sunnuntai 30. syyskuuta 2018

Musiikkia arkeen


Kirkuvan keltainen pistää silmään.
Meidän perheelle on koittanut totuuden hetki: huusholli tarvitsee uutta äänentoistoa.

Silmäni eivät kestä näitä nykyisiä kaiuttimia, joissa on, kuten kuvasta näkyy, karmean keltaiset keskustat. Uuden kodin sisustus vaatii, että kaiuttimien pitää olla näkymättömät.

Onneksi ulkonäön lisäksi nykyiset ärsyttävät myös korvaa, sillä ne särisevät, joten on hyvä syy vaihtaa ne joka tapauksessa. Tavoittelen uusilla laitteilla sitäkin, että niiden parempi äänentoisto saisi minut entistä useammin musiikin ääreen, sillä musiikki tekee mielelle hyvää.

Musiikkia itseäänhän on nykyaikana helppo tavoittaa. Spotifysta löytää mitä vain. Joskus harvoin kun sen avaan, oikein innostun ja selaan sitä tuntikausia. Vaihdan musiikkia tunnelmasta toiseen sitä mukaa, miltä tuntuu ja tanssin mukana. Toisinaan selailen myös YouTubea, sillä sen kautta voi löytää mahdottoman jänniä yllätyksiä.

Niin kuin esimerkiksi erikoisen kutkuttavaa mustaa huumoria Venäjältä. Persoonallisen Leningrad - kokoonpanon jotkut kipaleet ovat niin "mustia", että tämä porukka viihdyttää minua silloinkin, kun oma mieli on täysin maan alla. Piristystä antavat myös vahingossa eteen sattuneet kappaleet, kuten nuoruusajan Satu Pentikäisen Menolippu sekä ranskalaisversio Miljoonasta ruususta, jonka esittää yhtye nimeltä Dominuque Moisan. Romantiikan nälkään puolestaan käy Šostakovitšin valssi n:o 2  ja siihen liitetty video brittiläisestä Anna Karenina -elokuvan tanssikohtauksesta, joka on aivan mieletön. 

Esimerkeistä huomaa, että musiikkimakuni on jäsentymätön, joku voisi sanoa, että jopa huono. 

Kuuntelen kaikenlaista sellaistakin, mitä moni ei voi sietää ollenkaan. Minulle kelpaa kaikki, mikä on tehty hyvin. Klassinen, ooppera, rock, blues, soul, kantri, poppi ja hiphoppi, vanhat humpatkin. Mielialan mukaan. En minä oikeasti edes osaa luokitella musiikkia lokeroihin. Minulle kaikki musiikki on vaan musiikkia.

Mutta sitä harmittelen, että en sitä usein kuuntele. Minulle musiikki ei sovi tekemisen taustalle, kuuntelu vaatii oman rauhan ja tilan. Haluan antautua musiikin vietäväksi, rentoutuen loikoillen tai rytmissä nytkytellen.

Nyt siis odottelen vaan, että uudet kaiuttimet saapuvat. Toivottavasti niiden myötä muistan järjestää itselleni paljon aikaa niiden hyödyntämiseen. Ne on niin hartaasti mietitty, asiantuntevan musiikin suurkuluttajasukupolven kanssa vertailtu ja yhteistuumin valittu ja tilattu, että enää en voi äänen laatua syyttää, jos en malta rauhoittua kuuntelemaan.




perjantai 28. syyskuuta 2018

Pari päivää äitinä taas


Äitin muru.
Kun on päässyt siihen ikään, että lapset ovat pitkälle yli kolmikymppisiä, tahtoo äitinä olemisen riemu unohtua.

Kaiholla muistelen aikoja, jolloin lapseni olivat niitä syötävän ihania pikku palleroita, joiden kanssa oli suloista sylitellä ja suukotella. Muuten ei enää juuri tunnu tämä äidin osa.

Kolmekymmentä ikävuotta on selvä raja. Sen ylitettyään lapset ovat aikuistuneet täysin. Minua tarvitaan lähinnä vain siihen, että olen olemassa. On turvallista, kun äiti on olemassa mahdollisimman pitkään. Tiedän tämän kokemuksesta. Aikuisena ei äitiä paljon muuhun tarvita kuin olemassa olemaan.

On kuitenkin vielä muutama olennainen asia, jotka yhä kuuluvat osaani. Kun aikuinen tytär nyt pitkästä aikaa tuli viikonlopuksi kumppaninsa kanssa kylään, kaivelin muistilokeroistani joitakin aina tärkeitä äitinä olemisen tehtäviäni.

Ruoka. Vähintään minun pitää huolehtia, että ruokaa on. Sen tavallisen lisäksi on hyvä olla myös sipsiä, suklaata ja tummaa kahvia. Niitä meillä ei miehen kanssa yleensä kahdestaan ollessa ole. Ja lauantaiksi ajattelin paistaa kuhaa, joka on ekstrabravuurini, sitä ei nimittäin muualta samalla tavalla saa kuin täällä Itä-Suomessa.

Ja passaaminen. Sitä ei tarvitsisi, mutta se kuuluu asiaan. Minustakin oli aikoinaan ihanaa, kun äiti minua joskus hemmotteli, ja haluan tehdä samoin tyttärelle, silloin harvoin kun hänet tapaan.

Ja hössötys. Se alkaa heti luonnostaan. Kaikki vanhat äidit osaavat sen.

Myös varpaiden hieronta kannattaa tulla mainituksi.

Mutta sitten, ennen kaikkea: pussailu! Se on ihan parasta.

Sillä saan tyttäreni suloisesti narisemaan. On hauska nau'uttaa tyttöä taas niin kuin ennen vanhaan sen "söpöläistä siloposkea" pussaamalla ja kuulla tuttu vaikerrus "äiti! älä".

Näillä äitiyden eväillä ajattelin, että meillä tämä vierailu mennään. Veikkaan, että tulee oikein rattoisa viikonloppu.

...

PS. Yhtään en ole siivonnut.

...

 🌼🌼🌼

Hei lukijani, kiva kun vierailit blogissani. 
Mukavaa viikonloppua sinulle!
Tule pian uudestaan.

🌼🌼🌼


torstai 27. syyskuuta 2018

Olenko minä olevinani?

Leu(h)kailua

Missä kulkee terveen itsetyytyväisyyden ja leuhkuuden raja?

Tätä mietin, kun olen toisinaan huomannut pitäväni itsestäni. Hetkittäin tulee sellaisia itsetyytyväisyyden aaltoja, että oikein ihmettelen, että mitäs tämä on.

Sellaisia tuntemuksia, että ohoh, minähän olen hyvä tyyppi, että oooo, olenpa todella hyvä tyyppi, että kylläpäs minä olenkin hyvä tyyppi!

Joskus se kestää monta minuuttia, niin että alan jo pohtia, onko minusta tullut leuhka. Olenko alkanut luulla itsestäni liikoja? Mitä minä kuvittelen? Olenko minä olevinani j o t a i n ?

Olla olevinaan on kauhea synti. Niin minulle on opetettu.
Se on itsensä korottamista. 

En minä halua olla enempää kuin olen. En halua petkuttaa itseäni. Toisia ei voi edes petkuttaa, sillä kaikkihan sen huomaavat, kun joku esittää muuta kuin on. Ihmiset eivät tykkää epäaidoista ihmisistä, saati niistä jotka ovat jotain olevinaan.

Leuhkailu on surkeaa touhua. Se on sukua ylpeydelle, mutta se on vielä sitäkin säälittävämpää kerskailua. Leuhka ihminen näkyy ja kuuluu. Samoin kuin tyhjä tynnyrikin onttouttaan kumisee.

Minun hetkittäiset itsetyytyväisyyden olotilani tuntuvat kyllä aidoilta. Tunne tulee sisältä päin, ihan kuin tyhjästä ja itsestään, ilman että teen mitään.

Ja se tuntuu aika mukavalta.

