tiistai 30. lokakuuta 2018

Pomoille potkut?


Voimatiimi, tahtotiimi, tulostiimi. Me! Yhdessä.
Eräs, maailmalla kuulemma hyvin tunnettu, liiketoimintaguru Gary Hamel, on sitä mieltä, että johtaminen on organisaation tehottomin osa. Pomot joutavat työpaikoilta huitsin nevadaan pois töitä sotkemasta, koska eivät tuota edes omia palkkojaan. 

On niillä hyvät palkat, en kiellä. Ja näyttäähän se joskus siltäkin, etteivät ne mitään tee, muuta kuin istuvat kokouksissaan. Mutta en näin ihan äkkiseltään usko, että hommat noin vain ilman työnjohtoa hoituisivat.

Vaikka kyllä tällaisia työpaikkoja on oikeasti olemassakin, Suomessakin on kokeiluja. Niissä työ tehdään itseohjautuvissa tiimeissä, joissa kaikki työntekijät ovat keskenään tasavertaisia. Näin parannetaan työmotivaatiota ja kustannustehokkuutta, sillä pomottomat työntekijät omistautuvat työlleen paremmin kuin yleensä.

Pomojen käyttö työntekijöiden piiskureina ja vahteina on kuitenkin niin vanha keksintö, että jos ei niitä tarvittaisi, ne olisi voitu irtisanoa jo aikaa sitten. Vai miksei ole? Itse en ole tullut aiemmin ajatelleeksi tätä vaihtoehtoa ollenkaan.

Olisihan se järkytys, jos yhtenä aamuna töihin mennessä meille ruohonjuuritason pikku puurtajille ilmoitettaisiin, että nyt on muuten tehty firmassa sellaiset uudistukset, että saatte pärjätä keskenänne. Että pomonne on viime yönä yt-neuvoteltu ulkohommiin, ja eikun töihin siitä, hus hus.

Mitähän siitä tulisi? Menisi koko pakka uusiksi, kun pitäisi itse kunkin pysähtyä miettimään, miksi olen tässä nyt, miksi minä tänne tulin, mitä minä täällä teen. Eikä vastaus olisi, että kun pomo käski.

Aavistan, että monenlaiset myllerrykset mielessä kävisi. On niin outo ajatus, ettei tämän postauksen aikana ehdi saada siitä minkäänlaista otetta. Mutta kun vähänkin mietin, niin myönnän, että minua  alkaa tällainen kokeilu kiinnostaa. Olisi se niin outoa.

Niin, ja jäisi jäljelle ylin johto kumminkin. Sitä ei ole näissä kokeiluissa, toistaiseksi, poistettu. Ylin johto on jätetty päättämään suurista linjoista, niistä joissa tulostavoitteet asetetaan. Siellä ne jossain pyramidin huipulla laskevat tulosta niin kuin ennenkin ja ottavat siitä osansa. Niin että ei sitä ihan ilman johtoa ja vahtia oltaisi, meitä johdettaisiin näkymättömämmin vain. 

No, joka tapauksessa, Suomen parhaina työpaikkoina pidetään yrityksiä, joissa ei ole esimiehiä, joten tämä idea voi olla kohta ihan normi. Mistäpä sen tietää.

Mitä sinä tykkäät tästä ajatuksesta? Eikö pomot ole toisaalta ihan kivojakin olemassa?


...

🌼🌼🌼

Kiva kun vierailit blogissani. 

Tulethan pian uudestaan.

🌼🌼🌼





Yllätys töissä

Keittiönpöytäämme koristaa nyt uusi kodin kaunistus. Olen siitä niin otettu, että en voi olla kertomatta teillekin.

Nykyinen työpestini on kutakuinkin puolivälissä, ja tuntuu, että aikaa on kulunut paljon enemmän kuin kolme kuukautta. On tapahtunut niin paljon. Erityisesti tunnetasolla.

Olen ollut innostunut, jännittynyt, stressantunut, väsynyt, pettynyt ja innostunut uudestaan, kuin vuoristorataa on ollut tunteiden vaihtelu. Koska olen herkkä ja koska monta muuta syytä.

Kaikista eniten olen epäröinyt koko hommaan ryhtymistä, osaamistani ja onnistumistani. Koska olen ihan helskutin hyvä epäröimään juuri näitä asioita. Ja koska olin ennen tätä pestiä pitkään poissa työelämästä, ja koska ikääkin jo alkaa olla. Ja koska monta muuta syytä.

