keskiviikko 1. elokuuta 2018

Ihme on koettu: työpäivä

Neljän työttömyysvuoden jälkeinen ensimmäinen työpäiväni sujui näin:

Heräsin klo 5.06 pirteänä. Painajainen jäi kesken, mikä oli vain hyvä. Vaikka ihmettelin, miksi se minulle juuri tänä aamuna näytettiin. Se ei nimittäin liittynyt työhön ollenkaan, vaan aikoja sitten menneisiin vaikeisiin ihmissuhteisiin. En ehtinyt sen viestiä selvittää, mutta jos se on tärkeä, se selviää myöhemmin.

Klo 5.10 keitin kahvit. Ja avasin läppärin. Vaikka ei pitänyt. Mutta olin etuajassa ja aikaa oli.
Luin uutisotikot Yleltä ja Hesarista ja Iltalehdestä ja parantelin joitakin postausaihiota, jotka julkaisen joskus kunhan saan ne valmiiksi.

Ja tietysti sain kiireen aikaan. Ensimmäinen töihinlähtöaamu ei ole paras hetki blogin kirjoittamiseen. Eikä varmasti toinenkaan. Minun on pakko päästä tästä rutiinista nyt.

Huomenna en avaa läppäriä. En ainakaan bloggeria. En en en. Vannon.


Onneksi vaatteet olivat valmiina, huulipuna löytyi ja laastarit osuivat heti kohdilleen. Sandaalini vaativat pientä vaivasenluiden pehmustelua, joka vaatii tarkkuutta. Ne, joilla on sama ongelma, tietävät miksi, joten ei siitä sen enempää.

Klo 7.00 - 7.55. hurisuttelin menemään 70 kilometriä ja, viime tipassa, viisi kilometriä ennen määränpäätä, eksyin sivukujalle, sillä käännyin tohkeissani liian aikaisin. Ajattelin, että no niin. Nyt minä heti ensimmäisenä aamuna myöhästyn ja herätän kaikkien huomion.

Mutta kasasin itseni. Eihän mutka ollut suuri, vain viisi minuuttia, ja se toinen mutka työpaikan ohi väärälle parkkipaikalle sitäkin lyhyempi, ja pääsin ajoissa perille. Sopivasti ajoissa eikä yhtään liian aikaisin, jotten vaikuttanut noviisilta.

Reippaasti astuin ovesta sisään ja vedin hymyn huuleen. Hyvin meni. Hymy pysyi huulessa koko päivän.

Mikä ei ollut minun ansiotani, vaan ihanan uuden esimieheni ja ihanien uusien työkavereideni. Tunnelma työpaikalla oli suorastaan lämmin. Siis myös henkisesti.

Nyt istun varjossa kerrostaloni pihamaalla ja huokailen onnesta ja kirjoitan tätä tarinaa, jota kukaan ei usko. En usko, että kukaan uskoo, että minulla oli töissä niin kivaa, että en ehtinyt yhtään kotia ikävöidä. Eikä minua edes väsyttänyt eikä mitään muutakaan v-alkuista.


Olen kuin lotossa voittanut. On niin kiva työpaikkakin.
Huomenna pääsen sinne taas. Voi onnea!

Ehkä tämä onnen-ilon huuma tästä syksyn mittaan tasoittuu, mutta uskomattoman kivaa on.
Olla työläinen.

Niin että työniloa vaan kaikille muillekin työllisille! Oikeasti. Todella toivon.
Ja kärsivällisyyttä teille, jotka työtä vielä etsitte. Älkää luovuttako. Ihmeitä tapahtuu.


...

4 kommenttia:

  1. Moi. Älä vanno mitään läppärin kiinni pitämisiä, niin saadaan kuulla lisää sun työpäivistä : ) Kristiina

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kristiina, pelkäänpä, että niistä vielä luette liikaakin :)

      Poista
  2. Hienoa! Uskon helposti, että liitelet pää pilvissä. Kuulen ielelläni lisää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin liitelen, Kirsti. Pitää ottaa ilosta kaikki irti :)

      Poista