Mutta en oikein tiedä, uskaltaisinko antaa sen kestää pidempäänkin. Jos se sittenkin on leuhkuutta.

Vaikka en sitä kenellekään näytä, voi olla että se silti näkyy omahyväisenä leuka pystyssä pöyhistelynä. Mistä sen tietää, milloin on terveesti itseensä tyytyväinen ja milloin vain kuvittelee olevansa, jotain?





keskiviikko 26. syyskuuta 2018

Nyt minä ymmärrän, miksi minulla on niin lyhyt pinna


Kuviokaappaus Internetix.fi -sivuilta.

Keksin ihan älyttömän hienon selityksen sille, että ärsyynnyn niin helposti. Tarvitsen nimittäin selityksen sille, koska ärsyynnyn myös ihan älyttömän paljon siitä, että ärsyynnyn.

Olen ylireaktiivinen.

Ärsyyntyminen on isäni perintöä, ja hän se vasta reaktiivinen oli. Reaktio tuli heti ja välittömästi ja voimalla, mistä tahansa sopivasti väärässä kohtaa eteen tulevasta ärsykkeestä.

Ärsyke ärsyttää. Todellakin.


Isälle riitti se, että radiosta tuli väärää musiikkia, tai lastenhuoneen koulupöytä oli sekaisin, tai ruoka ei ollut valmista heti paikalla sillä hetkellä, kun hänellä oli nälkä.

Isän pinnan katkesi äärettömän helposti ja nopeasti. RUTS RÄKS PUM PAM.

Eikä minun pinnani ole paljon pidempi, vaikka muistan kuinka isän reaktiot olivat pelottavia kuin maanjäristys, tai enemmänkin kuin maailmanloppu. Itse räiskähtelen samalla tavalla.

Tai siis, taas pitää täsmentää, että ennen räiskähtelin samalla tavalla, en minä enää. En kehtaisi koko asiasta kirjoittaa, jos vieläkin olisin yhtä herkkä räjähtämään. Sytytyslanka on pidentynyt, ja pommin koko pienentynyt. Pakosta.

Ei siitä mitään tule jos koko ajan räiskii menemään, maailma on niin täynnä ärsyttäviä ärsykkeitä. Paras on olla reagoimatta juuri mihinkään. Jos haluaa vaikuttaa sivistyneeltä.

Sivistynyt ihminen osaa hillitä itsensä. Sivistynyt ei tahdo levittää kiukkuaan toisiin ihmisiin. Sivistynyt ihminen kantaa vastuunsa eikä riehu. Ihmisten seurassa. Riehuu yksinään sitten, jos riehua pitää.

Nykyisin minulle riittää pari valikoitua voimasanaa, ja niitä osaan kyllä käyttää. Mieskin on alkanut niihin parinkymmenen vuoden totuttelun jälkeen tottua. Hän kun ei itse koskaan kiroile.

Siitä olen tyytyväinen, että en minä onneksi mikään swamppi ole.


 SWAMP-ihmiset ne vasta pulassa ovat tässä nykymaailman multivirikkeisessä ärsykeympäristössä.

He imevät itseensä kaiken. Kulkevat täydessä ärsykelastissa ja räjähtämisvalmiudessa kaiken aikaa. Pelottavaa.
Minä jos minkä sisään imaisen, sen minä uloskin sylkäisen. Sen puoleen on lyhyt pinna hyvä: se ei kahmaloi varastoihin tavaraa.




...

 🌼🌼🌼

Hei, kiva, että vierailit blogissani. 
Rentoa päivää sinulle!

Tule pian uudestaan.

🌼🌼🌼

tiistai 25. syyskuuta 2018

Vedän henkeä, joo


Herään työaamuina yleensä kolmen, neljän aikaan. Keitän kahvit, luen nettiuutiset ja kirjoitan päivän postauksen, ja aamu kuluu oikein hauskasti. Joskus jopa liiankin hauskasti, niin että meinaan myöhästyä kimppakyydistä, joka lähtee seitsemältä.

Aamuyön tunnit kuluvat kivasti omia juttuja puuhastellessa, mutta en silti tahtoisi käyttää niitä näin. Tahtoisin nukkua. Edes viiteen. Siksi olen etsinyt vaivaani apua milloin mistäkin, mutta mikään ei ole auttanut.

Viimeisin ohje, jonka löysin, on hengittäminen.

Nukahtaminen onnistuu, kun hengittää.

Ajattelin, että tuo nyt on helppoa. Pitää vain keskittyä kunnolla, ettei ajattele mitään eikä odota mitään eikä tunne mitään eikä mitään mitään. Hengittää vaan. Rauhallisesti, hitaasti, syvään. 

Rauhoittava hengitys on sitä joogahengittelyä, jonka useimmat jo nykyisin osaavat ja jota minäkin olen joogaillessa oppinut. Eipä vain ole yöllä vielä tämä tullut mieleen, vaikka niin monta tuhatta muuta juttua onkin tullut.

Syvähengitys kuulemma rauhoittaa hermojärjestelmän. Ihminenhän on hermojärjestelmä, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen. Ajatukset ruumiiseen ja ruumis ajatuksiin, hermot tuntemuksiin ja tuntemukset hermoihin, väsymys uneen ja uni väsymykseen, ja niin edelleen.

Kun ruumis eli hermot saavuttaa sopivan rentouden tilan, se pystyy päästämään irti valvottamisen syistä. Pitää vain rentoutua. Eli hengittää. Loistava idea.

Viime yönä sitten kokeilin. Hengittelin pari tuntia ja viideltä luovutin ja nousin kahvinkeittoon.

Ihan kiva, sainpahan taas aikaan yhden hitsin hienon postauksen.



 🌸🌸🌸


Kiitos, että vierailit blogissani. 
Mukavaa päivää sinulle!

Tule pian uudestaan.

🌸🌸🌸 ...

maanantai 24. syyskuuta 2018

Tuhkasta se nousee feenikslintukin



Ylellä on juttu, jossa professori Anu Kantola kertoo yksinkertaisen syyn sille, miksi maailma nykyisin pursuaa niin paljon vihaa.

Juttu kolahti, sillä minullakin on vihasta kokemusta.

Kun neljä vuotta sitten jäin työttömäksi, keksin tuhansia syitä ja selityksiä, joilla lepyttelin itseäni sietämään tilanteen, mutta silti tunsin vihaa.


Olin vihainen itselleni, työnantajalle, systeemille, kohtalolle - kaikelle. Viha ei ole kiva tunne, enkä olisi halunnut vaipua niin ei-rakentavaan tunnetilaan. Olisin halunnut kantaa osani ylpeästi hyväksyen ja ymmärtäen. Positiivisesti.

Mutta kiukkuni ei tahtonut millään laantua. Se pulpahteli pintaan viimeistään silloin, kun näin entisiä työkavereita, jotka olivat saaneet pitää sen, mistä minut pakotettiin luopumaan. Ja vaikka he eivät olleet siihen syyllisiä, heillä oli jotain, mitä minulta puuttui.

En vain pystynyt uskottelemaan itselleni, että työttömyys on ihan ok, että se  nyt vaan kävi niin ja että niin käy monelle muullekin. En osannut vakuuttaa itseäni siitä, että minä olen ihan ok, vaikka minulla ei työtä olekaan.

En minä ollut ok.

Ja vasta nyt kun luin, miten professori Anu Kantola selittää, miksi minusta tuntui siltä kuin tuntui, alan ymmärtää itseäni.

On normaalia tulla vihaiseksi siitä, että jää työttömäksi: ihmisistä tulee vihaisia, kun heidän identiteettinsä murenee.

Kun ihminen menettää oman identiteettinsä, arvonsa ja asemansa, se koskee. Ihan turha sanoa, että kyllä se siitä, nauti vapaudesta, ota lunkisti.

Miten ottaa lunkisti, kun on vihainen? Kun on s y y s t ä k i n vihainen.

