torstai 30. elokuuta 2018

Kaikki ei riipu minusta eikä aina tarvitse olla positiivinen

Työelämään tutustumassa



Eilen kirjoitin pahasta mielestä, jonka sain siitä, että en ole täydellinen. Vaikka niin kovasti siihen pyrin.

Horjuva itsetuntoni reagoi voimakkaasti kritiikkiin. Olen saanut huonon itsetunnon jo äidinmaidosta, mutta pahinta on opittu perfektionismi, joka vain pahentaa yhtälöä. Voi olla että ne eivät aina kuulu yhteen, mutta  joka tapauksessa ne ruokkivat toisiaan.

Tosiasia on, että en minä yksin pysty tekemään kuin oman osani enkä aina sitäkään - ilman toisia. Ihan kaikki ei riipu minusta. Parhaani teen ja se saa riittää. Näin yritän uskoa.

Sopivasti huomasin tänään Ylen artikkelin, joka antaa minulle lohtua. Siinä nimittäin sanotaan, että elämä on ongelmia täynnä eikä positiivisuus auta kaikkeen. Filosofi Sami Pihlström puhuu artikkelissa moraalista, mutta minähän löydän - kun haluan löytää - siitä myös yleisempää elämisen arkeen sopivaa viestiä.

Elämää eletään surun kautta, ei ilon, sanoo Pihlström. Ja minä ymmärrän sen niin, että elämä ei ole aina kaunista ja onnistunutta, eikä sitä pidä kiertää muuta teeskentelemällä. Ei aina tarvitse olla hyvällä tuulella eikä nähdä kaikki positiivisesta näkökulmasta. Joskus on parempi tehdä juuri toisin päin, jotta pääsee asioiden ytimeen ja löytää oikeasti kestäviä ratkaisuja.

Pihlström puhuu yltiöpositiivista ratkaisukeskeistä ajattelua vastaan, sitä vastaan, että aina vain "reippaasti tartutaan toimeen myönteisellä asenteella ja kääritään hihat, jotta päästään eteenpäin". Minun tunnemaailmaani tämä ajatus istuu nyt kuin nyrkki silmään tai positiivisesti sanottuna hillosilmä pullaan. 

Saan pitää pahan mieleni, jos siltä tuntuu. Pysähdyn tunteen äärelle ja katson ongelman ytimeen. Etsin sille pysyvää ratkaisua, en lakaise sitä maton alle.

Mutta voin myös myöntää itselleni, että ei työni niin kovin hyvin aina onnistu. Että en minä niin kovin hyvä siinä ole. Että vastoinkäymisiä ja ongelmia riittää. Että sellaista työelämä on. Että sellaista elämä on.

Olen tainnut nyt tipahtaa (työ)maan pinnalle?




4 kommenttia:

  1. Inhottavaa sanoa tämä, mutta joskus se kuherruskuukausi loppuu, työelämässäkin.
    Mutta se on elämää, samanaikaisesti paskaa ja ihanaa.
    Hyvää ja rentouttavaa viikonloppua!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, Kirsti, niin se on. Elämä.
      Leppoisaa viikonloppua sinullekin.

      Poista
  2. Jäi eilen kommenntoimatta se sinun penkki hautausmaan edustalla kuva. Jännä yhteensattuma, mutta minäkin kuvasin viime lauantaina sammankaltaisen kuvan penkki hautausmaan edustalla. En tiedä, miksi olen alkanut ottaa kuvia tyhjistä penkeistä. Niitä riittää kuvatiedostossa. Tyhjät penkit on vaan niin puhuttelevia.Luin äskettäin tämän Pihlströmin kirjan Negatiivisen ajattelun opas. Erittäin hyvä kirja ruotiessaan yltiöpositiivisuutta ja korostaessaan eettisien ratkaisujen merkitystä elämässä. Tervetuloa työmaan saviselle pinnalle. Rentouttavaa perjantaita ja viikonloppua!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuvat saattavat paljastaa ottajastaan kaikenlaista. Mielialan niistä melko varmasti tunnistaa. Vai mitä ajattelet minun kuvistani: Yksinäiset penkit. Hautausmaat. Ränsistyneet hometalot. Lahot aidat. Sillat. Junaradat. Portit. Suljetut ovet. Rikotut ikkunat. Siinä minun viime vuoden kuvasaldoni. Huh huh.
      Ja asiasta toiseen, sinä ahkera oletkin jo ehtinyt lukea tuon Pihlsrömin kirjan. Minä luin vasta artikkelin :) Vaikuttaa luettavalta.

      Poista