torstai 29. marraskuuta 2018

Kivuton kirjoitusnurkkaus



Pienessä olohuoneessa ei ole tilaa kahdelle, jos toinen laulaa hoilottaa ja toinen yrittää kirjoittaa. Jotenkin se ei vain onnistu yhtäaikaa.

Koska miehen mekastusvehkeet ovat olohuoneessa, minä yleensä - joustavana asuintoverina - pakenen läppärin kanssa keittiön oven taakse, mikä järjestely toimisi hyvin, jollen minä saisi niskaani kipeäksi keittiönpöydän ääressä kyhjöttäessäni.

Pari päivää sitten keksin idean. Se oli niin järkevä, että ihmettelin, miksen ollut sitä aiemmin tajunnut.

Meillä näet on olohuoneen nurkassa pieni rottinkituoli, joka on kevyt ja helppo liikutella tarpeen mukaan paikasta toiseen, ja ajattelin, että kokeilen sitä.

Otin ja kannoin tuolin makuuhuoneeseen, sain sen sopimaan sängyn ja vaatelaatikon väliin ja rakentelin itselleni kodikkaan mukavan kirjoitusnurkkauksen. Tunnelmavalaistus ja nalle ja kaikki, kuten kuvasta näkyy.

Tässä  tuolissa saan selkää tukevan asennon ja läppäri pysyy sylissä kepeästi, ja kun käsivarret lepäävät käsinojien varassa, niskakin rentoutuu. Kaikin puolin paljon parempi kuin keittiön kova ympäristö.

Nyt voi mies mekastaa olohuoneessa kaikessa rauhassaan, kun minä naputtelen juttujani omassa pesässäni. Ja taas saatiin järjestykseen yksi monista yhteiselon haasteista, joita viidenkymmenenkahdeksan neliön kaksiossa kahdelle asukkaalle aina silloin tällöin eteen tulee.


...

🌼🌼🌼

Kiva kun vierailit blogissani. 

Tulethan pian uudestaan.

🌼🌼🌼





keskiviikko 28. marraskuuta 2018

Miltähän sitä oikeasti näyttäisi?



Vaatteet on mun aatteet, laulaa Maukka Perusjätkä, mikä tuli mieleen, kun huomasin Kaisa Aleniuksen jutun siitä, että Aikuiset eivät kehtaa pukeutua niin kuin haluavat.

Jos Maukka on oikeassa, niin kuin luulen, minun päässäni liikkuu pelkkää tylsää harmautta, paria sinapinkeltaista väripilkkua lukuunottamatta. Kun vaatekaappiani tuossa vähän pengoin, tein nopeasti päätelmän, että minä olen loistoesimerkki siitä, kuinka nainen hukkuu massaan.

Minua ei erota väkijoukosta edes piposta, joka takuuvarmasti on harmaa, niin kuin olen jo aiemmin paljastanut. Ainoa väri minussa on punainen huulipuna, jota sitäkin on hyvin nuukasti, sillä huuleni ovat ohuet. Eikä sitäkään aina ole, kun en jaksa sitä huuliin jatkuvasti sutia.

Olisiko mitään tehtävissä? Jos siis haluaisin ulkoisestikin näyttää siltä, mitä sisäisesti omasta mielestäni olen. Räiskähtelevä ärripurri, näsäviisas mukahumoristi ja kriittisesti passiivinen maailmanparantaja.

Jos olisi, olisi siinä tehtävää. 

Tuossa poseerauskuvassa on se värikkäin pusero, jonka tällä hetkellä omistan. Sinapinkeltainen sopii ihonväriin, ja kun oikein silmin katsoo, sopii se helposti kiukkuiseen luonteeseenkin. Lisäksi minusta tuntuu, että sinapinsiemenen lisäksi puserossa on siemen myös muutokseen. On se nimittäin mielenkiintoista itsellekin nähdä, miltä sitä oikeasti näyttäisi. Sitä on pakko uskaltaa kokeilla.


...

🌼🌼🌼

Kiva kun vierailit blogissani. 

Tulethan pian uudestaan.

🌼🌼🌼





tiistai 27. marraskuuta 2018

Jumijumijumi

Jo aamuyöstä se alkaa.
Tässä taas istun, jumitan käppyrässä. Niska vinossa naputan naputan ja valitan valitan.

Miksi minä kökötän koneen ääressä, jos se tekee kipeää? Miksi en ota joogamattoa ja venyttele lihaksia kuntoon?


Siksi, että silloin pitäisi lopettaa naputus, irrottaa sormet läppäristä, nousta tuolilta, kävellä kamariin ja avata komeron ovi, kumartua alahyllylle, ottaa matto, viedä se olkkariin ja levittää lattialle, asettua makuulle ja alkaa hommiin.


Siksi että minä olen hölmö.

...

🌼🌼🌼

Kiva kun vierailit blogissani. 

Tulethan pian uudestaan.

🌼🌼🌼



maanantai 26. marraskuuta 2018

Ihana valo

Aurinko loistaa matalalta, mutta loistaa kuitenkin.

Pimeys on väistynyt, lunta maassa!

Sunnuntaipäivä oli pitkästä aikaa niin valoa täynnä, että koiran kanssa sujahti lenkillä parituntinen. En voinut kuin ihastellen ihmetellä, miten paljon voi vähäinen lumipeite antaa valoa maailmaan.

Mielialani muuttui valoisan maiseman myötä välittömästi. Huolet ja murheet haihtuivat, ja tuli toiveikas olo.

Kaunista sinistä maassa ja taivaalla.


Se, että valo tuo toivoa, ei ole uutinen. Valo symboloi toivoa kaikissa vanhoissa tarinoissakin. Auringonvalo on hyvinvoinnin lähde, sillä auringosta on kaikki elämä lähtöisin. Siis konkreettisesti, tarkoitan, tämä ei ole mikään henkimaailman juttu minulle.