Kesti vuoden ennen kuin pääsin pahimman kolhun yli. Enkä vielä neljässä vuodessakaan täysin tottunut, ja onneksi tänä syksynä pääsinkin taas töihin.

Mutta tuhkasta se nousee upea feenikslintukin, ei sen puoleen. Kun se tulee vanhaksi, se laskeutuu pesäänsä ja polttaa itsensä, ja jonkun ajan päästä tuhkasta nousee uusi Feeniks. Uudesti syntyneenä ja entistä upeampana.

Vaikka feenikslintujakin on monenlaisia.

Kiinalaisella feenikslinnulla ei kuulemma ole mitään yhteyttä meillä tunnettuun feenikslintuun. Kiinassa tarulintu Fenhuang ei polta itseään eikä synny uudestaan. Se on säyseä ja korkeamoraalinen onnen tuoja, joka näkyy vain paikoissa, jotka ovat rauhallisia ja hyvinvoivia. Siis toisin kuin länsimaisissa taruissa, joissa feenikslintu tulee apuun, kun ihminen apua kipeimmin tarvitsee, ja sen kyyneleet herättävät jopa kuolleenkin.

En tiedä tarujen lintujen todellisuudesta, mutta minä en noussut tuhkasta omien ponnistelujeni avulla: en polttanut pesääni itse. Vai onko kenties inhottavissa vihansyövereissä riuhtominen juuri sitä? Tarvitsin tuskallisen vihanpätsin, jossa poltin vanhan itseni, jotta voin syntyä uudestaan?

Jos niin, sitten en ole varma, sainko uuden työpaikankaan pelkällä hyvällä tuurilla, niin kuin olen ajatellut. Saattoihan olla, että se peijakas kävi minua auttamassa. Huomaamattani liihotteli uljas Feeniks järjestämässä asioitani, jotta pääsen eteenpäin?

Oli miten oli, mutta nyt töissä ollessani tunnen itseni pikkuisen uudeksi ja entistä vahvemmaksi. Ja ajattelen, että nyt olisi paikallaan sitten sen kiinalaisen, onnen tuoja Feeniksin seura.

Fenghuang nimittäin symboloi kiitollisuutta. Ja koska se ei hyväksy valheita tai vallan väärinkäyttöä, eikä sitä nähdä tällaisia asioita tekevien ihmisten lähellä, niin että jos sen näkisin, kaikki olisi silloin todellakin hyvin.

...

🌸🌸🌸

Hei lukijani, kiva, että vierailit blogissani. 
Onnea ja iloa päivääsi!
Tulethan pian uudestaan😊,

🌸🌸🌸

sunnuntai 23. syyskuuta 2018

Hetki ihaninta syksyä

Suomunjärvi

Lauantaiaamuna päätettiin poikien kanssa lähteä metsään. Isäntä oli niin reippaalla tuulella, että pakkasi eväät valmiiksi, eikä minun tarvinnut muuta kuin vetää tuultapitävää hyntyttä ylle.

Tällainen työnjako sopii minulle kuin nakutettu, sillä en arkisen työssäajattelun lisäksi jaksa enää lauantaisin ajatella minkäänlaista keskittymistä vaativaa asiaa.


Suopursujen tuoksu oli huumaava.
Metsäretkellä pitää nimittäin olla mukana kaikenlaista pientä ja tärkeää, jotta retki onnistuu ilman kommervenkkejä.

Pitää olla vettä, tulitikkuja, puukko, kahvipannu, mukit, kahvia, ryynäreitä, leipää, sinappia ja jotain makeaakin, jälkiruoaksi.

Pieni kirveskin olisi hyvä olla, mutta sitä mies ei löytänyt mistään. Minne lie muutossa hävinnyt, ei yhtään muistettu.

Mutta Suomunjärven retkeilypaikoilta kirveitä löytyy, se ei ole ongelma.   

Sieltä löytyy hellakin, joka oli lauantaina tarpeen, sillä tuuli oli niin kova, että nuotiolla olisi ollut hankala pitää tulta yllä. Ja vaikka korvessa oltiin, liiterissä oli valmiiksi pilkotut kuivat koivuklapit, jotka syttyivät heti ensi raapaisusta.

Kun kahvi saatiin keitettyä, paistettiin tulipesässä makkarat. Tosi näppärää ja turvallista.

Puuhella veti hyvin.
Länsi-Suomeen oli luvattu myrskyä, mutta meillä oli vielä leppoisa sää, ja aurinkokin paistoi puoleen päivään asti, sopivasti meitä varten.

Sen pitempään ei tarvinnutkaan, sillä vanha koira ei jaksanut innostua patikoimaan. Vain puolisen tuntia saatiin sitä houkuteltua pitkospuilla taiteilemaan, joten iltapäivällä lähdettiin jo kotiin päin.


Koiran kanssa emme enää pääse pitkälle, mutta ei se haittaa.
Raikkaassa syysilmassa oli ihanaa olla vaan ja nauttia maisemasta ja erämaan rauhasta.


Vanhus näki kaverin, mutta ei se jäänyt juttusille.

Suomunjärvi on kirkasvetinen, hiekkarantainen erämaajärvi Patvinsuon luonnonsuojelualueella, kaukana kiireestä, maailman reunalla. Siellä on kaikkea, mitä retkeilijä tarvitsee.


Voi pojat, mikä palvelu.

Kuvakaappaus paikan ilmoitustaululta kertoo järven elämästä.


On rauhaa, on tilaa, on hella, on polttopuut, on oikeat kompostihuussitkin. Ennen kaikkea on puhdas luonto ja vaihteleva maisema.





Jos tarpeeksi kauas itärajan tuntumaan Lieksan korkeudella eksyt, niin Suomussa kannattaa käydä saman tien. Lieksasta  Ilomantsin suuntaan 50 km vaan.

lauantai 22. syyskuuta 2018

Juoruilua


Juoruilua ovat valeuutisetkin.
Selän takana puhuminen on helppoa. Eikö olekin?

Minulle ainakin on. Minulla on siitä niin paljon kokemusta, että osaan sen erinomaisesti.

Selän takana puhuminen on yksi keino tuulettaa omaa päätä. Se on joskus tarpeen, koska ihan kaikkea ei voi eikä pidä sanoa suoraan. Se on kuulemma ihan normaalia ihmisen elämää.

Selän takana sanotut ikävät kommentit pitäisi vain osata jättää siihen yhteen tilanteeseen eikä levitellä eteenpäin. Selän takana puhumisen on tarkoitus olla vain ohimenevä tunteenpurkaus, joka menee sillä ohi, kun paha olo helpottuu. Se on ikään kuin vertaistukea, joka auttaa jaksamaan vaikeitakin asioita.

Mutta eihän se näin mene. Usein selän takana puhuminen jatkuu ja paisuu ja muuttuu ikäväksi juoruiluksi, johon ilmaantuu yllättäviä uusia sisältöjä. Ja kun vauhtiin päästään, juorut alkavat elää omaa elämäänsä, varsinkin ilkeät juorut.

Tätä olen tutkistellut, sekä itsessäni että toisissa. Että miten helppoa on levittää ilkeitä juoruja. Ja jos ei ihan suoraan ilkeitä, niin piiloilkeitä, ihmetteleviä ja kauhistelevia ja moralisoivia muka-arviointeja toisten tekemisistä.

Itsessäni olen huomannut, että toisten ihmisten elämän "kummallisuudet" kiinnostavat eniten silloin, kun itsellä ei ole mitään elämää, tai jos oma elämä on vielä "kummallisempaa" kuin toisilla.

Silloin, kun en osaa hyväksyä omaa elämääni tai tilannettani, tai ylipäätään itseäni, silloin alan hakea lohtua juoruilusta. Tai en enää nykyisin ala, sillä tiedostan tämän toimintatavan vaarat, mutta nuorempana turvauduin tähän itsepetokseen usein.

