maanantai 17. syyskuuta 2018

Yritän hyväksyä - kunpa osaisin

Itsetutkistelua kahvilan vessassa

Se pahuksen itsetunto, se taas. Se riittämättömyyttä ja epävarmuutta pursuava mitätön minäkuva, jatkuvaa hyväksyntää kerjäävä pikku eeva. Se taas.

Se on niin niin niin ärsyttävä! En jaksaisi yhtään selittää sille, että kyllä sinä kelpaat, että sinä olet hyvä, että osaat paljon ja pystyt moneen, ihan olet ok, älä narise. Kun se ei usko mitään.

Mutta tänään pysähdyin oikein kunnolla kuuntelemaan, mitä se ipana taas vaikertaa. Ajattelin, että kuuntelen nyt, että purppasepa tyttö kerrankin ihan syämmes kyllyydestä. Anna tulla.

Ja niinhän se purppasi. Vuodatti syliini kaiken kurjuutensa ja kertoi, ettei siitä kukaan tykkää, ettei sitä kukaan arvosta, ettei siitä kukaan välitä ja ettei se ole ihmekään, kun ei se mitään osaa, kun se on niin outo ja tyhmä ja surkea. Hölmö.

Voi kurjuus, miten kurjalta se kuulosti.

Kuuntelin oikein sydämellä ja selkäytimellä.

Ja tajusin, että se EI voi olla oikeassa. Ei noin kurjaa voi olla olemassakaan.

Pikku eeva on väärässä!

Ei maailma ole sitä kohtaan niin tyly kuin se luulee. Kukaan ei sitä oikeasti inhoa, ei ainakaan kaikki. Kukaan ei sitä väheksy, ei ainakaan kaikki. Moni jopa tykkää siitä, rakastaa sitä ja ehkä arvostaakin vähän.

Pikku eeva on pahan kerran erehtynyt, sanoi järjen ääni.

Hämmästyin, kun ymmärsin: pikku eeva kaipaa isää ja äitiä.

Ressukka hakee vieläkin isän ja äidin hyväksyntää, jota se ei koskaan saanut. Ei saanut riittävästi niin, että olisi siitä vakuuttunut ja vahvistunut, vaan niin olemattoman vähän, että jäi pysyvään epävarmuuden tilaan.

Minun kävi sitä sääliksi. Sanoin, että vaikka äiti ja isä eivät osanneet sinua hyväksyä, se ei haittaa enää. Ei siitä tarvitse enää välittää. Nyt voit itse hyväksyä itsesi!

Ensin se tietenkin vastusteli, mutta sitten se päätti yrittää. Sellaisena kuin se on. Vikoineen puutteineen. Ominaisuuksineen. Outouksineen. Erilaisuuksineen. Kaikkineen.

Toivon todella, että jotain vihdoin liikahtaisi eteenpäin.

Olisi niin kiva olla sinut itsensä kanssa. Kokonaan.



4 kommenttia:

  1. Pikku-Eeva ei ole ainoa. Ei se tietysti paljon häntä lohduta, vaikka muutkin ihmiset ovat kokeneet samaa ja se on jättänyt jälkensä <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, Kirsti, paljon on muitakin samaa kokeneita. Lohduttaa se vähän, ettei ole ihan yksin tämänkään asian kanssa. Tunteen jakaminen jo helpottaa.

      Poista
  2. Hyvä kuitenkin, että ymmärtää, mistä tuo mörkö tulee. Ja sitten sen voi yrittää kesyttää ystäväkseen. Kuinka montaa sukupolvea ovatkaan samat möröt voineet jahdata!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mörkö tosiaan :). Osuvasti sanottu, Mari. Niin kuin sekin, että sen voi kesyttää. Sieltähän niitä kaukaa esi-isien elämästä tulee ja siirtyy sukupolvelta toiselle, kunnes joku saa pelin poikki.

      Poista