Kun tietää, että valo on kaiken elollisen perusta, niin eniten tässä ihmettelen sitä, mitä ne meidän esi-isämme ovat ajatelleet tänne pimeään pohjolaan vaeltaessaan. Tulivat varmaan vasta loppukeväästä eivätkä osanneet aavistaa, mitä syksy tuo?

Pahin syksy on kuitenkin tältä vuodelta onneksi ohi, ja nyt vain toivon lisää lunta, niin jaksan kepeästi maaliskuulle asti.


...

🌼🌼🌼

Kiva kun vierailit blogissani. 

Tulethan pian uudestaan.

🌼🌼🌼





sunnuntai 25. marraskuuta 2018

Tilasin valaisimen ...

Tindori-valaisin. Kuva Nettilamppu.fi.

Tarkat blogini seuraajat varmaan muistanevat, että pikku keittiömme on loppukesän muuton jäljiltä ollut kolkko kuin öinen autiomaa. Noin siis kuvaannollisesti, sillä kotimme sisustuksesta on  koko syksyn puuttunut yhtä ja toista ja varsinkin keittiön valaisinta.

Ongelman ydin ei liene niinkään valikoimissa, vaan siinä, että tiukan valintakriteeristöni läpi ei helposti luiskahda mikään, saati valaisin, josta ensimmäisenä aamulla kahvikuppini ylle valo loistaisi. Tässä vaativassa tehtävässä ei voi toimia mikä vain.

Siksi olen tehnyt valaisimen etsinnässä kovasti töitä ja melkein luopunut toivosta, mutta lopulta sattui eteeni mahtava yllätys. Löysin kuin löysinkin yhden mallin, joka täyttää ehdot, ja jopa päätin ostaa sen. Monipuolisen hintavertailun tuloksena jopa tilasin sen.


Ja eipä mitään, viikon päästä tilauksesta, eilen lauantaina, hain paketin lähikaupan pakettiautomaatista. Kannoin paketin hellävaraisesti kotiin ja innosta hihkuen kaivoin laatikosta esiin tyylikkään Tindori-valaisimen.

Oooooh!

Oli lasipallukka.


Oli puulammellit.

Oli pätkä sähköjohtoa.


Oli kuvalliset koontiohjeet.

Kääntelin lamelleja, sottailin johtoa, pyörittelin pallukkaa ja katsoin ohjetta ja älysin, että valaisin pitää ensin kiinnittää kattoon ennen kuin sen voi koota. Nousin siis jakkaralle ja ryhdyin mittaamaan sopivaa etäisyyttä katon pistorasiasta pöydän ylle.

Tehtävä osoittautui vaaralliseksi, joten huusin miestä apuun pitelemään lamellipakettia sopivalla korkeudella pöydän päällä, jotta sain aidon kokonaiskuvan tilanteesta. Joka lopulta monien mittausten jälkeen osoittautui sellaiseksi, että valaisimen johto ei ollut riittävän pitkä.

Kaiken lisäksi johdossa ei ollut pistotulppaa, vaan pelkät piuhat vanhan ajan malliin, joten tein pikaisen päässälaskutoiminnon ja päättelin, että tämä ei ole minun valaisimeni. Että nyt oli kritiikin tiukasta seulasta lipsahtanut läpi aivan vääränlainen valaisin.

Pistokkeen puute ei vielä olisi ollut liikaa, mutta johdon pidentämisen tarve oli. Halvasta valaisimesta olisi pian tullut kallis valaisin. Kun tämän päälle huomasin vielä sen, että puulamellit eivät olleet puuta vaan jonkinsortin puukuitulevyä, kiireesti hutaisin kaikki takaisin pakettiin ja paketin takaisin postiin.

Niin meidän keittiössämme edelleen vallitsee sama tuttu pimeys kuin tähänkin asti, ja niinpä edelleen saavat blogiani tunnollisesti seuraavat lukijani lukea näitä erittäin mielenkiintoisia ja merkittäviä keittiönvalaisinpostauksiani, jotka aiheensa tärkeydessä hyvin peittoavatkin muut maailman murheet.


...

🌼🌼🌼

Kiva kun vierailit blogissani. 

Tulethan pian uudestaan.

🌼🌼🌼

lauantai 24. marraskuuta 2018

Hatuttaa


Ateljee Riitta Nevalainen, Joensuu.

Olen huono hattuihminen. Kun jäätävä tuuli pakottaa etsimään pään suojaksi jotain lämmintä, hattuhyllystä löytyy tasan yksi, mitättömän näköiseksi kulahtanut harmaa hattu. Ja se yksi iänikuinen nyppyyntynyt, harmaa, villa-akryylipipo.

Vaatevalinnat tuottavat minulle aina vaikeuksia, mutta sopivan hatun valintaprobleemi peittoaa mennen tullen kaikki muut pukeutumishaasteeni. En kerta kaikkiaan osaa katsoa itseäni hattu päässä.

Kun sitten sattumalta joku aika sitten eksyin ihan oikean hatuntekijän ateljeeseen, menin hatuista täysin sekaisin. Ihastuin niin näkemääni. Mutta saman tien jo tunsin suurta avuttomuutta: niin valtava määrä ihastuttavia hattuja, eikä yksikään ollut minun päähäni sopiva.

En tosin edes kokeillut. En uskaltanut, sillä tiedän kokemuksesta, miten siinä käy. Sen sijaan otin näitä kuvia.

Riitta Nevalaisen ateljeessa on myös mielenkiintoisia pussukoita ja laukkuja.


Näissä kulisseissa on kiva kuvata itseään, vaikka ilman hattuakin.

En ole koskaan ollut hattuihminen. Nuorena kuljin hiukset hulmuten avopäin. Kolmikymppisenä pidin huiveja, niitäkin vain hätätilanteissa ja löysästi pään ympärille kietaistuna. Neli-viisikymppisenä käytin pantoja, niin että korvat pysyivät lämpiminä, ja nykyisin ulkoilulenkeillä kelpaa se pipo, kun pakko on.

