perjantai 31. elokuuta 2018

Missä mun pyyhe?

Siellä se jo on televiso valmiina elokuvaan.

Huitaistiin miehen kanssa muutto. 

Ei oikein irronnut motivaatiota pakata tätä vähintään kahdettakymmenettäviidettä kertaa niin kuin yleensä on tapana. Mitään ei suunniteltu, kunhan huidottiin menemään.

Siis todella huidottiin. Rojut laatikoihin huiskin huiskin, kupit, kirjat, paidat, lakanat, kengät, kirjat, kupit, lakanat, huiskin huiskin, eikä yhteenkään laatikkoon jaksettu kirjoittaa, mitä siinä on ja minne se kuuluu, niin että kun tavarat viimein saatiin uuteen kotiin, - "kaikki vaan olohuoneeseen" ohjeena muuttomiehille, kun ihan sama minne, kunhan jonnekin - niin sitten ei löydetty yhtään mitään.

Mutta ei niin ikävää ettei jotain iloakin.
 
Oooo! Täällä on leivinpaperi! Haa, meillä on tällainen kuppi. Oi, tässä on vanha kynttiläkin vielä. Ja voi sitä höpsöä, onko se pakannut koiran vanhat pallotkin.

Ja kymmenennen laatikon penkomisen jälkeen löytyy laamapaidan helma ja arvaa, että lähellä ollaan.

Löytyy pyyhe ja pääsee suihkuun.





torstai 30. elokuuta 2018

Kaikki ei riipu minusta eikä aina tarvitse olla positiivinen

Työelämään tutustumassa



Eilen kirjoitin pahasta mielestä, jonka sain siitä, että en ole täydellinen. Vaikka niin kovasti siihen pyrin.

Horjuva itsetuntoni reagoi voimakkaasti kritiikkiin. Olen saanut huonon itsetunnon jo äidinmaidosta, mutta pahinta on opittu perfektionismi, joka vain pahentaa yhtälöä. Voi olla että ne eivät aina kuulu yhteen, mutta  joka tapauksessa ne ruokkivat toisiaan.

Tosiasia on, että en minä yksin pysty tekemään kuin oman osani enkä aina sitäkään - ilman toisia. Ihan kaikki ei riipu minusta. Parhaani teen ja se saa riittää. Näin yritän uskoa.

Sopivasti huomasin tänään Ylen artikkelin, joka antaa minulle lohtua. Siinä nimittäin sanotaan, että elämä on ongelmia täynnä eikä positiivisuus auta kaikkeen. Filosofi Sami Pihlström puhuu artikkelissa moraalista, mutta minähän löydän - kun haluan löytää - siitä myös yleisempää elämisen arkeen sopivaa viestiä.

Elämää eletään surun kautta, ei ilon, sanoo Pihlström. Ja minä ymmärrän sen niin, että elämä ei ole aina kaunista ja onnistunutta, eikä sitä pidä kiertää muuta teeskentelemällä. Ei aina tarvitse olla hyvällä tuulella eikä nähdä kaikki positiivisesta näkökulmasta. Joskus on parempi tehdä juuri toisin päin, jotta pääsee asioiden ytimeen ja löytää oikeasti kestäviä ratkaisuja.

Pihlström puhuu yltiöpositiivista ratkaisukeskeistä ajattelua vastaan, sitä vastaan, että aina vain "reippaasti tartutaan toimeen myönteisellä asenteella ja kääritään hihat, jotta päästään eteenpäin". Minun tunnemaailmaani tämä ajatus istuu nyt kuin nyrkki silmään tai positiivisesti sanottuna hillosilmä pullaan. 

Saan pitää pahan mieleni, jos siltä tuntuu. Pysähdyn tunteen äärelle ja katson ongelman ytimeen. Etsin sille pysyvää ratkaisua, en lakaise sitä maton alle.

Mutta voin myös myöntää itselleni, että ei työni niin kovin hyvin aina onnistu. Että en minä niin kovin hyvä siinä ole. Että vastoinkäymisiä ja ongelmia riittää. Että sellaista työelämä on. Että sellaista elämä on.

Olen tainnut nyt tipahtaa (työ)maan pinnalle?




keskiviikko 29. elokuuta 2018

Liian herkkä nahka


Synkkä penkki hautuumaan laidalla kutsuu levotonta sielua levähtämään?
Huono itsetunto on huono työkaveri. Tämän olen saanut tänään - taas kerran - huomata.

Huono itsearvostus ei sovi minkään työn kumppaniksi, mutta kaikkein vähiten se sopii sellaiseen työhön, missä joutuu toisten ihmisten arvioinnin kohteeksi. Siinä mielessä minun uravalintani on täysin väärä.

En ole vieläkään päässyt tuosta karmeasta ilonpilaajasta täysin eroon, vaikka olen vuosikymmenet sen kanssa taistellut. Arvostelu riipaisee.

