maanantai 10. syyskuuta 2018

En yhtään ihmettele, jos vanhukset äksyilevät


Nykyisin kuulee toinen toistaan hurjempia tarinoita vanhusten huonosta kohtelusta. Mutta paljon on tarinoita myös siitä, miten vanhukset kohtelevat huonosti hoitajiaan.

Kumpiakaan en ihmettele. Ei se ole ihme, jos nykyisenlaisessa arvomaailmassamme, jossa vanhuutta ei arvosteta, vanhustyössä kaikki voivat huonosti.

On surullista, että ihminen vanhetessaan muuttuu turhaksi, yhteisön ulkopuoliseksi kummajaiseksi. On surullista, että tehokas kulttuurimme ei näe mitään käyttöä ihmiselle, jonka tuottamisen ja kuluttamisen kyvyt alkavat ehtyä.

Kaikkien pitäisi olla tehokkaita. Jopa niin, että tehottomat siirretään pois silmistä kuolemaa odottamaan.

Kuoleman odottamistahan se viimeinen elämänvaihe lopulta aina on.
Mutta pitääkö sen niin surullista ja t y l s ä ä olla?

Jouten odottaminen on tylsää, odottipa mitä tahansa, ja pitkittynyt joutenolo on sekä ruumiille että mielelle pahasta.

Paljonko siinä auttavat tuolijumppa ja helminauha-askartelut, kun ei ole oikeasti mitään tekemistä? Siis ei mitään yhteisön aidosti tarvitsemaa tekemistä, mistä tulisi tekijälle arvokas olo.

Miksi vanhukset eivät saisi, jokainen kykynsä mukaan, olla osallisina yhteiskunnassa niin kuin muutkin ihmiset?  Miksi heille ei voi järjestää vastuita ja tekemistä niin kuin muillekin aikuisille?

Rehellistä työtä, tarkoitan, jaksamisen ja kykyjen mukaan tietenkin.

(Vaikka eihän sitä ole kaikille nuoremmillekaan järjestetty, myönnän. - Työn pitäisikin olla kaikkien kansalaisoikeus ja -velvollisuus. Ei mitään hullua raatamista, vaan yhteistä hyvää hyödyttävää ja järkevää työtä, jota ihminen jaksaa. Nuoresta asti ja loppuun asti.)

Mikä se on se keksintö, että pitää vanhana jäädä kokonaan turhakkeena olemaan?


Eikö ole hullu järjestely?

Ennen vanhaan vanhainkodeissa, vaivaistaloissa ja kunnalliskodeissa, asukit joutuivat tekemään töitä, kukin voimiensa mukaan. Eikö sellaista voisi kokeilla tänäkin päivänä? Ei orjuuttavana vaan elämäniloa lisäävänä yhteisenä ja yhdessätekemisen toimintana. Kotona asuville myös omalla asuinalueellaan vastaavasti, niin että tarjottaisiin kaikille vanhoille mahdollisuus olla merkittävä osa yhteisöään.

Ei tällainen järjestely kaikkia vanhuuden ongelmia ratkaisisi, mutta moneen vaivaan se auttaisi.

Mielestäni kannattaisi edes harkita. Vai onko tämä ihan kauhea ajatus?


4 kommenttia:

  1. Eilen kuulin radiosta isovanhempien (etenkin vaarien) entistä suuremmasta osallisuudesta lastenlastensa elämään. Tätä on hyvä alkaa ja laajentaa muillekin osa-alueille.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Iloinen uutinen, Kirsti. Onnellisia vanhukset, joilla on toimiva yhteys läheisiin sekä fyysisesti että henkisesti. Etenkin lapsenlapset tarvitsevat isovanhempiaan, mutta vanhoista on hyötyä meille kaikille, jos niin halutaan nähdä.

      Poista
  2. Totta. Ei vanhuuden tarvitsisi olla vain kuoleman odottelua yhteisön ulkopuolella. Hyvä järjestely tuo esittelemäsi entinen meno. Meidän kulttuurissa yksinäiset vanhukset tekee aika paljon itsemurhia. Mutta se on tabu, eikä siitä puhuta. Mukavaa tiistaita sinulle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itsemurhaan päätyminen on ikävin mahdollinen elämän päätös. Ei ole ihme, jos siitä ei puhuta.

      Ehkä aika ja arvot vielä muuttuvat, joskus. Toivotaan.

      Mukavaa tiistaita sinullekin, Marja.

      Poista