Pään paleleminen on kuitenkin niin kamalaa, että myös kaupunkikävelyillä olisi mukava saada päähänsä jotain lämmintä. Mutta hyvässä hatussa on oltava sopiva materiaali, väri, muoto, laatu ja koko, niin että jostain kohtaa kiikastaa aina.
Ei sovi päähän, ei sovi ihon väriin, valuu silmille,  näyttää hoopolta, tuntuu epämukavalta, ei käy takin malliin,  ei pidä tuulta ja vähintään hiostaa, kutittaa tai puristaa.

Niin harmaata, mutta onneksi on huulipuna :D.


Uuden hatun löytäminen on minulle lähes mahdoton tehtävä, joten ei ole ihme, että tällä hetkellä minulla on käytössä vain se yksi harmaa, josta jo alussa mainitsin. Se on Sokokselta ostettu Frekdriksonin villainen, ikään kuin baskerin ja pipon yhdistelmä, joka pysyy päässä ja tekee tehtävänsä muutenkin. Mutta on se mitäänsanomaton, kuten viereisestä kuvasta näkyy.

Ehkä käyn Riitan ateljeessa uudestaan, jos en muuta niin hakemassa virikettä ja rohkeutta. Luulen, että on niitä minullekin sopivia kauniita hattuja, jos vain osaan nähdä itseni uudenlaisin hattusilmin. Sitäkin pitänee vain harjoitella.


Joko sinulle on selvinnyt, millainen päähine sinun päähäsi parhaiten sopii?

...

PS: Riitta Nevalaisen osaamisalaa ovat myös turkistyöt. Sanomalehti Karjalaisessa oli hänestä äsken juttuakin.



...

🌼🌼🌼

Kiva kun vierailit blogissani. 

Tulethan pian uudestaan.

🌼🌼🌼

...




perjantai 23. marraskuuta 2018

Viikon varrelta, yläkuuta ja mielenrauhaa

Marraskuinen ilta tiistaina klo 18.30. Pielisjoki.

Marraskuu alkaa olla pian selätetty; vain viikko, ja päästään joulun odotukseen.

Tässä vaiheessa syksyä uskallan jo todeta, että olen yrittänyt ottaa ytimiin asti tunkevasta pimeästä kaiken ilon irti - täysin mielin avoimin - ja olen kyennyt kokemaan tässä jotain hyvääkin.

Kiitos monien ihanien bloggaajien, joiden sivuilta olen löytänyt kauniita kuvia ja mielenkiintoisia tarinoita, olen ymmärtänyt toistenkin lajitoverien tallustelevan täällä koleassa pimeässä, ja se on tuonut minulle lohtua. Toisten esimerkeistä olen saanut luvan vetäytyä itsekin vähän kuin talvilevolle. Olen antanut itselleni luvan olla enemmän kuin suorittaa.

Yläkuu.
Kulunut viikko on ollut marraskuisen sään suhteen tavallista helpompi, koska on ollut kuivaa. Kirkas tähtitaivas ja nouseva kuu (yläkuuta oli tähän päivään eli täysikuuhun asti) sekä napakaksi jäätyneet tiet ja polut ovat unelmayhdistelmä iltapimeällä ulkoiluun. Työmatka-autoilun kannalta olisi kyllä hyvä,  jos olisi edes hippunen lunta, jotta tienreunat erottuisivat paremmin, mutta helpottunut olen ollut, kun ei sentään ole vettä satanut.

Viikkoon on mahtunut vähäisen ulkoilun ja paljon työn lisäksi myös yksi tiistai-illan kirkkokonsertti, joka on syytä erikseen mainita. Kyseessä oli Johannes Teologin laulajien 30-vuotiskonsertti, jossa esitettiin säveltäjä Ivan Moodyn teos Passion & Resurrection kuorolle, jousikvintetille ja putkikelloille sekä kolmelle laulusolistille.

Kaunista laulantaa oli ja upeita solistejakin, mutta täytyy sanoa, että puolitoistatuntinen lähes yksinomaan monotonista soololaulua (kuorolaulua oli yllättävän vähän) oli minulle työstä väsyneelle ilta seitsemän jälkeen liikaa. Odotin sydämeen käyviä, harmonisia tunneväristyksiä, mutta sain lähinnä kiukun tärinöitä. Vaan harjoituttipa kokemus edes vaatimatonta itsehillintääni, kun en keskeltä penkkiriviä poiskaan päässyt. Ja samalla kertaa tuli kätevästi kuitattua kohta ajankohtainen joulukirkko sekä aiheensa puolesta ensi kevään pääsiäismessukin. 

Ylisoutajan silta.
Mielenrauhaa olen yrittänyt löytää myös uusista tulevaisuuden suunnitelmista. Pitkien työpäivien väsyttämänä minun on pitänyt pysähtyä miettimään muitakin olemassaolon vaihtoehtoja kuin itsensä ennenaikaiseen hautaan saattaminen. Työnteko on parasta ikävän torjuntaa, mutta jollain tapaa kohtuus siinäkin olisi paikallaan, jotta elääkin ehtisi.

Tällä viikolla pompsahti sitten tietoisuuteen pitkään alitajunnassa hautunut ajatus työn laadun muuttamisesta. Tajusin, että eihän minun tarvitse tehdä sitä, mitä olen aina tehnyt. Viimeiset työvuoteni voin tehdä mitä vaan työtä, kunhan se antaa minulle enemmän kuin ottaa.

