tiistai 23. lokakuuta 2018

Isän neuvot

Nalleressu, ihan kuin minä.

Olen aina kadehtinut ihmisiä, jotka vain ovat, eivätkä koko ajan anlysoi itseään. Minä en osaa ottaa itseäni rennosti, vaan tarkkailen ja arvostelen itseäni kaiken aikaa.

Olen niin kyllästynyt tähän touhuun, mutta en pääse siitä irti. Katselen itseäni kuin outoa otusta. Arvioin, miltä se näyttää ja miltä se vaikuttaa. Onko se oikein, tekeekö se oikein? Tekeekö se oikeita asioita? Ja helposti huomaan, että taas menee väärin ja taas se ressu epäonnistuu.

Erityisesti minua on viime aikoina vaivannut se, että teen vääriä asioita. Jatkuvasti tuntuu, että pitäisi tehdä jotain muuta kuin sitä mitä teen, ja paljon, paljon enemmän saada aikaan tarpeellista, hyväksyttävää tai arvokasta.

Kun näin vanhemmiten tulee hitaammaksi ja väsyttääkin helpommin, väärien asioiden tekemisen tunne vaivaa entistä pahemmin. Ei minulla ole aikaa tehdä ihan mitä vaan. Aika loppuu pian kokonaan. Ei sitä pidä tuhlata vääriin asioihin.

Siksi olen yrittänyt miettiä tätä ongelmaa tarkemmin. Olen ajatellut, että vika ei ehkä ole siinä, mitä teen, vaan siinä, miten minä tekemisestäni ajattelen. Olen alkanut nyt kallistua siihen selitykseen, että se on isän ääni, joka päässäni supisee.

Isällä oli harvinaisen tiukat rajat sopivaan tekemiseen. Isän elämänohjeet olivat lähinnä sitä, että kaikki, mitä teen, pitäisi olla hyödyllistä ja arvokasta eikä mitään jonnin joutava puuhaa.

Meillä oli kotona aika omituisia rajoituksia, joita ei muilla ollut. Esimerkiksi ei saanut pelata korttia, ei lukea Aku Ankkaa, ei leikkiä Barbieilla, ei katsoa televisiota, ei syödä purkkaa eikä kastaa pullaa kahviin. Ne vääristivät elämän totuuksia. Ne opettivat lapset pilalle. Ne hemmottelivat ja tyhmistyttivät.

Sen sijaan piti tehdä älyä ja viisautta kehittäviä asioita. Piti lukea hyviä (isän ostamia) kirjoja, pelata shakkia ja ahkeroida koulussa. Piti hiihtää ja luistella. Piti olla kiltti.

Hyväähän isä tarkoitti, mutta minun pitäisi viimeinkin pyristellä irti noista kielloista. Ja olen minä niitä rikkonutkin, ihan uhallakin, aikuisena, omien lasten kanssa. Mutta se periaate, mikä noiden rajojen takana on, se ei lähde minusta irti.

Minun pitäisi viimein antaa itselleni lupa tehdä mitä vaan, etenkin niitä turhia, hyödyttömiä juttuja. Etenkin niitä. Mutta se syyllisyys, se ei anna periksi. Tätäkin kirjoittaessa minun pitäisi nyt mieluummin tehdä jotain muuta kuin tätä. Tämähän on ihan turhaa ajanhukkaa. Eikö ole rasittava ajatus?

Millaisia elämänohjeita sinä olet isältäsi saanut?

...

🌼🌼🌼

Kiva kun vierailit blogissani. 

Tulethan pian uudestaan.

🌼🌼🌼

8 kommenttia:

  1. Jupiseekohan meidän kaikkien päässä joku vielä aikuisenakin, miten tulisi elää?
    Minulla se vaatija on äiti. Vieläkin joskus, vaikka olen yli 70 v.
    Kun annan laiminlyöntini anteeksi, teen sen isäpuolen sanoin ja äänenpainoin.
    "Lasten pitää saada leikkiäkin".
    Mukavaa viikkoa sinulle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin taitaa tehdä :). Yllättävän sitkeitä nämä ohjeet ja kiellot ovat. Helppoa sinulla, Kirsti, kun isä on selvästi antanut luvan leikkiin. Meillä äiti ei sanonut mitään, mutta ei se kyllä leikistä kieltänytkään. Pitääkin alkaa miettiä, voisinko minä jotenkin äidin sanoittamatonta hyväksyntää käyttää hyväkseni.
      Mukavasti on päivä mennyt, ei sen puoleen, ehkä tämä postauksessa purppasu auttoi rentoutumaan. Oikein mukavia päiviä sinullekin.

      Poista
  2. Tunnistan tuon tunteen. Vaikka teenkin kaikkea "turhaa".
    Olisko se sitä protestanttista etiikkaa, ja otsasi hiessä sinun tulee leipäsi ansaitseman -ajattelua? Siirtyvätkö kovien aikojen kokemukset myös geneettisessä muistissa? Monella meistä on esi-isät ja äidit kärsineet nälästä. Minun isäni äiti kuulemma söikin seisaaltaan, koska oli niin kova työihminen. Heinäsirkallekin taisi käydä sadussa huonosti, kun se vaan soitteli. Muurahainen teki töitä ahkerasti ja selvisi. Niinhän me on opittu jo lapsina.
    Ihankuin ei voisi olla vaan ja elää, vailla syyllisyyttä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, niin on pohjoisen epävarma luonto ja uskonnon opetukset meihin vaikuttaneet sukupolvesta toiseen. Ei ole ollut kenelläkään lupaa höllätä yhtään. Jos ei nälkä ehkä epigeneettisesti siirrykään, niin siirtyy se kulttuurissa. Silläkin on pitkä muisti.

      Poista
  3. Vielä asia: Eeva, sun kirjoittelu on hyödyllistä. Sä sanoitat asioita, joita moni miettii, enemmän tai vähemmän.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Mari tästä kommentista, on kiva kuulla, että minun harrastuksestani voi olla hyötyä muillekin kuin itselleni. Ja tosi mukavaa, että seuraat blogiani, niin minun on hauskempi kirjoittaa :)

      Poista
  4. Kotonasi on ollut aika ankarat säännöt. Pieni lapsi imee ne itseensä, koska rakastavat ja tarvitsevat vanhempiaan. Mutta kaikki nuo kodin säännöt jää mieleen, alitajuntaan.Jos säännöt ovat ankarat, lapsesta voi kehittyä perfektionisti.Freudilaisittain superegosi on liian ankara, vaativa, arvosteleva. Tsemppiä ja kivaa tiistai iltaa sinulle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin just, sieltä se minun perfektionismin siemen löytyy, Marja. Kiitos tästä asian valaisusta. En ole itse tullut tuota asiayhteyttä ajatelleeksi, en ole niin paljon psykologiaan perehtynyt. Mutta nyt kun sen sanot, se tuntuu itsestään selvältä. Ja superego sopii tähän tunteeseen hyvin, niin syvällä se käskyttäjä ja vahtija minun mielessä on, ettei sitä muuten voisi kuvatakaan.
      Sinullekin, Marja, kivaa iltaa ja huomista aamuakin, pian se on käsillä uusi päivä taas.

      Poista