Eihän se oikeasti minua auta, jos puhun toisesta pahaa. Se on täyttä itsensä petkuttamista, josta tulee entistäkin alhaisempi olo. Siinä joutuu pahan kierteeseen, jossa paha olo vain lisääntyy ja oma mainekin menee. Vähitellen nimittäin kaikki toiset alkavat ihmetellä eniten sitä, joka jatkuvasti juoruaa.

Juoruakoista ja -ukoista ei kukaan tykkää. Pitemmän päälle selän takana puhuminen ei siksi auta juoruajaakaan, vaan pahentaa hänenkin oloaan.

Niin että kun tekee mieli alkaa ruotia toisten tekemisiä, kannattaa ensin katsoa peiliin. Kun oma elämä on mielekästä ja antaa onnistumisen kokemuksia, ei tarvitse seurata muiden elämää. Sillä tavalla.

Kunpa vain kaikilla olisi sitä mielekästä tekemistä ...

...



perjantai 21. syyskuuta 2018

Ärsyttää tämä vanheneminen


Liikunta on minun estrogeenipillerini.
Kun ei tätäkään saa nainen rauhassa tehdä.

Sattui nimittäin silmiin taas artikkeli hormonihoitojen ihanuudesta ja välttämättömyydestä, jossa sanotaan, että jos ei vanha akka estrogeenia muuhun tarvitse, niin lihaskunnon ylläpitoon sitten tarvitsee.

Niin että nyt eukot kipin kapin lääkäriin hormonireseptiä hakemaan! Vielä kun jalka nousee.

Mutta minä olen jo aikaa sitten päättänyt, että minä en estrogeenilisää ota. E-pillerit saavat olla minun viimeiset hormonihoitoni.

Naisten pitäisi muka koko elämänsä syödä jotain hormonia. Miksi? Hormoneista kohistiin aikoinaan vaikka minkälaisia uhkia ja sivuvaikutuksia, ja ehkäisyssä nekin on pakko sietää, mutta miksi vielä hedelmällisyysiän jälkeen?

Siksi että on nainen, eikä nainen saa rupsahtaa. Koskaan.

Kun olen koko ikäni ajatellut ulkonäköäni naiseuden kelpaavuuden kannalta, niin haluan totta tosiaan olla siitä paineesta vapaa edes muutaman viimeisen elinvuoteni. Laahustan sitten veltoilla kintuillani vaikka teltta päällä, kun ympäristöä alkaa kauhistuttaa vanhuuttaan rapistuva lihakseton muotoni.

Minä pärjään adrenaliinilla. Sitä hormonia minussa riittää omasta takaa, se ei varmasti lopu, kun tuollaisista uutisista ei koskaan pääse eroon.

No joo, ehkä minä olen poikkeustapaus. Estrogeenivaje ei aiheuta minulle ongelmia - muita kuin näitä kiukunpuuskia.

...



torstai 20. syyskuuta 2018

Jo aamusta se alkaa

Vinokaulaselfie

Niskasta en ole muistanut valittaa pitkään aikaan. Mutta se ei tarkoita, ettei kipuja olisi.

Jos minua ei mikään muu vaivaa, niin niska varmasti vaivaa. Se on krooninen kipujeni sammumaton lähde.

Yleensä valitukseni alkaa heti aamusta. Minähän en tarvitse aikaa heräämiseen, niin kuin esimerkiksi mieheni tarvitsee, vaan heti kun silmäni auki saan, voin aloittaa. Minkä vain.

Mies jaksaa ihmetellä, miten minä heti herättyäni jaksan paapattaa, kuin en olisi koskaan nukkunutkaan. Hän kun vaatii heräämiseen kokonaisen tunnin ennen kuin pystyy tajuamaan mistään mitään.

Se on hyvä, sillä se helpottaa hänen elämäänsä. Niskan jäykkyydestä vaikertaminen kun ei ole niitä kaikkein hauskimpia juttujani. Ei se naurata minuakaan.

Mutta minkä minä sille voin. Että pakottaa. Ja olen minä yrittänyt olla hiljaakin. Joskus en sano sanaakaan, nousen vaan ja hipsin keittiöön.

Pitelen niskaani ja huokailen.

H u o h.

H U O H.

H U O H.




keskiviikko 19. syyskuuta 2018

Uudet kalliit lakanat


Heitin muuton myötä paljon tavaraa pois. Vaikka sitä on tullut heiteltyä kirppareille ja jätekuormiin paljon jo ennenkin, niin vielä sitä vaan oli liikaa.

Heti aluksi päätin, että heitän pois kaiken loppuun kuluneen ja muun sellaisen tavaran, jota en koskaan käytä. Esimerkiksi kaikki vanhat lakanat, lukuun ottamatta äidin perintöä olevat kaksi herttaista mummopussilakanaa, joita säilytän komeron ylähyllyllä muistoina menneistä ajoista.

Jäljelle jäi kaksi settiä käyttökelpoisia pussilakanoita ja kaksi parisängyn aluslakanaa, jotka nekin saavat lähteä heti, kun löydän jostain paremmat tilalle. Jätin myös muutaman kapeamman aluslakanan vieraita varten, (tai mistä sen tietää, jos itse niitä tarvitsen, jos vaikka joskus alkaa kyllästyttää ukon vieressä kyöhnääminen.)

Tehtävää helpotti huomattavasti se, että olen töissä ja saan siitä palkkaa, jonka voin tuhlata kuluttamiseen. Sehän on yksi nykyihmisen tärkeimmistä tehtävistä - samalla kun eräs toinen tärkeimmistä tehtävistä on olla kuluttamatta.

Helppo on heittää vanhaa pois, kun voi ostaa uutta tilalle. Niinpä astelin suoraan parhaaseen pussilakanakauppaan, jonka tiedän ja jossa kaikki on riittävän kallista, jotta sitä voi kuvitella myös laadukkaaksi.

Laatuhan maksaa. Koska se kestää. Yhden kestävän pussilakanan pitää maksaa vähintään sen verran kuin se kestollaan vie myyntiä vähemmän kestäviltä, jotta kauppa käy.

Kun ostin kaksi pussilakanaa, hintaan 89 e/kpl, niin laskin, että niiden pitää kestää vähintään kolme kertaa pidempään kuin halvempien, joita myydään hintaan noin 30e/kpl. Vähintään kuusi vuotta siis.

Suurin piirtein kuuteen vuoteen en tarvitse uusia lakanoita näiden kahden uuden ja kalliin tilalle. Pitää vain vahtia, ettei koira kynsi niitä rikki pesää rakentaessaan. Aika ohuelta tuo kangas minusta tuntuu.

 ...

Millaisia kokemuksia sinulla on? Kuinka kauan nykyajan lakanat kestävät? Olenko minä liian toiveikas?





tiistai 18. syyskuuta 2018

Ihmisellä pitää olla tehtävä


Jos ei muuta, niin tätä.
Varoitus: tämä on tylsä postaus.

Tämä on hapuilevaa pohdintaa työnteosta ja sen merkityksestä ihmiselle. En kuitenkaan kirjoittanut otsikkoon "työ", vaan varmuudeksi "tehtävä", jottei kukaan käsittäisi heti väärin.

Jos nimittäin väitän, että ihmisellä pitää olla työ, minut välittömästi teilataan ja sanotaan, että eihän pidä. Että työ orjuuttaa ja tappaa, että ei se voi mikään pakko olla.  

Työtä pidetään yleensä vain pahana asiana, jota tehdään pakosta, kun pitää saada rahaa.

Työstä tulee mieleen vain stressi ja riisto ja velvollisuus.

Ei oikeus. Ei ilo. Ei tärkeys. Ei osallisuus. Ei elämä.

Siksi kirjoitan, että ihmisellä pitää olla tehtävä.

Mutta sama se, työ tai tehtävä, jokaisella ihmisellä pitää mielestäni olla jokin yhteistä hyvää kartuttava sarkansa, jota kylvää ja niittää.