Työ, jossa ei tarvitse muistaa miljoonia pikkuohjeita, ajatella kaikkia mahdollisia toisille ihmisille aiheutuvia seurauksia eikä tuijottaa näyttöpäätettä, työ, jossa työntuloksen näkisi heti konkreettisesti ja tekemisen tuntisi nautinnollisena ruumiin väsymyksenä eikä kaiken toimintakyvyn totaalisena tilttaamisena, ja ennen kaikkea työ, jossa saisi onnistumisen kokemuksia, sellainen työ olisi minulle seuraavaksi tarpeen.

Kukkien hoitoa ajattelin, että ensi vuonna kokeilen. Ajatuskin siitä saa levottoman mieleni rauhoittumaan. Enkä sen enempää tällä haavaa suunnitella tarvitsekaan.

Se on, ystävät, viikonloppu nyt!


...

🌼🌼🌼

Kiva kun vierailit blogissani. 

Tulethan pian uudestaan.

🌼🌼🌼

keskiviikko 21. marraskuuta 2018

Upeita, vahvoja naisia

Ala tulla jo, isäntä huutaa, kun minä vaan kuvaan.
Viime viikolla sain tankata aimo annoksen elokuvaenergiaa, kun Joensuussa järjestettiin vuosittainen rockelokuvafestivaali Rokumentti.

Meidän kahden hengen perheessä kulttuuririentojen järjestämisvastuu on tänä syksynä ollut yksin miehellä, koska hänellä on aikaa järjestää aikatauluja ja varailla lippuja. Niinpä minä en edes tiennyt, mihin olin menossa, kun elokuviin sitten perjantaina ja sunnuntaina mentiin.

Mitä lie ollut johdatusta taustalla, mutta hyvin mielenkiintoisia elokuvia mies oli meille löytänyt. Kaikissa kolmessa elokuvassa, jotka katsottiin, teemana oli naisten älykkyys ja vahvuus.

Ensimmäinen katsomistamme elokuvista kertoi amerikkalaisesta tasa-arvotaistelijasta, 85-vuotiaasta Yhdysvaltain korkeimman oikeuden tuomarista, Ruth Bader Ginsburgista, josta käytetään myös lyhennettä RBG. Omat vastoinkäymiset miesvaltaisella ammattialalla ovat saaneet hänet taistelemaan kaikkien naisten tasa-arvoisen aseman puolesta, ja edelleenkin hän on vahvan ja itsenäisen naisen esikuva monille nuorille naisille. Elokuvassa esitetyt vanhanaikaiset kuvaukset miesten näkemyksistä naisten kyvyistä ja roolista saivat heti minunkin adrenaliinini virtaamaan.

Rokumentti 14.–18.11.2018 | Joensuu.

Toinen elokuva kertoi Maria Callaksen upeasta oopperalaulajan urasta ja vähän hänen miessuhteistaankin. Tässä elokuvassa ei keskitytä surkuttelemaan Callaksen elämän surullisia puolia niin kuin yleensä hänen kohdallaan on tehty, vaan korostetaan hänen mielenkiintoista persoonaansa ja voimaansa ja osaamistaan.

Tämän dokumentin perusteella minulle kävi hyvin selväksi, että myös Callas on ollut erittäin fiksu, samoin kuin aivan toisenlaista työuraa edustava RBG.

Havahduin ihmettelemään, miten ihmeessä mies oli voinut Rokumentin laajasta valikoimasta valita meille jo toisen elokuvan, jossa pääosassa oli huippu lahjakas ja älykäs nainen. Ja kun kolmas elokuvamme, minulle yllättäin, jatkoi samaa teemaa, olin jo puulla päähän lyöty. Halusiko mieheni vihjata minulle jotain?


Anna Erikssonin M.

Kolmas Rokumentti-elokuvamme oli M, jossa kilttinä poplaulajattarena tunnettu Anna Eriksson räväyttää valkokankaalle sellaista raivoa ja naisenergiaa, että heikompaa (miestä) pyörryttää. En usko, että miehenikään osasi odottaa niin voimakasta ja rohkeaa kuvausta naisen oikeudesta omaan ruumiiseensa ja elämäänsä kuin tässä elokuvassa.

Elokuvan esittelyteksti sanoo, että "M pureutuu intensiivisesti kuoleman ja seksuaalisuuden väliseen suhteeseen Marilyn Monroen myyttisen hahmon kuljettamana", ja niinkin se ehkä tekee. Minulle tämän elokuvan sanoma on yksinkertaistettuna se, että Anna Eriksson haluaa osoittaa, miltä tuntuu olla oman tahdon vastaisesti miesten antamassa naisen osassa, ja miten siitä myös voi itsensä vapauttaa.

Kun kysyin mieheltä, miksi hän juuri nämä elokuvat valitsi, ei hän osannut muuta sanoa, kuin että hän oli hakenut meille riittävää älyllistä haastetta. Minusta kuitenkin tuntuu, että alitajunnassaan hänellä oli muutakin. Minulle nämä ainakin tulivat kuin tilauksesta omanarvontunteen ja rohkeuden lisäämisen tarpeeseeni. Sain uutta virtaa oman tieni kulkemiseen ja uusien suunnitelmien luomiseen.

Tekee mieli muistuttaa kaikkia meitä naisia: Eläkää Naiset! Elämä on ihanaa!


Oletko sinä jo nähnyt jonkin näistä elokuvista?

...

🌼🌼🌼

Kiva kun vierailit blogissani. 

Tulethan pian uudestaan.

🌼🌼🌼

tiistai 20. marraskuuta 2018

Koira

Koirien historiassa on mielekiintoisia tarinoita.

Oletko tullut ajatelleeksi, että koira on paitsi koira, myös haukkumasana?

Minulle se ei ole tullut vähääkään mieleen, ennen kuin luin koirien historiasta kertovan kirjan, jossa kerrotaan, että joskus on uskottu jopa niin, että koiralla on läheinen suhde itse Paholaiseen, tämän sieluja metsästävänä apulaisena. Niin että, jos joku koiraa apunaan siitä huolimatta pitäisi, ei ainakaan mistään hinnasta lemmikkinä, saati sisällä talossaan.