Sitten eilen! Eilen, kesken oppitunnin, sain muistutuksen siitä, miksi juuri tämä työ, opettajan työ, on niin mukavaa, että siihen tekee mieli aina uudestaan palata.
Opiskelijat yllättivät minut ihanalla paketilla. Ihanat opiskelijat.

Kesken tunnin minulle ojennettiin lahja. Kaunis, käsityönä tehty, kynttilänjalkanakin toimiva kukka ojennettiin minulle kauniissa lahjapaketissa, lämpimin halauksin ja seuraavin sanoin saateltuna:

"Älä koskaan unohda, kuka todella olet. 
Älä anna kenenkään muuttaa sinua. 
Olet ainutlaatuinen, täydellinen omalla tavallasi."

Ja minä olin juuri samana aamuna ennen töihin lähtöä kirjoittanut sen postauksen, Mä oon mikä oon, en muuksi voi tulla, jossa pohdin tätä samaa aihetta, oman itsenä olemistani.

Tiesivätkö opiskelijat, että minä tarvitsin tuon lahjan ja juuri nuo sanat juuri nyt? Sillä minä todella tarvitsin ne. Hyväksyvän kiitoksen, varmistuksen siitä, että minä riitän.

Tuo lahja saa nyt pysyvän paikan keittiönpöydältä, mistä huomaan sen heti aamusta, jotta voin käyttää sitä muistini virkistämiseen ja oikeassa suunnassa pysymiseen. Kiitos ihanat.


...

🌼🌼🌼

Kiva kun vierailit blogissani. 

Tulethan pian uudestaan.

🌼🌼🌼

maanantai 29. lokakuuta 2018

Mä oon mikä oon, en muuksi voi tulla


Minä?
Muiden miellyttäminen saa meidät voimaan pahoin, kuuluttavat terapeutit lehtien palstoilla. Ja minä ihmettelen, mikä siinä on uutinen. Ei sitä tarvitse sanoa, kyllä sen itsekin tuntee, ennen pitkää.

Muiden ihmisten miellyttämistarve on taas sitä lajia persoonallisuutta, jonka minä tunnistan hyvin. Perfektionismin lisäksi minä tietenkin olen ollut myös oikein hyvä mielistelijä ja hyväksynnän hakija. Tai siis olen yrittänyt olla, en tiedä olenko siinäkään niin kovin hyvin onnistunut.

Joku lukija voi jo ihmtellä, miten minuun kaikki nämä luonteenviat mahtuu, mutta uskokaa pois, kyllä niitä mahtuu. Kun on huono itsetuntemus, ja sen seurauksena huono itsetunto ja heikko itseluottamus, niin ihminen keksii kaikenlaiset kompensaatiot niitä korvaamaan.

Enkä nyt sen enempää niistä taustoistani tässä avaudu, mutta lapsesta astihan näitä mielen tasapainon korvikkeita itse kukin tarpeensa mukaan itselleen kehittelee. Toisten mieliksi eläminen on mielen tasapainon ylläpitoa.

Mutta se on itsen petkuttamista myös. Ja se on kuluttavaa. Kun jatkuvasti  miettii, mitä muut tahtovat, ei jää tilaa itselle. Kun jatkuvasti nielee omat tarpeensa ja toteuttaa toisten tarpeita, siitä tulee tunkkainen olo.


Kuka?

Toisilla ihmisillä on aina odotuksia meille. Niitä ei välttämättä suoraan sanota, ne leijuvat ilmassa. Esimerkiksi minun sukupolveni naisen on pitänyt olla tietyllä tavalla nainen ollakseen hyvä nainen. Eikä sitä ole suoraan sanottu, olen vain aistinut sen.

Ensin on täytynyt olla kiltti tyttö ja äidin ahkera pikkupiika, sitten naisellisen siveä ja kaino nuori neiti, sitten lempeä ja hoivaava perheen emo ja samaan aikaan seksikäs ja haluttava puoliso, ja lopulta, eläkeiässä viimeistään, pitäisi olla se herttainen vanha naapurin mummo, joka osaa pitää suunsa kiinni.

Nykyään on paljon muitakin kelpaavan naisen kriteereitä, joiden mukaan meitä arvioidaan. En edes jaksa näistä kirjoittaa, enkä usko, että tarvitseekaan, kaikki ne tietävät.

Mutta tuo miellyttäminen, siitä muutama sana. Se on ollut minulle puuhaa, josta olen jo melkein kokonaan päässyt irti, mutta vielä nelikymppisenä se oli minulle rasite.