Pelottaa sanoa näin, kun tiedän, että minut joka tapauksessa käsitetään väärin, mutta jos olet eri mieltä, haluan kuulla perustelusi. Epäilen nimittäin itsekin näkemystäni.

Ehkä en täysin ymmärrä ihmisenä olemisen perustavanlaatuista ideaa ja siksi puhun puuta heinää. Olen kyllä yrittänyt ajatella muitakin vaihtoehtoja, jotka antaisivat ihmiselle täyden kokemuksen omasta olemassaolosta ja sen merkityksellisyydestä, mutta en keksi.

Pelkästään itseä varten tekeminen, vaikkapa ajankuluksi pitsiliinojen virkkaaminen, ei ole riittävän hyödyllistä tai merkityksellistä. Viimeistään siinä vaiheessa, kun omat pöydät ovat täynnä liinoja, virkkaaja tahtoo jakaa niitä muillekin. Vaikka ilmaiseksi.

Eniten tyydytystä ihmiselle tuottaa silti se, että hän voi elättää itsensä samalla kun on hyödyksi myös muille.

Nyt tulin siihen ajatukseni pääkohtaan, että tehtävä onkin parhaimmillaan aina myös palkkatyö. 

Ja kyllä, minä en kannata kansalaispalkkaa, sillä itsensä elättäminen ja siihen liittyvä yhteisöllisesti tärkeä tehtävä kuuluvat mielestäni kaikille. Edellä mainituista syistä. Jokaiselle tehtävää kykyjensä mukaan, ja tarvittaessa elämisen tukirahaa tueksi.


Sellaistakin olen ajatellut, että muuttuisiko suhtautumisemme työhön myönteisemmäksi, jos kutsuisimme sitä tehtäväksi isolla T:llä. Tai paremmin: Kansalaistehtäväksi isolla K:lla?

Se tarkoittaisi, että kaikilla olisi Tehtävä, ja koululaisilla ja opiskelijoilla olisi tietenkin opiskelu se Tehtävä, jonka jokainen tekee, jotta kantaa kortensa yhteiseen kekoon.

Tehtävä olisi jokaisen oikeus ja kunnia-asia, joka olisi tehtävä kunnolla.

Sillä ajattelen, että vain sillä tavoin ihminen voi kokea olevansa aidosti merkityksellinen osa yhteisöään. Ja vasta tämä kokemus tekee elämästä ihmisen elämää.


maanantai 17. syyskuuta 2018

Yritän hyväksyä - kunpa osaisin

Itsetutkistelua kahvilan vessassa

Se pahuksen itsetunto, se taas. Se riittämättömyyttä ja epävarmuutta pursuava mitätön minäkuva, jatkuvaa hyväksyntää kerjäävä pikku eeva. Se taas.

Se on niin niin niin ärsyttävä! En jaksaisi yhtään selittää sille, että kyllä sinä kelpaat, että sinä olet hyvä, että osaat paljon ja pystyt moneen, ihan olet ok, älä narise. Kun se ei usko mitään.

Mutta tänään pysähdyin oikein kunnolla kuuntelemaan, mitä se ipana taas vaikertaa. Ajattelin, että kuuntelen nyt, että purppasepa tyttö kerrankin ihan syämmes kyllyydestä. Anna tulla.

Ja niinhän se purppasi. Vuodatti syliini kaiken kurjuutensa ja kertoi, ettei siitä kukaan tykkää, ettei sitä kukaan arvosta, ettei siitä kukaan välitä ja ettei se ole ihmekään, kun ei se mitään osaa, kun se on niin outo ja tyhmä ja surkea. Hölmö.

Voi kurjuus, miten kurjalta se kuulosti.

Kuuntelin oikein sydämellä ja selkäytimellä.

Ja tajusin, että se EI voi olla oikeassa. Ei noin kurjaa voi olla olemassakaan.

Pikku eeva on väärässä!

Ei maailma ole sitä kohtaan niin tyly kuin se luulee. Kukaan ei sitä oikeasti inhoa, ei ainakaan kaikki. Kukaan ei sitä väheksy, ei ainakaan kaikki. Moni jopa tykkää siitä, rakastaa sitä ja ehkä arvostaakin vähän.

Pikku eeva on pahan kerran erehtynyt, sanoi järjen ääni.

Hämmästyin, kun ymmärsin: pikku eeva kaipaa isää ja äitiä.

Ressukka hakee vieläkin isän ja äidin hyväksyntää, jota se ei koskaan saanut. Ei saanut riittävästi niin, että olisi siitä vakuuttunut ja vahvistunut, vaan niin olemattoman vähän, että jäi pysyvään epävarmuuden tilaan.

Minun kävi sitä sääliksi. Sanoin, että vaikka äiti ja isä eivät osanneet sinua hyväksyä, se ei haittaa enää. Ei siitä tarvitse enää välittää. Nyt voit itse hyväksyä itsesi!

Ensin se tietenkin vastusteli, mutta sitten se päätti yrittää. Sellaisena kuin se on. Vikoineen puutteineen. Ominaisuuksineen. Outouksineen. Erilaisuuksineen. Kaikkineen.

Toivon todella, että jotain vihdoin liikahtaisi eteenpäin.

Olisi niin kiva olla sinut itsensä kanssa. Kokonaan.



Uusi pöytä keittiöön


Ostettiin loppuelämän pöytä.

Edellinen oli käytössä viisitoista vuotta, mutta olisi se toiminut, se oli ihan siisti. Se vain oli liian iso tähän asuntoon.

Mies myi sen tori.fi:ssä 80:llä, tuoleineen.


Olin jo pitkään halunnut päästä siitä eroon, mutta kun se oli niin luja. Ei saatu millään pilalle. Loppuelämäksi sekin oli ostetettu, niinpä niin.

Uusi pöytä on valkoinen ja näyttää modernilta entiseen punaruskeaan verrattuna. Tässä ei myöskään ole jatkomahdollisuutta niin kuin entisessä. Nyt en halunnut ikävää rakoa keskelle pöytää.

Ei meillä käy niin paljon vieraita yhtä aikaa, ettei sovittaisi syömään ilman jatkolevyäkin. Sitä paitsi tämä on aika iso, 90x140 cm, kyllä siihen kuudelle kattauksen saa.

Kahdestaan meillä on ruhtinaallisesti tilaa, hyvin sopii läppärikin, vaikka molemmille. On luxusta, kun voi lukea uutiset samalla kun juo aamukahvit.

Pitää vielä hankkia tabletteja. Vanhoista ainoastaan nuo kuvassa olevat harmaa-raidalliset sopivat valkoisen kanssa. (Niistä näkee, että minä en silitä.)

Oli muuten mahtavaa heittää kaikki vanhat tabletitkin pois. Tuli ihan uudesti syntynyt olo.

lauantai 15. syyskuuta 2018

Ihmiset ovat ihania


Nuori, kaunis ja ihana.
Oikeasti. Tarkoitan sitä.

Ihmiset ovat ihania.

Silti useat meistä ovat niin tylyjä toisilleen, etteivät tahdo edes tervehtiä, saati auttaa. Jotkut eivät ole tuntevinaan tuttavaa, naapuria tai työkaveria, ja jotkut eivät saa sanaa suustaan, kun viereen istuu vieras ihminen. Tiedän myös joitakin, jotka auttavat mielellään vaikka kissoja tai koiria tai suojelevat metsiä, mutta eivät voi avata edes ovea toiselle ihmiselle.

Ikävään käytökseen on monia syitä. Perusteltujakin. Mutta on paljon tilanteita, joissa ei ole mitään muuta syytä kuin oma pää.

Epävarmuus, pelko, ujous, nolous, kateus, itsekeskeisyys, vihaisuus, väsymys, ahdistus, yksinäisyys, pettymys, stressi, kipu, kyynisyys ... Tällaisia syitä aavistelen taustatekijöiksi, näissä tunnetiloissa voi toisesta ihmisestä tulla vihollinen.