Jotkut tosin ovat uskoneet  paholaisen koiriksi vain mustat koirat. Mutta muuan muassa Synonyymit.fi -sivulta löytyy koiralle kuin koiralle edelleen sellaisia vastineita kuin retale, roisto ja konna.

Kuulostaa kamalalta, sillä oikeastihan koirat ovat ihania otuksia. Me koiranomistajat sen hyvin tiedämme. Varsinkin meidän yksitoistavuotias tri color collie, se on ihan älyttömän ihana. Ja viisas.

Isin kanssa Suomunjärven rannalla.

Heti aamulla, kun hitusenkaan alan olla hereillä, se kipsuttaa sängyn viereen kynnet laminaattiin rapsuen ja aina yhtä iloisesti sanoo: "ai sinä rakas heräät jo, ihanaa ihanaa", ja ennen kuin saan jalkani lattiaan, se on ehtinyt napata sukkani ja nauraa: "hähhähää, ota pois jos saat".

Tuo on sen ihanuus-puoli. Ja viisaus näkyy siinä, että mitään muuta vaatekappaletta se ei koskaan nappaa kuin sukat. Se osaa työntää kuononsa kapeastakin komeron ovenraosta, penkoa likapyykkikorit ja vieraiden matkakassitkin, heti kun kohdalle sattuu, ja viuh, kohta se juoksee sukka suussa ympäri asuntoa. Ja kun se siitä palkitaan, se antaa sukan pois niin hellästi, ettei pikkuruistakaan reikää tee.

Omassa paratiisissa, 3kk vanhana.
Eikä meidän koira ole muutenkaan tavallinen koira, se nimittäin on prinssi.

Kun se kesällä 2007 miehen kanssa Punkaharjulta haettiin, mies antoi sille nimeksi Tristan, Wagnerin oopperan, Tristan ja Isolde, mukaan. Oikeasti sen nimi on Cesamen High Moon. Aatelissukua se on.


Parasta koirassa on kuitenkin se, että se on koira. Ja pahinta se, että koirien elinaika on lyhyt. Koiran elämä on niin lyhyt, että minä olen alusta asti ehtinyt sitäkin surra. Aika kuluu nopeasti ja niin on meidänkin pikkuinen jo vanha ukko. Enää ei pelata jalkapalloa eikä patikoida metsissä päiväkausia. Mutta jotain syvempää on tullut tilalle, mitä en osannut edes odottaa.

Liikkumisen korvaa nyt ymmärtäväinen läsnäolo ja  saumaton yhteistyö. Tristan on nyt entistäkin viisaampi, ja usein minusta tuntuu, että se jopa puhuu.


Minkälainen suhde sinulla on koiriin? Ovatko ne sinulle rakkeja vai kullannuppuja?

...

🌼🌼🌼

Kiva kun vierailit blogissani. 

Tuu pian uudestaan.

🌼🌼🌼

maanantai 19. marraskuuta 2018

Musta marraskuu


Kuu joen yllä.

Pimeää. Mustaa. Kalseaa. Marraskuu on synkistä synkin vuodenaika.

Eikä vain ulkoisesti, vaan myös sisäisesti, sillä mitä vähemmän valoa, sitä enemmän suomalaisten itsetuhoisuus lisääntyy, kertovat tilastot. Ei sitä varmaan kukaan ihmettele, että valon puute pimentää ajatuksetkin, mutta osansa tekee sekin, että liikkuminen ja yhdessäolo vähenevät, kun valoisa aika lyhenee.

Ei kaikki onneksi ole ihan niin synkkää, miltä näyttää. Pimeä voi olla myös kaunista.

Esimerkiksi nyt viikonlopulla Joensuussa illan pimeys oli suorastaan häikäisevän kaunis. Sää oli kirkas ja kuiva, kuu paistoi Pielisjoen yllä ja kaupungin valot heijastuivat terävinä mustaan veteen. Näky oli niin upea, että verhokaupoilta tullessani fiilistelin pitkään pimeässä kaupungissa ja näppäilin kuvia.


Pielisjoki.




Valot luovat ihastuttavia piirtoja sysipimeään maisemaan. Tavallinen risupuskakin alkaa elää, kun siihen heijastuu katulampun lämmin hohde.

Puistoissa puita valaistaan myös tarkoituksella. Sopivassa määrin tällaiset värivalot ovat kivoja yllätyksiä ja piristyksiä.

Taitokorttelin valaistu puu.

Parasta silti on veden pinnasta heijastuva valo. Lauantai-illan tyyni vesi toisti valot niin tarkasti, että tuntui kuin satumaassa olisi ollut, kun joenrantaa kuljin. Parhaimmillan valot ovat mielestäni Penttilän rannan kohdalla, toiselta puolen jokea katsottuna.

Laivat ja kuu.

Näissä maisemissa liikkuessa on marraskuun synkkyys hetkessä tipo tiessään.



Millä tavoin sinä karkoitat pimeän synkkyyden?


...

🌼🌼🌼

Kiva kun vierailit blogissani. 

Tulethan pian uudestaan.

🌼🌼🌼

sunnuntai 18. marraskuuta 2018

Vaihteeksi verhoja

Kultaista tunnelmaa Eurokankaassa.

Uusi koti teettää minulla aina vain töitä, kun niin paljon tarvitsee olla suunnittelemassa sisustamista ja hankintoja. Jos saan yhden paikan kohdilleen, kohta on edessä toinen, enkä yhtään tykkäisi käyttää tähän aikaani.

Varmaan jollekin sisustusfriikille tällainen tilanne olisi suorastaan paratiisi, mutta minulle tämä on tuskallista puuhaa. Hermot riekaleina kierrän mittanauhan ja nettikuvastojen kanssa ympäri asuntoa ja vertailen ja arvioin kokonaisuuksia. Mitä mihinkin pitäisi ja mikä mihinkin kohtaan sopisi.