Pienikin kielteinen palaute saa minut surulliseksi ja tunnen itseni täysin epäonnistuneeksi. Vaikka yksitoista muuta sanoisi että ok, ihan hyvä, mutta yksi sanoo, että ei hyvä, minä takerrun siihen yhteen. Mielessä pyörii vain, että miksi se yksi ei tykännyt.

Jotta voin kokea kelpaavani, pitäisi k a i k k i e n tykätä minusta, minun tavastani tehdä töitä ja minun työni lopputuloksista. Ja mieluiten aina.

Kuulostaa älyttömän itsekeskeiseltä. Ja sitä se juuri on. Minun herkkä nahkani ei kestä yhtään raapaisua.

Mutta minunko nahkani tässä maailmassa tärkeintä on?

Ei todellakaan. Maailmassa on miljardeja nahkoja, jotka ovat paljon tärkeämpiä.

Ja mitä se edes oikeasti haittaa, vaikka joku ei tykkää? Mitä se haittaa, jos en ole täydellinen? Eihän kukaan ole.

Nyt kun tätä ajattelen, tulen vihaiseksi itselleni. Näen, miten taas olen lähtenyt vaikertamaan turhasta, pikku jutusta, sivuseikasta, mitättömästä elämään kuuluvasta tavallisesta asiasta, i n h i m i l l i s yy d e s t ä.

Minähän olen ihminen. Inehmoinen. Inhiminen.

Olen tavallinen, epätäydellinen, inhimillinen ihminen.

..

tiistai 28. elokuuta 2018

Huulipunasta olen miettinyt ja vähän korkkareistakin


Tosinaisen tuntomerkit?
Tiistai. Päässä pyörii kaikki. Ja vasta on tiistai.

Niin paljon työasioita muistettavana ja järjestettävänä ja ratkaistavana ja sitten vielä muutto, sekin tulee ihan heti.

Ei ihme, että olen taas unohtanut huulipunan.

Kiirettä pitää heti aamusta niin, etten ehdi enkä muista maalata huulia, vaikka niin olen tehnyt lähes joka päivä viimeiset kaksikymmentä vuotta. Joskus nelikymppisenä, kun aloin tuntea itseni tosi aikuiseksi, tuli tarve maalata huulet aina ulos lähtiessä, ja niin olen tottunut tekemään aina näihin päiviin asti. Olen jopa luullut, että ilman huulipunaa en selviä ollenkaan.

Mutta nyt huuletkin näyttävät tottuvan olemaan ilman eivätkä kuivu niin kuin tavallisesti.

Huulipunissahan on yleensä hyvät rasvat, öljyjä ja vahoja, jotka hoitavat huulia, mutta on niissä paljon muutakin. Väriaineita, metalleja, muovia. Kuulemma EU:n alueella saa kaupata vain turvallisia punia, mutta mistä sitä tietää, mitä kaikkea sitä huulipunastaan päivän mittaan sisuksiinsa nielee.

Pitäisi käyttää vaan ihan täysin luomua, mutta toimiiko sellainen tuote oikeasti? Miten luomuhuulipunapuikko pysyy edes kasassa ilman apuaineita? Mutta jos tiedät, niin laita vinkkiä, mistä sellaisen löytää. Sellaisen joka kestää huulilla.

En tosin tiedä, tarvitsenko enää koko huulipunaa. Ehkä olenkin jo valmis luopumaan punaisista huulista? Niin kuin olen luopunut korkkareistakin.

Miksi me länsimaiset naiset niitä korkeita korkojakin niin kauheasti ihailemme? Television toimittajanaisillakin näkee joskus ihan mahdottomia korkopiikkejä, joilla ei pysty kävelemään kuin sen muutaman sentin, minkä mikrofonin ääreen kulkeminen vaatii. Ja he sentään ovat töissä, asiatöissä. ASIAllisisissa toimitushommissa. Mitä niissä korkokengillä tekee?

Muut naiset sitten matkivat ja yrittävät samaa kaupunkien kivikaduilla ja karheilla asfalteilla. Minäkin vielä alle kolmikymppisenä koikkelehdin jopa lapset kainalossa ja talvipakkasilla kauppareissut. Voi herrasussiunaa.

Kaikenlaista sitä meidän pitää. Naisten. Naisellisten naisten?


Tällaisia mietin kotimatkalla, kun vaihteeksi ajoin yksin enkä jaksanut edes radiota kuunnella. Yritin tyhjentää päätä työasioista ja ajattelin vähän pinnallisempia asioita. Miten ne ovat voineet joskus olla niin tärkeitä?

...

maanantai 27. elokuuta 2018

Hyvän aviomiehen helpot niksit


En ole koskaan nähnyt avio-onnen opasta aviomiehille, mutta vaimoille kyllä olen. En tosin ole lukenut niitä. Tiedän muutenkin osani.

Mutta nyt sattui kirjastossa eteen kirja Hyvä aviomies.

Ei se ollut kummoinen - vain joitakin oivalluksia  kirjoittajan kokemuksilla ja huumorilla höystettyinä - enkä jaksanut sitä opetella.

Mutta sain idean. Ihan omasta päästä ja kokemuksesta.