Kyllä minä ymmärrän. Jokaisella on huolensa, mutta silti itse välttelen ikävien ihmisten seuraa. Sillä tavoin voin pitää ihmisistä enemmän.
Vanha, kaunis ja ihana.

Haluan elää toisten ihmisten kanssa, en yksin, ja kun tykkään ihmisistä, elämä ihmisten kanssa on helpompaa.

Erityisen paljon pidän sellaisista ihmisistä, jotka osaavat ottaa toiset huomioon ja kohtaavat vieraankin ihmisen tasavertaisena itsensä kanssa. Oikein paljon tykkään iloisista ihmisistä ja valitsen heidän seuransa aina, jos mahdollista.

Mukavien ihmisten seurassa on mukavinta, joten miksi rääkkäisin itseäni ikävillä ihmisillä, jos ei ole pakko. Varmasti hekin ovat ihania, pohjimmiltaan. Pitää vain antaa heidän olla rauhassa.

Mitä se minua haittaa, jos jollakin on huono päivä, kunhan ei minuun sitä pura.













perjantai 14. syyskuuta 2018

Mielenrauhaa tasolla yhdeksän miinus


Nämä mukaan peiton alle.

Ihmettelen, miten helppoa minulle nykyisin on jättää asioita tekemättä. Tuosta vain.

Olen tätä opetellut jo vuosia ja jonkin verran siinä edistynytkin, mutta nyt olen päässyt aivan uudelle tasolle. Olen tasolla yhdeksän miinus! Aivan järisyttävän korkealla, kun korkein on kymppi.

Mieleni on levollinen, vaikka tiskipöytä pursuaa ja pyykkikori tursuaa, vaikka tukka on pesemättä ja vatsan pallukka lankuttamatta.

Tätä menoa ei mene kauan, kun saavutan kaikkein korkeimman lunkisti ottamisen tason.

Kun ei jaksa niin ei jaksa.


On vaan. Rauhaa rauhaa rauhaa.

Kun tarpeeksi väsyttää, mitään ei tarvitse.





torstai 13. syyskuuta 2018

Tein akkatestin


Hippi-Gaia 16v.
Olen kreikkalaisen mytologian Gaia!

Yleissivistykseeni ei kuulu tietää, kuka on tämä ihana nainen, mutta testin tulos kertoo, että

"Gaia on äiti maa ja kaikkien vihervassari-ituhippien äiti. Gaialle tärkeitä ovat pehmeät arvot ja luonto. Gaia ei kuitenkaan ole pelkkä puita halaileva kukkahattutäti. Tärkeitä asioita puolustaessaan Gaia on todellinen raivopää ja valmiina suoraan toimintaan. Kreikkalaisissa myyteissä kerrotaan, että puolustaessaan lapsiaan Gaia leikkautti puolisoltaan Uranokselta kikkelin irti."

Ei ihan tavallinen hippi siis.

Minähän olen ollut hippi, olevinani, nuoruudessani. Ei rintaliivejä, ei meikkejä, ei rajoja, ei kahleita, mutta sitäkin enemmän rakkautta ja vapautta, pitkiä hiuksia ja maata viistäviä repaleisia housunlahkeita. Ah huoletonta nuoruusaikaa! Minulla oli kippuravartinen piippukin.

En tosin ole varma, oliko se hipin tuntomerkki vai minkä, mutta sellainen minulla oli.

Puiden halaamisessa ei muuten ole mitään ihmeellistä. Ja vielä useammin minä kättelen niitä. Kun ottaa kämmenen sisään kuusen tai männyn oksan ja puristaa kevyesti, se tuntuu aivan kuin ihmisen kädeltä, tai vielä enemmän koiran tassulta. Jos pitää kiinni vähän pidempään, voi tuntea myös, miten oksitosiinin lämpö ailahtaa rinnan alla. On kuin kohtaisi elävän olennon. Elävähän se onkin, joten ei mikään ihme sekään.

Ehkä minussa vähän tuota kreikkalaista Gaiaa on, sen verran minusta myös raivoa löytyy. Joskus jopa aiheellista. Epäoikeudenmukaisuutta en ole koskaan kyennyt läpi sormien katsomaan.

Mutta kikkeleitä en leikkele.

...

Kauhee akka -testi löytyy Yleltä. 

...

keskiviikko 12. syyskuuta 2018

Misseys on ristiriitaista


Uudet missiehdokkaat, kuva Seiskasta.
Mihin tarvitaan missikisoja?

Ei mihinkään.

Eikä sillä ole väliäkään.

Maailmassa on paljon muutakin, mitä ei tarvita. Asioita voi olla olemassa ihan huvikseenkin. Elämässä pitää olla hupia ja turhuutta. Leikkiä.

Missikisat ovat aikuisten leikki.

Silti mietin taas, kun huomasin uutisen missikandidaatista, joka ei tahdo esiintyä alusvaatteissa, että mitä järkeä on laittaa ihmisiä järjestykseen ulkonäön perusteella. Mutta samalla tuo uutinen herätti mielenkiintoni, että onpa rohkea missiehdokas, kun ei suostu mihin vaan.

Edustaako hän tulevaisuuden misseyden suuntaa, saa nähdä, mutta on lohduttavaa ajatella, että nuoret naiset alkavat pitää puoliaan.

Nuoret ovat aina kauniita. Ja naisten kauneus on aina huomiota herättävää. Mutta usein olen missikisat tuominnut ja huokaillut tyttöjen hölmöyttä.

Mutta eivät he hölmöjä ole, he ovat kauniita ja tahtovat käyttää sitä hyödykseen. He lähtevät mukaan leikkiin, josta voi saada kokemusta tulevaisuutta varten. Ehkä siitä saa työtä ja rahaakin.

Vaikka en ole tuohon leikkiin itse aikoinani kyennyt, voin antaa toisten leikkiä. Vanhemmiten en tule edes kateelliseksi nuorten kauneudesta. Mutta silti minua vähän ahdistaa tämä touhu. Siinä on jotain ristiriitaa sen kanssa, minkälaista elämää minä arvostan.

Mutta se nyt vain on tosiasia, että elämä on niin monimuotoista, että siihen mahtuu muutakin kuin minun arvostukseni. Ihminen on niin kekseliäs.

Ja plussaa on nykyisin se, että kun Miss Suomi taas valitaan (29. syyskuuta Billnäsin ruukilla), kisaa ei enää pidetä itsestään selvänä koko kansan viihteenä ja näytetä televisiossa parhaaseen katseluaikaan niin kuin joskus ennen. Sen näkee jossain Viafree-palvelussa, josta minä en tiedä mitään.

...



tiistai 11. syyskuuta 2018

Vääränlaista elämää?


Katastrofielämää?
Onkohan kenenkään elämäntie täysin suora?

Minun ei ainakaan ole.

Monia suoria suuntia minulla on kyllä ollut, mutta en ole niissä pysynyt. Vain ihan pieniä suoran pätkiä olen toisinaan päässyt kulkemaan, mutta aina on nurkan takana tullut jokin mutka vastaan.

Pitääkö elämän kulkea suoraan?

Niin meidän ainakin annetaan ymmärtää.

Pitäisi osata ottaa alusta asti oikea suunta, kirkas ja kaunis päämäärä, jota kohti lähtee reippaasti etenemään.

Ilman selvää päämäärää ei pääse minnekään, sanotaan. Ja jonnekin on päästävä, sillä ympyrää ei saisi kiertää.

Miksei saisi? Entä jos se ympyrä onkin kuin hyrrä, joka pyöriessään kulkee eteenpäin? Tai kuin  taifuuni? Siinä pyörityksessä ei varmasti pysy paikallaan.

Minun elämässäni on usein sotkuisia pyörteitä. Joskus tuntuu, että elämä onkin yhtä pyörremyrskyä kaikki. On ollut urasuunnitelmia, ammatteja, kymmeniä työpaikkoja, eivätkä asuinpaikatkaan ole kauan paikallaan pysyneet. Sekamelskaa.