Eilen sitten sain päähäni, että makuuhuoneeseen pitäisi saada valoverho, jossa olisi kauniita värikkäitä kuvioita. Reippain mielin lähdin saman tien Eurokankaaseen tarkoituksenani hoitaa homma heti alta pois. Vaan eihän se minulle niin helposti käy.

Kaunista, mutta ei minulle sopivaa.




Ei värikäskuvioisia valoverhoja tehdä missään, Eurokankaassakaan ei ollut minkäälaista vaihtoehtoa. Värilliset valoverhot olivat kaikki yksivärisiä, ja jos oli kuvioita, ne eivät olleet enää valoverhoja.





Kuviollisia valoverhoja kyllä on, mutta niissä ei ole värejä. En ainakaan toistaiseksi suostunut sellaista ostamaan.



Tässä vasemmalla on ainoa vaihtoehto, joka olisi voinut tulla kyseeseen, jos se ei olisi minun makuuni liian romanttinen.  Eikä se ole tarpeeksi läpikuultavakaan, joten ei se senkään puoleen ole  sopiva.

Jään odottamaan, että sopiva, kuviollinen valoverho kävelee kadulla vastaan. Jos ei kävele, niin olkoon. Enempää en tällä erää käytä sen etsimiseen aikaa.

On nimittäin jo seuraava projekti alulla. Makuuhuoneen päiväpeitto.  Arvata voi, että ei ole sellaista vielä kukaan ommellut, jonka minä tahtoisin ...


Tänään käyn taulukaupassa, ehkä sieltä löydän jotain mielenpiristystä. Ehdin minä alustavasti eilen ohimennen Galleria Kohinan taulujakin vilkaista. Mutta ei nyt toivota liikaa kuitenkaan.



 ...

🌼🌼🌼

Kiva kun vierailit blogissani. 

Tulethan pian uudestaan.

🌼🌼🌼

lauantai 17. marraskuuta 2018

Viikon varrelta, pari valopilkkua

Yksi Kauppaneuvoksen kahvilan kamareista.

Tämä viikko on ollut yksitoikkoisen tasaisen harmaa, sellainen tyypillinen marraskuun viikko. Paljon en saa aikaiseksi yleensäkään, mutta kuluneen viikon tapahtumilla en voi kehua sitäkään vähää.

Töitä olen tehnyt etupäässä kotona, istunut koneen ääressä, arvioinut tehtäviä ja suunnitellut tulevia opetuskursseja. Arviointi on mielenkiintoista puuhaa, koska siinä näkee opiskelijoiden edistymisen, mutta täysin uuden kurssin kokoaminen on minulle työlästä ja hidasta hommaa. Niin paljon on päivitettävää tietoa ja uuden materiaalin kasaamista. Mutta opetustyössä pätee edelleen se, että hyvin suunniteltu on puoliksi tehty, joten olen pitänyt itseni kurissa.

Yksi valopilkku oli kahvittelukäynti Kauppaneuvoksen kahvilassa maanantaina. Halusin istua ihan yksin enkä ottanut miestä mukaan, vaikka se vähän sillä tavoin alta kulmain katsoi, että hänelläkin kahvilahammasta pakottaisi. En kiertänyt kaupoissa, en kirjastossa enkä hoitanut samalla mitään asiaa, menin vain kahvilaan istumaan. Ja olemaan.

Toinen valopilkku harmaan keskellä oli tiistai-illan kirjoittajakerhon kokous. Tapasimme P:n kotona, joimme teetä ja arvioimme vuoronperään tuotoksiamme. Ilmassa leijui romantiikkaa, jännitystä ja nuoruuden kaihoa. Totesimme olevamme aika onnistuneita, keskeneräisyyksistämme huolimatta. Harmitti että minulla oli niin vähän aikaa, kun piti joutua nukkumaan varhaista aamuherätystä varten. Kuohuviinikin täytyi tällä kertaa jättää väliin.

Keskiviikkona oli siis työpaikalle ajo. Lähtö kotoa 6.30. , paluu 17.30. Siinä lyhyesti se päivä.


Kaikenlaista paperia sitä säästää.
Ulkoisesti nähtäviä saavutuksiakin on kuluneelta viikolta yksi, oikein suurtyö. Otin torstaina käsittelyyn kaikki tärkeät paperit. En ole kokonaiseen vuoteen viitsinyt laittaa yhtäkään maksutositetta tai muuta dokumenttia sinne, minne ne kuuluisivat, roskiin tai kansioon, vaan olen sullonut kaikki vanhaan käsilaukkuun. Nyt kippasin ne lattialle ja lajittelin turhiin ja tärkeisiin. Puolet sain jo järjestykseen, toinen puoli jäi viikonloppuun.

Ja niin, selasin netistä niitä valaisimia, joista aiemmin kirjoitin. Näyttää silmä vähitellen löytävän sen mallin, johon se ei kyllästy, joten toivoa on, että valaisinprobleemi lähiaikoina myös järjestyy.

Tällaista väritöntä puuhailua oli tämä minun viikkoni.
Miten sinun viikkosi kului?

 ...

🌼🌼🌼

Kiva kun vierailit blogissani. 

Tulethan pian uudestaan.

🌼🌼🌼

torstai 15. marraskuuta 2018

Ei ole oma vika, jos minä lihon

Keinovalot yrittävät parhaansa Ilosaaren sysipimeässä rannassa.

Kaikki ei aina ole yksin itsestä kiinni. Ei edes ylensyöminen. Itsekurilla ei pitkälle pärjää, sillä menet minne tahansa, aina törmäät herkkuihin. Kuka jaksaa joka ikisen ihanuuden kohdalla jatkuvasti sanoa ei?