Ihmettelin, kun tulin toistuvasti porukoissa torjutuksi, vaikka olin mielestäni m u k a v a kaikille. Tunsin, että minun kanssani ei haluttu pitemmän päälle jutella, eikä minusta oltu kiinnostuneita. Kerran harmissani puhuin tästä eräälle psykologiaa opiskelleelle tuttavalle, ja hän sai minut tarkastelemaan omaa olemisen tapaani aivan uudesta näkökulmasta. Hän sanoi suoraan ykskantaan, että minä yritän liikaa miellyttää, ja se ärsyttää muita.

Olen?
Niinhän minä tein, sen näki naapurin Erkkikin. Se oli niin selvää, että minua suorastaan hävetti, kun tajusin miten typerältä sellainen toisista näyttää ja tuntuu. Tajusin, että ei ole mitään järkeä olla mieliksi toisille, eivät ne sillä tavoin tykkää minusta senkään vertaa. Ihmisellä pitää olla persoonallisuus. Mielenkiintoinen ihminen on Persoona, isolla P:llä.

Mutta niin kuin kaikki luonteenviat, hitaasti on mielistelytaipumuskin minusta irronnut. On ollut irtiottoja, jolloin skarppaan ja saatan olla jopa tyly, sitten olen taas palannut entiseen mielin kielin nuoleskeluun. Arrrrrggh. Inhoan mielistelyä niiiiiiiin paljon! Mutta en tahdo olla tympeäkään.

Vaan jos ei ole koskaan oppinut olemaan oma itsensä, on kuin olematon, jos yhtäkkiä riisuu valheet yltään. Ei se kerralla onnistu. On pala palalta tutustuttava itseensä syvemmin ja sitä mukaa pala palalta heitettävä miellyttämiselkeet huitsin mäkeen.

On myös lopetettava täydellisyyden tavoittelu ja suorittaminen. Ne kuuluvat samaan valhepakettiin kuin mielistelyvalhekin. Kaikki pelkkää tyhjää turhuutta, luuloa siitä, että niin pitää, kun ei kuitenkaan pidä.

Minähän saan olla just se, mikä olen. Sisimmässäni sen tiedän ja tunnen, kuka se on, kun oikein sitä syvennyn kuulemaan. Just se minä.


...

🌼🌼🌼

Kiva kun vierailit blogissani. 

Tulethan pian uudestaan.

🌼🌼🌼

sunnuntai 28. lokakuuta 2018

Jos ryöstäisi pankin


Tupsahti tässä mieleen, kun luin uutisen viime lauantain aamuyöllä tapahtuneesta Jumbon kultaliikkeen ryöstöstä, että voisikohan tuota rahanhankintakeinoa itsekin kokeilla.

Oi kullan kimallusta!
Vaikka vaikeaksi on mennyt rosvojen ammatinharjoitus. Kun nyt sunnuntaiaamuna tätä kirjoitan, heidät on jo otettu kiinni. Tekijöiden kuvat olivat tallentuneet valvontakameroille, ja ei kiinniottoon enää paljon muuta tarvittukaan.
 
Näiden roistojen epäonnistumisesta huolimatta aloin kuvitella, että mitenkähän minä tuollaisesta hommasta selviäisin.

Tunne-elämä on ryöstöelinkeinolla elävillä oltava sillä tavoin vahva, ettei sitä pikku jutut hetkauta.  Ei passaa pelätä eikä jännittää, on pidettävä pää kylmänä alusta loppuun, vielä saalista piilotellessa on oltava hermot kasassa.

Minun on vaikea kuvitella, mitä toisen omaisuuteen kajoavan ihmisen päässä liikkuu. Minä olen niin umpirehellinen. Mutta entä jos sittenkin? Olen nähnyt elokuvissa, miten ryöstöjä tehdään. Varsinkin pankkien ryöstely on ollut monien elokuvantekijöiden innoituksen lähteenä.

Nykyisin pankin ryöstäminen vain on tosi haasteellista. Saahan sitä pankin ikkunat rikkoa ja sisään rynniä vaikka minkälaisen pommin voimalla, mutta ei pankeissa ole enää, mitä ryöstää, kun kaikki raha on verkossa. Pankkiryöstö pitäisi tehdä verkossa, ja siihen minä en pysty, vaikka monille alan ammattilaisille sekin on ihan tavallista puuhailua.

Oi korujen kauneutta!

Kultaan ja timantteihin sen sijaan pääsisi suoraan käsiksi. Heti saisi itsellekin kimallusta kaulaan.

Kyllä työkaverit maanantaiaamuna vähän ihmettelisivät, kun uusien kultakäämien ja timanttiriipusten kanssa asettautuisin näyttöpäätteen ääreen. Olisin siinä hetken aikaa ihailtavana ihan muina naisina, ja sitten menisin esimiehen puheille, että minäpä se lähden nyt.



