tiistai 2. lokakuuta 2018

Syksy on myös uuden alku, ei kaiken loppu


Syksyn taikaa.
Lehti puusta variseepi
päivä yötä pakenee.
lintu pieni syksyn tieltä
kesämaille rientelee.

Minä pieni paimentyttö
lentohon en pääsekään.
Tänne, tänne jäädä täytyy,
syksyhyn ja ikävään.

Näin laulettiin 1960-luvulla Imatralla Linnalan kansakoulussa, kroonisesti kiukkuisen vanhan opettajattaremme urkuharmonin hartaassa tahdissa.

Tiukkailmeinen ja ilmiselvästi hyvin ahdistuneen oloinen opettajamme veisuutti meillä ekaluokkalaisilla kaikki tietämänsä suomeksi sanoitetut surulaulut. Useimmat niistä olivat virsiä, joten saimme olla tyytyväisiä, että sentään tuota lehti puusta variseepia myös väliin veisattiin.

Tunnelma oli luokassa pelkkää ikävää - ilman syksyn apeuttakin. Siihen aikaan oli ihan kansallinen tapa, että koulussa piti olla mahdollisimman vakava meininki. Ei 60-luvulla vielä ollut sodistakaan aikaa kulunut, joten ikävään mielialaan oli varmasti aihettakin.

Lapsena sitä kuitenkin tahtoi iloita. Syksy ja koulun alku oli minulle jännittävää aikaa, jota innolla odotin. Ja syksyyn liittyy minulla edelleen uuden odotus, ei minkään loppu. Syksy on mahdollisuuksia täynnä, ja toivo on aina yhtä suuri.

Ei ikävä ekaluokan opettajakaan saanut vietyä minulta toivoa. Hän kun ei ehtinyt muokata maailmankuvaani liian pitkään. Vaihdoin koulua toisella luokalla, jolloin sain opettajaksi kunnon upseerin, joka oli eri tavalla tiukka: hänellä ei ollut suosikkeja, koska hän ei tykännyt kenestäkään. Se oli mukavampaa. Eikä hänen kanssaan laulettu niitä kuolemankaipuuta huokuvia suruvirsiäkään, kun ei laulettu mitään.

Toisesta luokasta ylöspäin osasin sitä paitsi jo olla koulussa oikein. En unohtanut virsikirjaani ja opettelin uskonnonläksyt omin sanoin enkä ulkoa sanasta sanaan. Mikä oli yllättävän vaikeaa, koska en käsittänyt, miksi omin sanoin olisi parempi kuin oikein sanoin.

Ja niin ne menivät kaikki lapsuuden ja nuoruuden syksyt, koulun aloituksissa. Joka vuosi uusi luokka, usein uusi koulu, aina uusi alku. Opiskelujen jälkeen tulivat työt. Kesälomien jälkeen aina uudestaan työmaalle ja uuteen ponnistukseen. Alkuja, alkuja, alkuja. Joka syksy.

Kun siis syksyllä lehdet varisee ja kukkaset maatuu, se ei ole ikävän alku, se on uuden alun alku.

Mutta mitä pimeämmäksi maisema käy, sitä hitaammin on edettävä.



...

🌼🌼🌼

Kiva kun vierailit blogissani. 

Tulethan pian uudestaan.

🌼🌼🌼



4 kommenttia:

  1. Voi hirvitys miten ennen syksyllä laulettiin, oikein lietsottiin surkeutta ja ikävää. Minä kävin kouluni 70-luvulla jolloin opettajakaan ei ollut niin kauhea auktoriteetti, mutta muistan kuitenkin nuo laulut. Kun aloitin koulun, sinä vuonna oli viimeisen kerran lauantaina koulupäivä ja koulu alkoi vasta syyskuussa. Eli oli pitkä kesäloma.
    Ei sitä lapsena syksyä varmaankaan kokenut minään loppuna, vaan tosiaankin alkuna. Maalaistyttönä olikin ihan mukava päästä kouluun syksyllä, kun eihän niitä kavereita liiemmin ollut kotona.
    Tuo alin lause on niin totta, etenkin nyt ”vanhana”.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin muistan lauantain koulupäivät, Tuulikki. Kotimatkalla tuoksui aina kotoinen savun haju, kun joka talon pihan perillä lämpisi sauna :).

      Poista

  2. Syksyllä on aikaa rauhoittua, ottaa kirja tai kudin käteen. Tai olla tekemättä mitään ja antaa ajatuksien tulla ja mennä. Mitä synkkää syksyssä on?
    Enpä muistanutkaan tätä laulua, jota myös minä olen joutunut laulamaan.
    Ihanaa tiistai-iltapäivää!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri niin, Kirsti, aikaa rauhoittua. Tuntuu vain, etteivät kaikki tätä vuodenaikaa sillä tavoin hyödynnä. Töissä on tahti aina sama.

      Poista