Ja kun samanaikaisesti tehokas työkulttuuri pakottaa meidät toimimaan kuin koneet, jotka eivät tarvitse sellaista inhimillistä höttöä, kuten lepoa, paijaamista ja juttuseuraa, niin mikä ihme enää on, jos kotimatkan ostoskeskuksessa kauppakassiin päätyy porkkanapussin kaveriksi pari kiloa suklaata. 

Kun vielä työmatkat ovat pitkät, niin kuin minulla on, jää arkisin entistä vähemmän aikaa lähteä kyläilemään kaverin luokse tai muuhun mukavaan inhimilliseen oleiluun, mikä antaisi hyvää oloa.

Koko päivä koneen ääressä, vähän tötterössä jo.

Minä vielä tunnistan itsessäni inhimillisiä tarpeita, kuten toisten ihmisten läsnäolon ja henkisen yhteyden tarpeen, mutta en minä ehdi enkä jaksa niitä arki-iltoina tyydyttää, sillä olen ihan poikki, kun viiden aikaan illalla pääsen kotiin. En minä jaksa mitään. Ja kuin tilauksesta eteeni ilmestyy kauppakassin pohjalta houkutus: lempisuklaata ja kipollinen pähkinä-kinuski-suklaa-jäätelöä. Niiden avulla saa väsynytkin hetkessä hyvän olon.

Ja sitä paitsi. On marraskuu.

 ...

PS.Ylen toimittaja Eve Mantu on koonnut kahdeksan hyvää selitystä siihen, miksi nykyihminen syö liikaa. Siitä jutusta minäkin tämän synninpäästön sain.



...

🌼🌼🌼

Kiva kun vierailit blogissani. 

Tulethan pian uudestaan.

🌼🌼🌼

keskiviikko 14. marraskuuta 2018

Lupa unelmoida

Lupa unelmoida.

Kun oikein tympii, mikä tahansa asia, niin kuin esimerkiki tämä musta ja kalsea marraskuu, on hyvä päästä hetkeksi uusiin maailmoihin. Johonkin, missä on kaunista, rauhallista, kodikasta, sellaiseen johonkin, missä voi antaa mielensä levätä huolet ja murheet pois.

Eräs tällainen paikka minulle on taidegalleria, missä taidetta ei välttämättä aina tarvitse olla ostamassa, sitä voi käydä katselemassa myös ihan muuten vaan.

Katri Parikan ateljee.

Tähän postaukseen kokosin kuvia mieltä virkistävistä tauluista eräästä hieman erilaisesta galleriasta, Joensuun Taitokorttelissa majaa pitävän taiteilija Katri Parikan ateljeesta.

Elämäntuli.

Katri on erikoistunut tekstiilimuotoiluun ja luo tekstiilien avulla muun muassa tauluja, joista syntyy valokuvauksen kautta myös kirjojen kuvituksia.



Tauluissa on pitsiä, nappeja, helmiä ...


... solkia, ketjuja, lankoja, naruja, nippeleitä, nappeleita ...


 ... iloa, onnea, rakkautta ...


Ateljee on täynnä räiskyviä värejä. Ihastuttavia kuvia. Pieniä yksityiskohtia.


 Kuvia kannattaa katsoa tarkasti, niistä löytyy vaikka mitä.


 Ikkunanäkymäkin ihastuttaa.


Katri Parikan ateljeessa siirtyy hetkessä satujen tunnelmaan. Ja itse Katri, hän on todellinen hyvän mielen ja rohkeuden lähettiläs. Omalla esimerkillään hän antaa minulle uskoa siitä, että elämässä voi uskaltaa tehdä sitä, mitä itse tahtoo.

Joskus unelmat toteutuvatkin.



...

🌼🌼🌼

Kiva kun vierailit blogissani. 

Tulethan pian uudestaan.

🌼🌼🌼

maanantai 12. marraskuuta 2018

Tyhjän pään hetki

Kuvakin on vanha. Lokakuulta. Vähän muokkasin ...

On se kummallista, että jos ei ole pää tukossa, niin sitten se on tyhjä. Tänään on tuntunut pitkin päivää, ettei ole päässä yhtään mitään. Aivot rupesivat huilaamaan nyt ihan tosissaan.

Eikä synny edes blogipostausta. Ei millään.

Istun läppäri edessä sormet valmiina ja odotan. Viisitoista minuuttia. Puoli tuntia. Ei mitään.

Lopulta päätän, että tästä se tulee, tämän päivän postaus. Kynnet napsuvat näppäimiin, napu napu, ja siitä se syntyy, tällainen kun mitään ei tapahdu -postaus.


Joskus se piti tulla postaukseenkin, tyhjän pään hetki. Ja siitä muistan, että tämä onkin Hattaroita-blogi. Että minä aloitin tämän blogin juuri siksi, että minulla ei tarvitse olla mielessä mitään. Erityistä. Sanottavaa.

Ei minun tarvitse olla niin hiton tärkeä. Merkittävä. Tarpeellinen. Mitään. Ei enää.

Minä saan silti kirjoittaa. Voin kirjoittaa höpön höpön. Tai voin kirjoittaa siitä, että ei ole asiaa, mistä kirjoittaa.

Jo kahdeksanvuotiaana, heti kun ensimmäisen kerran näin kirjoituskoneen, minä rakastin sen pyöreitä, korkeita, kovia näppäimiä ... kdal aotana lzaost åskdm öa .... napu napu napu ... enkä olisi lopettanut ollenkaan, ellei ollut pakko mennä ulos heittämään seinäpalloa ja hyppäämään kuminauhatvistiä. Kun kukaan ei ymmärtänyt.

Minkä kirjoittajaneron maailma onkaan voinut minussa menettää, miten monta teosta onkaan jäänyt kirjoittamatta. Ajatelkaa, seinäpallon ja kuminauhatvistin takia.

...

No, ehkä minä menen nyt ulos. 

...

Mitä sinä teet tällaisina hetkinä? Vai tuleeko sinulle tällaisia hetkiä?