Pitäisi vain suunnitella paremmin kuin nuo Jumbon amatöörit. Mitä ne sillä tavoin antoivat ottaa kuvia itsestään? Miksei niillä ollut naamareita?


...

🌼🌼🌼

Kiva kun vierailit blogissani. 

Tulethan pian uudestaan.

🌼🌼🌼






lauantai 27. lokakuuta 2018

Parasta kahvia

Suomalaisten kahvimaku on laimea, tavallinen suomalainen kahvi maistuu ei miltään.

Kerman kanssa siitä voi saada täyteläisempää, mutta kermaa ei yleensä ole kuin parhaissa kahviloissa ja meillä kotonakin vain juhlissa.

Suomalaisten suosikkikahvi on Juhla Mokka, paahtoaste yksi. Sitä meilläkin juodaan. Herkkä vatsa kestää sitä huoletta monta mukia päivässä. Mutta voi harmi, kun se ei maistu miltään.

Jo 90-luvun alussa ihastuin Pauligin tummaan Parisien-kahviin, jonka paahtoaste on peräti viisi. Usein sunnuntaiaamuisin valmistin siitä ranskalaista maitokahvia, jonka idean olin oppinut kotitalousopettajaopistossa, ja pitkään olin naapurustossani ainoa, joka sitä osasi tehdä.

Nythän näitä maitokahveja lipitetään hieman eri muunnoksin joka paikassa.


Aitoa Café au laitia tosin harvoin saa. Se kun valmistetaan perinteisesti pressopannulla, mutta ei minullakaan sellaista ole koskaan ollut. Olen tiputellut kahvin normaaliin tapaan suodatinkeittimellä, mutta niin, että mittaan suodattimeen kaksinkertaisen annoksen kahvia.

Vahvasta kahvista siis suodatetaan kaksinverroin vahvempi pohja. Sitten kuumennetaan vähärasvainen maito kiehumispisteeseen kattilassa ja samalla hirveästi vatkataan lankavispilällä.

Suureen kuppiin kaadetaan puolet kahvia ja puolet maitoa, niin että siitä jää pinnalle kevyt maitovaahto. Sokeria sekaan maun mukaan, aika paljon. Ja hyvää on. Suloisen ihanan täyteläisen pehmeää aamukahvia.

Olen kokeillut Pauligilta kaikki muutkin tummat paahdot, mutta ne eivät ole pehmeitä niin kuin Parisien.

Suurin ongelma hyvän kahvin saamisessa minulla on kuitenkin se, että vatsa ei kestä niitä jatkuvasti.  Kaikki tummat paahdot jäävät lopulta kaappiin lojumaan, ja kittaan aina vaan sitä vanhaa tuttua, Juhla Mokkaa. Eikä se maistu miltään.

Mutta nytpä luulen löytäneeni sellaisen aromikkaan kahvin, jota myös voin huoletta juoda. Meiran Kulta Katriina, paahtoaste kaksi.

Kulta Katriinaa pidin pitkään suomalaisten kahvien kehnoimpana laatuna. En tiedä miksi. Ehkä se oli joskus huonolaatuista. Ja tietysti tässäkin merkissä maku riippuu paahdosta. Mutta kun olen siihen joskus pettynyt, en sitä ostoskärriini nappaa. Enkä nytkään tätä pakettia itse ostanut, vaan sain sen tupaantuliaisiksi.

Onneksi sain, sillä uteliaisuuttani keitin siitä heti kahvit ja hämmästyin. Se on todella laadukasta, aromikasta kahvia. Täyteläistä, suklaista ja pehmeää. Se maistuu.

Kulta Katriinan kakkospaahto on sopivasti täyteläinen, mutta silti vatsaystävällinen. Kaiken lisäksi tämä on reilun kaupan tuote.

Tätä minä nyt tiputtelen ja testaan, tuleeko se pitemmän päälle toimeen oikukkaan, fodmappia vaativan vatsani kanssa. Toivon niin.


Millainen on sinun lempikahvisi?


...

🌼🌼🌼

Kiva kun vierailit blogissani. 

Tulethan pian uudestaan.

🌼🌼🌼



perjantai 26. lokakuuta 2018

Viikon varrelta, vitsit ei lopu



Viikon kooste työstä ja vähän muustakin hauskasta.
Kivalla mielellä viikonloppuun.