Nyt tuntuu, että olisi kyettävä näkemään tämä kaikki jotenkin merkityksellisenä, kuin kaikki olisi tarkoitettu ja suunniteltu. Ettei harmittaisi mikään, kun ei mennyttä voi muuttaakaan.

Kuusikymppisenä on helppo jo todeta, mitä kaikkea olisi pitänyt nuorena valita ja mitä välttää, jotta tie olisi ollut suorempi kulkea. Jotta olisi päässyt johonkin.

Mihin?

Perille? 

Ehkä.

...

Tämä on kuudenkympin kriisi.

...


maanantai 10. syyskuuta 2018

En yhtään ihmettele, jos vanhukset äksyilevät


Nykyisin kuulee toinen toistaan hurjempia tarinoita vanhusten huonosta kohtelusta. Mutta paljon on tarinoita myös siitä, miten vanhukset kohtelevat huonosti hoitajiaan.

Kumpiakaan en ihmettele. Ei se ole ihme, jos nykyisenlaisessa arvomaailmassamme, jossa vanhuutta ei arvosteta, vanhustyössä kaikki voivat huonosti.

On surullista, että ihminen vanhetessaan muuttuu turhaksi, yhteisön ulkopuoliseksi kummajaiseksi. On surullista, että tehokas kulttuurimme ei näe mitään käyttöä ihmiselle, jonka tuottamisen ja kuluttamisen kyvyt alkavat ehtyä.

Kaikkien pitäisi olla tehokkaita. Jopa niin, että tehottomat siirretään pois silmistä kuolemaa odottamaan.

Kuoleman odottamistahan se viimeinen elämänvaihe lopulta aina on.
Mutta pitääkö sen niin surullista ja t y l s ä ä olla?

Jouten odottaminen on tylsää, odottipa mitä tahansa, ja pitkittynyt joutenolo on sekä ruumiille että mielelle pahasta.

Paljonko siinä auttavat tuolijumppa ja helminauha-askartelut, kun ei ole oikeasti mitään tekemistä? Siis ei mitään yhteisön aidosti tarvitsemaa tekemistä, mistä tulisi tekijälle arvokas olo.

Miksi vanhukset eivät saisi, jokainen kykynsä mukaan, olla osallisina yhteiskunnassa niin kuin muutkin ihmiset?  Miksi heille ei voi järjestää vastuita ja tekemistä niin kuin muillekin aikuisille?

Rehellistä työtä, tarkoitan, jaksamisen ja kykyjen mukaan tietenkin.

(Vaikka eihän sitä ole kaikille nuoremmillekaan järjestetty, myönnän. - Työn pitäisikin olla kaikkien kansalaisoikeus ja -velvollisuus. Ei mitään hullua raatamista, vaan yhteistä hyvää hyödyttävää ja järkevää työtä, jota ihminen jaksaa. Nuoresta asti ja loppuun asti.)

Mikä se on se keksintö, että pitää vanhana jäädä kokonaan turhakkeena olemaan?


Eikö ole hullu järjestely?

Ennen vanhaan vanhainkodeissa, vaivaistaloissa ja kunnalliskodeissa, asukit joutuivat tekemään töitä, kukin voimiensa mukaan. Eikö sellaista voisi kokeilla tänäkin päivänä? Ei orjuuttavana vaan elämäniloa lisäävänä yhteisenä ja yhdessätekemisen toimintana. Kotona asuville myös omalla asuinalueellaan vastaavasti, niin että tarjottaisiin kaikille vanhoille mahdollisuus olla merkittävä osa yhteisöään.

Ei tällainen järjestely kaikkia vanhuuden ongelmia ratkaisisi, mutta moneen vaivaan se auttaisi.

Mielestäni kannattaisi edes harkita. Vai onko tämä ihan kauhea ajatus?


sunnuntai 9. syyskuuta 2018

Musta aukko olohuoneessa


Meillä on vielä ihan pieni, mutta silti ...
Lähes jokaisessa kodissa se on.

Jossain nurkassa tönöttää se synkkääkin synkempi, sysimusta laatta, kuin kuoleman ikkuna, musta aukko, joka pilaa kauneimmankin huoneen sisustuksen.

Joskus muinoin ne eivät olleet niin mustia. Televisioista tuli mustia vasta 90-luvulla, muistelen.

Muistan, että kun äitini 90-luvun lopulla sai hajonneen harmaan tilalle uuden, se oli niin musta, että hän katseli sitä kauhuissaan. Hän valitti suorastaan pelkäävänsä sitä.

Tietysti minä viisastelevana tyttärenä neuvoin häntä pitämään sen aina auki.

Mutta eihän se oikeasti käy päinsä, että televisio koko ajan avoinna välkkyy. Ilman ääntäkin sellainen tekee tunnelman levottomaksi. Pakkohan se on välillä sulkea, jotta voi keskittyä muihinkin hommiin.

Nyt ajattelen, että äiti pääsi vielä helpolla. Nykytelevisiot eivät ole enää pieniä mustia, vaan seinän levyisiä mustia. Ne eivät häivy kalustukseen. Ne kaatuvat päälle.

Isosta ruudusta on kiva katsella elokuvia, mutta mitä sille tehdään sitten, kun sitä ei tahdo nähdä?

Tuli vaan mieleen, kun yritän tämän uuden kodin sisustamista saada järjestykseen. Että mihin minä panen tuon mustan? Heitänkö kirpparikuormaan muiden joutavien joukkoon ja odotan aikaa, jolloin kauppoihin tulee kauniitakin?

Miksei ole jo keksitty sellaista televisioruutua, johon voisi valita mieluisensa kuvan, kuin tauluksi, siksi aikaa, kun se pysyy kiinni?


...


lauantai 8. syyskuuta 2018

Tahtoisin elää vaan, mutta ...


Täällä viimein jo turvan saa?
Media on täynnä varoituksia milloin mistäkin.

Jokapäiväinen uutisvirta muistuttaa lakkaamatta, että mihinkään ei voi koskea, mitään ei voi syödä eikä mitään tehdä, ilman että ensin varmistaa, onko se varmasti turvallista.

Melkein mistä tahansa asiasta voi olla - median mukaan - seurauksena äkillinen kuolema tai vähintään kuolemanvakavasti sairastuminen. Ja jos ei uhka tule ulkopuolelta, niin sitten olet sen geeneissäsi perinyt, joten turvallisuuteen älä tuudittaudu.

Miten kaipaankaan sitä aikaa, kun mistään ei mitään tiedetty.

Joskus muinoin elämä oli pelkkää elämää eikä jatkuvaa itsensä ja ympäristönsä vahtimista. Syötiin voipullaa ja juotiin kahvia hyvällä omalla tunnolla. Päiväkahvi viinerin kanssa oli päivän paras hetki, johon ei kuulunut kaloreitten, saati muiden ikävien sivuvaikutusten, miettiminen.

Olen ehkä taipuvainen neuroottisuuteen (sen lisäksi että olen taipuvainen pedanttisuuteen), mutta minuun nämä mediassa vilisevät varoitukset vaikuttavat. Saan niistä raivokohtauksia. Tekee mieli huutaa, että jättäkää minut rauhaan, en tahdo tietää enää yhtään totuutta kahvista, lihasta, suklaasta, soijasta, riisistä, sokerista, rasvasta, saati viinasta ja tupakasta.

Kaikki, mitä ruokakaupasta kotiin kannan, on jollain tavalla haitallista. Jokaikisessä ruoka-aineessa on jotain, mitä pitäisi välttää. Jos ei muuta niin ympäristömyrkkyjä. Ja jos ei ruoasta, niin astioista viimeistään irtoaa haitta-aineita: muovit ja teflon ovat vaarallisimmat tappajat.