...

🌼🌼🌼

Kiva kun vierailit blogissani. 

Tulehan pian uudestaan.

🌼🌼🌼



sunnuntai 11. marraskuuta 2018

Jos ei löydy taulua, niin jospa edes valaisin

Otis-valaisin, Nettilamppu.fi


Minä se osaan tehdä ongelman mistä vain, niin kuin täydellisen epävarman perfektionistin kuuluukin.

Kun taulujen hankintaprojektini ei tahdo kovien kriteerieni vuoksi edetä siihen tahtiin kuin minulle sopisi, aloin miettiä keittiön valaisinasiaa, mikä on muuton jälkeen aina vaan sekin kesken.

Olen jo aikaa sitten tullut vakuuttuneeksi siitä, että kotinurkilta ei tietenkään löydy yhtään meidän keittiönpöydän päälle sopivaa valaisinta, on meillä sen verran erikoinen keittiö ja pöytä.

Tarkemmin sanottuna, alla olevassa kuvassa näkyvän, tavallisista tavallisimman suomalaisen, Pohjanmaan kalusteen pöydän ylle minä en siis millään osaa löytää sopivaa valaistussysteemiä.


Onneksi on netti. Tänään ryhdyin jälleen kerran surffaaman nettikaupoissa ja koko aamupäivän kun selasin, niin löysin lopulta yhden hyvän valaisinkaupan, Nettilamppu.fi:n, jonka sivuilla viihdyin oikein mukavasti lopun päivää.

Mutta - ei yllätys - en löytänyt senkään suurista valikomista yhtäkään mallia täysin omaan makuuni sopivaa.

Paitsi tuo yllä oleva Otis-valaisin ehkä voisi tulla kyseeseen. Sen otan harkintaan.

Tai myönnän, ihastuin myös firenzeläiseen kukkaistyyliin ... ja joihinkin kynttiläkruunuihin, Tiffany-valaisimiin ja ...






Novara-valaisin, firenzeläinen tyyli. Nettilamppu.fi.

Hiipi mieleen, että ehkä minulla ei ole makua ollenkaan. Tai sitten sitä on liikaa.

Rakastan selkeitä linjoja ja vaaleita sävyjä, rakastan romanttisia koukeroita ja voimakkaita värejä, rakastan pelkistettyä puuta ja kimaltavia kristalleja.

Mutta yritän nyt vielä kuitenkin.

Totuttelen tarjolla olevaan valikoimaan, ja toivon että silmä lopulta sopeutuu ja suostuu hyväksymään edes yhden mallin.


Puinen riippuvalaisin Bela. Nettilamppu.fi.






Ehkä se on sittenkin moderni.

Saa nähdä, mutta lupaan, että ennen joulua siitä on juttu tässä blogissa.








...

🌼🌼🌼

Kiva kun vierailit blogissani. 

Tulehan pian uudestaan.

🌼🌼🌼

lauantai 10. marraskuuta 2018

Edes yksi taulu, mutta ei


Erilaista mielenkiintoista.
Olen nyt ryhtynyt tuumasta toimeen sen meidän tauluprojektin suhteen. Minä tietysti sen konkretian tässä(kin) asiassa teen, kun miehellä on pää kiinni omissa pilvissään. Ja tämä tehtävä minulle hyvin sopii, en vastusta. Saan valita mieluisani taulut.

Kun vain löytyisi se mieluisa. Olen selannut Taikon sivut moneen kertaan, mutta turhaan. Eilen kävin paikallisessa Galleria Kohinassa omin silmin katsomassa, taas turhaan.

Tauluja on hirveästi, mutta ei kelpaa.

Kun saan päähäni jotain tiettyä, muu ei käy. Siinä vika. En osaa ostaa tuosta noin vain, mitä vain, vaikka varmasti sopisi meidän vaatimattoman kämpän tyhjälle seinälle kaikki vastaantulevat teokset.

Ukkoja ja lintuja ikkunassa.  




Galleria Kohinassakin minua innostivat enemmän ikkunat kuin taide.

Niissä on jotain ... jännittävää ja kiehtovaa, vanhan talon ikkunoita kun ovat. Näkymä niistä on Taitokorttelin sisäpihalle, mikä vain lisää menneen ajan romanttista tunnelmaa.

Huomasin minä yhden mielenkiintoisen taulunkin. Oranssi-keltainen pisti silmään, ja ajattelin, että se sopisi hyvin keittiön seinälle mustan sekaan. Mutta.

Tuo aihe. Liian synkkä.

Ja outo. Sen nimi on Näen tytön.
Näen tytön.



Tämä toinen oli myös kiva, mutta se näytti minusta liikaa harjoitukselta, ihan kuin se olisi jäänyt kesken. Mutta toisaalta, grafiikassa tällainen salaperäisyys taitaa kuulua asiaan. Joka tapauksessa väri on siinä liian hailakka. Nimeä en muistanut katsoa, kun jo heti päätin, että ei käy.

Kriteereistäni huomaa, että en tiedä taiteesta yhtään mitään. Mutta kai tykkääminen riittää kriteeriksi, jos ei kerää tauluja sijoitusmielessä, niin kuin minä en kerää.


Vaikka kyllä minusta alkaa tuntua, että teen minä tästä nyt turhan ison projektin.

Epäilen, että tämä tulee kestämään kauan.

Olisi näissä ollut mistä valita. Jos olisi kelvannut.

Vaan ei tässä nyt niin kiire ole, jatkan pikku hiljaa etsintää ja laajennan hakua. Sain Kohinasta pari hyvää verkkokauppavinkkiä, joiden kautta uskon pääseväni eteenpäin.



Minkälaisiin hankintoihin sinä tarvitset aikaa?


...

🌼🌼🌼

Kiva kun vierailit blogissani. 

Tuu pian uudestaan.

🌼🌼🌼