Työ.
Työssäkäynti on hauskaa puuhaa, olen sen todellakin parissa kuukaudessa huomannut. Ei oo vitsit vähissä, niin paljon siellä kohelletaan ja sohelletaan. On viestintähäslinkiä, on aikataulusekaannuksia, on tietotekniikkaongelmia ja on hosumista ja säätämistä, että eipä voi muuta kuin nauraa. Enää ei jaksa muuta kuin nauraa, kun on vanha.

Vaikka ei pitäisi nauraa. Työssäkäynti on vakava asia. Se on syy aamulla herätä, se antaa itsetuntoa ja ihmiskontakteja, se opettaa uusia asioita, ja se on myös syy odottaa viikonloppua. Vapaat viikonloput antavat työhön sen suolan. Tai sokerin. Tai suklaan.


Arkiviikon annos. (Viikonloppu erikseen.)
Suklaa
Se on hyvin tärkeä osa viikkoa, ellei tärkein. Se naurattaa silloinkin, kun vitsit oikeasti on vähissä.

Tänään oli vähän sellainen tilanne, että meinasi alkaa ahdistaa, kun ei ollut suklaata käsilaukussa. Navigaattori meni sekaisin ja seikkailin vartin erään kaupungin ympyröissä, mutta lopulta älysin sulkea sen ja ajoin vaan muistista.

Minun ei pitäisi syödä suklaata, mutta minähän syön. Suklaata syön aina kun tekee mieli, ja mieli tekee. Kotona on minulla suklaavarasto.


Lepo
Sohvalla lököttelykuvia
olen postauksiin jo laittanutkin, mutta laitetaan vielä yksi, sillä lököttely on suklaan jälkeen tärkeintä. Tai no, on se tärkeämpää kuin suklaa.

Olen oppinut hyväksi lököttelijäksi nyt, kun olen töiden jälkeen aina niin väsynyt, etten muuta jaksa. Ei kuulemma ole hyvä juttu. Sohvalla pötköttely on aivokuollutta hommaa, sanovat jotkut, jotka haluavat pilata väsyneen ihmisen parhaan ilon. Parempi olisi, kuulemma, mennä joogasalille joogarötköttämään.

Eikä ole. Minä en lähde koville ja kylmille lattioille makaamaan. Enkä usko, että tietoisesti lötköäminen olisi parempi kuin tiedostamatta lötköäminen, niin että Ylen valeuutista, "pelkkä sohvalla makaaminen on aivokuollutta hommaa", ei kannata sinunkaan klikata.

Tuli tuosta edellisestä mieleen, että tietysti Yle. Minun pitää muistaa ottaa sekin mukaan tähän viikkoraporttiini, koska se on erottamaton osa arkeani. Ilman Yleä ei olisi tuotakaan edellä mainittua valeuutista tullut tietooni. Yleltä saan jokapäiväiset infot heti aamuviidestä alkaen, ja sieltä minä ammennan usein myös postauksen aiheita. Kauhakaupalla. Ilmaiseksi. Verorahoilla siis. Osa niistä on tottakin.

Postaus 
Postauksia kirjoitin tälläkin viikolla joka päivä. Ja aina vain päivä päivältä parempia. Niin sitä kehittyy, kun paljon tekee. Tämäkin lasketaan mukaan.

Aina innolla postaamassa.
Kotityöt
En voi olla mainitsematta myöskään kotitöitä, sillä pitäähän ne nyt edes mainita. Ei se mies sitten kuitenkaan teekään kaikkea kotona - enää - nyt kun se innostui harrastamaan eikä ehdi. Ei meillä oikeastaan sitten kukaan tee.

Tällä viikolla laitoin astiat kerran koneeseen ja kerran tyhjensin. Varmaan teen saman taas viikonlopulla.

Tiskivälineet. Harvoin tarvitaan.


Intoa  riittää tiskiinkin.
Tähän väliin nyt tunkee tämän tekstin tämä ohjelma.

Jopa minä olinkin lopettelemassa.

Viikko on siis mennyt ja viikonloppu tulossa, ja hengissä ollaan ja hereilläkin.

Hirmu vitsikäs viikko on ollut, ihan on ollut naurussa pitelemistä. Julkisilla paikoilla. Muuten en ole paljon piätellyt, olen hohotellut vaan. Sillä tavoin jaksaa paremmin uurastaa arkisissa haasteissa.

Mottoni kun on, että otan työssäkäymisestä lystiä irti niin paljon kuin saan, jotta jää vähän varstoonkin. Voi olla että hymy vielä hyytyy, ensi vuonna ei naurata nimittäin ainakaan työ.

Katsotaan, miten sitten suu pannaan.