäkin, ettei tapaamisen järjestäminen helppoa ole.

Ikävän tuskassa ei silti auta muu kuin ryhtyä kilauttamaan kaverille.

Kahvilaan useimmin mennään, kahvikupin ääreen.

Kahvin kanssa sopii myös salaatti.


Meillä päin on monia kodikkaita kahviloita, joissa tarjoillaan paitsi hyvää kahvia, myös hyvää tunnelmaa.

Paras tunnelma syntyy kuitenkin ystävästä. Siitä, että voi luotettavasti kertoa ajatuksistaan, purkaa mieltä painavia asioita ja pohtia elämää. Ystävä hyväksyy sen, minkä minä puhun. Ystävä ei arvostele eikä tuomitse.

Jotenkin on nyt syksyn pimetessä ollut entistä useammin tällainen ikävä. On pitänyt rohkeasti tarttua puhelimeen ja ehdottaa tapaamista. Vaikka ei kehtaisi häiritä.

Niin, häiritä. Ystävien tapaaminen vaatii järjestelyjä, jotka häiritsevät normaalia viikko-ohjelmaa. Minulla ei ole - vielä - almanakassa vakituista tapaamisaikaa kaikkien kavereitten kanssa. Vain "Parasta ennen" -kirjoittajatriomme tapaamiset aina sovitaan ennalta. Mutta meillä onkin selvä syy. (Tästä kertoo postaus: Kuohuviiniä ja äidinkielen harjoituksia.)

Ystävän kynttilät viime sunnuntaina.

Viime viikolla sain silti järjestettyä kaksi ihanaa juttutuokiota. Torstaina istuin erään entisen työkaverin kanssa kahvilassa ja sunnuntaina kävin ihan oikeasti kylässä, vanhan ajan malliin, toisen kirjoittajaystäväni luona. Ja molemmilla kerroilla ikävä tuli jo heti erotessa taas.

Välillä minusta tuntuu, että minun pitäisi muuttaa kommuuniin, jotta olisi kaverit joka päivä vieressä ja saatavilla. Niin paljon minä kaipaan aitoa ihmisen seuraa.

Nuorena oli niin helppoa. Aina oltiin jossain kavereitten kanssa, joka ilta. Sitten vaan tavat ja tapaamiset elämänmuutosten myötä muuttuivat. Ystävätkin muuttuivat.

Ja minä itse muutuin. Nyt olen vanhetessa jo niin muuttunut, että mietin aivan uudella tavalla näitä hetkiä ystävien kanssa. Ne ovat nykyisin minulle niin parhaita hetkiä, niin aitoja olemassa olemisen hetkiä, ettei niitä korvaa mikään.

Eivätkä ne ole minulle lainkaan itsestäänselviä, muuten kuin sen tunteen osalta. Niiden eteen minun on tehtävä enemmän töitä, ja niin aion tehdäkin.


...


🌼🌼🌼

Kiva kun vierailit blogissani. 

Tulethan pian uudestaan.

🌼🌼🌼

2 kommenttia:

  1. Vastaukset
    1. Niin juuri, Kirsti. Eläköön kaikki rakkaat kasvotusten tavattavat ystävät ja eläköön kaikki ihanat someystävät myös!

      Poista