Enkä tietenkään voi ulkonakaan liikkua, jos haluan elää pitkään ja terveenä. Jokainen lukemaan oppinut tietää, että kaupunki-ilmassa on saasteita ja asfalttipölyä ja että puistoissa ja metsissä vaanivat tappajapunkit ja ampiaiset. Saastumatonta luontoakaan ei enää ole missään, mutta jos sellaisen löydät, niin siellä tulevat vastaan ihmisyöjäsudet ja -karhut.

Olen niin täynnä näitä nykymaailman elämisen uhkia. Tahtoisin elää vaan ja nauttia siitä - niin kauan kuin vielä ehdin.

Tietääkö kukaan, voisiko omalle koneelle asentaa jonkinlaisen terveys-, myrkky-, saaste- ja muut varoitukset poissulkevan Internet-suodattimen, niin että saisi lukea vain sellaisia elämän huolettomuutta lisääviä juttuja?

...



perjantai 7. syyskuuta 2018

Mielialan mukaan


Punahuulissa olo kuin peipposella.
Ehdin jo luulla, että luovuin siitä kokonaan, mutta yhtäkkiä alkoi tehdä mieli taas.

Kun aamulla katsoin peiliin, kauhistuin kuinka väsynyt hiirulainen sieltä tuijotti. Näytti niin kurjalta ja surkealta, että melkein kirkaisin.

Mustat silmänaluset, harmaat posket ja siniset huulet. Ei sellaista pysty edes itse katsomaan. Masentaa heti.


Kiireesti etsin laatikoista - jotka ovat edelleen muuton jäljiltä sekaisin - viimetalviset meikkivoiteet ja tuputtelin mustat ja harmaat piiloon.

Mikä vaikutus! Pieni itsepetkutus kirkasti heti mielenkin.

Sitten vain punaa huuliin, ja menoksi.

Miten voi olla näin pienestä kiinni?


tiistai 4. syyskuuta 2018

Kaupassa pitää mennä hermot?


Olen viikon ajan ravannut ympäri kaupunkia hakemassa kaupasta milloin mitäkin tavaraa, kun uuteen kotiin tarvitaan kaikenlaista uutta. Mattoja, valaisimia, pöytiä, tuoleja, säilytyskoreja, ruohonleikkuria ja vaikka mitä.

Ja kyllä on pitänyt tosissaan ravata. Eihän nykykaupoista löydä mitään. Ei edes myyjää.

Jos ehkä jotain tarvitsemastaan jostain sattumalta löytää, kassajonossa sitten seistään ja seistään ja seistään ja odotetaan.

Inhoan kaupassa käymistä. En kerta kaikkiaan halua juosta edes takaisin pitkin hypersupermarkettien loputtomia käytäviä ja etsiä kaksikymmentäkahdeksan senttiä leveää lusikkalaatikkoa, jota ei koskaan löydy. Tai keittiön pöytään sopivaa kattovalaisinta, jota ei ole olemassakaan.

Eräänkin todella ärsyttävän valtavan hypersuperprisman hyllyviidakoissa tänään kaksi tuntia hortoillessani keksin ihmetellä, miksei jo ole kehitetty market-navigaattoreita. Onhan meillä paljon vaikeampiakin reittiopastussysteemejä olemassa.

Market-navigaattori olisi sellainen ihan yksinkertainen laite, vähän niin kuin pankkiautomaatti, jossa olisi kolo johon työnnettäisiin puutelista. Kone lukisi sen ja tulostaisi sen mukaisen näpäkän navigointikartan, vaikkapa suoraan asiakkaan kännykkään, jota seuraamalla saisi nopeasti noukittua tavaransa suorinta reittiä kassalle. Jos tavaraa ei kaupassa olisi, kone tietenkin heti ilmoittaisi, että turha vaiva, vaihda tarvetta tai etsi toinen kauppa.

Miksi minun nykytekonologian aikana yhä vain pitää kiertää se koko himpskutin hehtaarihalli ympäri, vain todetakseni, ettei sellaista kynnysmattoa ole, joka minun tuulikaappiini sopisi. Vai onko asiakkaan hermojen kiristymisellä jotain yhteyttä asiakkaan rahankäytön määrään, niin että se on koettu tarpeelliseksi kaupankäynnin menestykselle?

Että kun hermot menee, niin ostaa vaan, kunhan jotain saa, mitä tahansa, jotta pääsee eroon tarpeestaan.







maanantai 3. syyskuuta 2018

Jossain sitä pitäisi minunkin


Jossakin pitäisi minunkin mahtua ...
Nyt sitä asutaan elämänkumppanin kanssa yhdessä taas.

Ihan kiva.

Ei ole tarvinnut viikonlopun aikana kuin kymmenen kertaa muistuttaa, että minäkin olen olemassa. Että minun laukkuni, läppärini ja takamukseni tarvitseisivat myös hieman omaa tilaa.

Hujan hajan leviteltyjen rojujen keskellä kun vielä toistaiseksi pyörimme, niin näyttää mies kovin touhukkaasti vain itselleen tilaa touhuavan.

1. Sen läppäri on valloittanut keittiön pöydän ainoan tyhjän nurkan.
2. Sen harrastusvälineistö on valloittanut eteisen ainoan tyhjän kaapin.
3. Sen soittovehkeet ovat valloittaneet meidän ainoan sohvamme.
4. Sen takapuoli on valloittanut minun ikioman nojatuolini.
5. Ja kaiken lisäksi minun suklaani on syöty, enkä se ollut minä.

Kuitenkin ilmassa leijuu nyt jotain uutta.

Jännittävä muutoksen henkäys kuiskii korvaan, että nyt tapahtuu.

Ja alan arvailla, että mitähän se nyt voisi olla.

Tasainen rauha? Arjen järjestys? Elämän turvallinen rytmi? Mielen tyyneys?

Ihan miten vaan, mutta tuota viimeistä nyt ihan ensin toivoisin.

sunnuntai 2. syyskuuta 2018

Pusikoiden keskellä


Ei ole ihan sama missä asuu, sillä ympäristö vaikuttaa terveyteen ja mielentilaan. Viihtyminen on kuitenkin yksilöllistä, ja joka paikassa on hyvät ja huonot puolensa.


Ennen tämän viikon muuttoa ehdin asua vuoden kaupunkikeskustassa, joka oli minulle uutta ja josta alussa innostuin sen helppouden vuoksi. Mutta nyt täällä pusikkojen keskellä - jo parin päivän päästä - huomaan että mielialani oudosti kohentuu.

Täytyy kyllä myöntää, että pusikoiden lisäksi tyytyväisyyteen vaikuttaa se, että pääsin takaisin nuoruusmaisemiin. Asuin tässä kaupunginosassa viimeksi neljäkymmentävuotta sitten, parhaan teininuoruuden ajan.

Ah noita ihania kohellusaikoja!

Tienvarsipusikoiden tuoksu nostaa mieleen vanhat ajat ja iltalenkillä ihan ahmin nuoruuttani. Vaikka  kaikki rakennukset ja tiet eivät ole ennallaan, kaupunginosan haju on.


Keskustassa oli helppo asua, koska siellä pääsee nopeasti kauppoihin ja kahviloihin ja muihin viihteisiin, mutta minulle kävi kuluneen vuoden aikana niin, että lakkasin käymästä missään. Jotenkin mielenkiinto lopahti, kun kaikki oli siinä kotiovella suoraan joka päivä vastassa.

Sitä paitsi. Missä kauppa, siellä ruuhka. Ja missä ruuhka, siellä autot törttöilemässä ja tukkimassa tiet.

Nyt minulla on rauhallinen ympäristö. Täällä kaupungin reunamaalla ei ole läpikulkuliikennettä, kun ei tänne ole kellään mitään asiaa. Ikkunasta näkyy taivasta ja puita, kukkasia ja pensaita - ei naapuritalon tylsä kiviseinä.

Mutta parasta on, että täällä on nuoruus. Olen nyt siellä, minne kuulunkin.

Enää en muuta. Ikinä.