Kirjoitin oman aviomiesoppaan. Ja koska miehillä ei tunnetusti ole aikaa niiden lukemiseen, listasin vain lyhyesti muutamia sääntöjä, jotka on helppo muistaa.
(Vain sellaisia, joista mieheni voi olla yhtä mieltä. Eihän kannata antaa ohjeita, joita toinen ei alkuunkaan halua noudattaa.)

Tässä siis

Kaksitoista kultaista ohjetta aviomiehille, jotka tahtovat olla hyviä aviomiehiä:
  1. Puhu vaimosi kanssa, mutta älä autoa ajaessasi, sillä autoilu vaatii täyden keskittymisen.
  2. Kun vaimo puhuu, muista että jokainen sana on täynnä merkitystä, joten älä päästä ohi yhtäkään.
  3. Vaimon kanssa ollessasi ole kunnolla, ole läsnä ja osoita se myönteisesti ynähtelemällä ja katsomalla silmiin, mutta älä kysele. Miksi, selviää seuraavassa.
  4. Älä keskeytä vaimosi puhetta, sillä hän ei jaksa aloittaa samaa juttua alusta montaa kertaa. 
  5. Kerro oma mielipiteesi, jos vaimo sitä kysyy, sillä hän arvostaa sitä, että sinulla on mielipide, mutta kerro se niin, että voit muuttaa sen samantien.
  6. Ole oma-aloitteinen. Vie roskapussi, imuroi, ripusta pyykit, ulkoiluta koira, kanna kauppakassit, pyyhi hella samalla kun kuivaat tiskipöydän, osta uusi tiskiharja - ilman että vaimo sitä pyytää.
  7. Pidä taskussa kolikoita/koiran kakkapusseja/puhtaita nenäliinoja/huulirasva/hiuslenkki/taskukampa/jakoavain tai jotain mitä tahansa pientä, mitä vaimosi yhtäkkiä saattaa tarvita, jotta olet aina valmis tarjoamaan auttavan kätesi.
  8. Hanki oma käsilaukku. Vaimosi voi kertoa, miksi.
  9. Kehu vaimoasi vähintään kerran päivässä. Keksit kyllä syyn. Käytä muitakin sanoja kuin rakas ja seksikäs.
  10. Älä odota, että vaimosi passaa sinua, vaan passaa sinä vaimoasi. 
  11. Kosketa, silitä ja suukottele. Vaimoasi.
  12. Älä pihtaa. Mitään.
  13. Näytä lista vaimollesi, jotta hän voi täydentää sitä omien henkilökohtaisten tuntemustensa mukaisesti. Tulosta valmis lista ja teippaa se jääkaapin oveen. Suosittelen myös arvioimaan tuloksia yhdessä viikoittain esimerkiksi perjantai-iltaisin.

...

Onko vaimoilla tähän jo heti lisättävää?




sunnuntai 26. elokuuta 2018

Olen minä melko viisas, mutta en minä kaikkea ...

Tänään iski ihan outo himo.

Hirveän paljon on maailmassa asioita, joista ei tiedä mitään.

Ja kun ei tiedä, niin ei tiedä, ettei tiedä, ja voi luulla tietävänsä. Eikö ole viisaasti sanottu?

Se on niin, että jos viisaaksi haluaa itsensä tuntea, ei tarvitse muuta kuin pysyy vaan paikallaan ja pitää silmät ja korvat kiinni, ja jos ne avaa, katsoo ja kuulee vain sen, minkä aina ennenkin, sillä jos reviiriään laajentaa, tyhmyytensä huomaa heti.

Ajattelin nyt kirjoittaa vähän siitä, miten paljon minä mistään mitään tiedän.

Avaruudesta. Tiedän, että tähdet ovat aurinkoja ja mustat aukot eivät ole aukkoja. Että avaruus on tyhjiö, en tiennyt, ennen kuin katsoin Wikipediasta, mutta mitä siitä, kun en siitä mitään ymmärtäisi, vaikka tietäisinkin.

Kirurgiasta. Tiedän, että siinä käytetään veistä ja laseria, joista jälkimmäisestä en yhtään tiedä. Ja tiedän, että aina ei potilasta nukuteta, vaan tehdään jokin puudutus, niin että samalla kun kirugi leikkaa, potilas voi kertoa kirurgille hauskoja vitsejä.

Autoista. Tiedän, että ne kulkevat neljällä pyörällä ja edessä on moottori, joka toimii bensalla, dieselillä tai sähköllä, ja tankki on takana, ja tankkausluukku oikealla tai vasemmalla puolella. Ratista ohjataan ja jaloilla painetaan vauhtia. Ajaa saa vasta kun on kortin suorittanut.

Televisiosta. Tiedän, että lähetykset tulevat Helsingistä tai Tohlopista. Myös paikallisuutisia on. Mutta Tohloppi voi olla vääräkin tieto.

Tietokoneista. Tiedän, että minun läppärini on sellainen ja että työpaikalla tietokonettani sanotaan pöytätietokoneeksi ja siinä on erillinen näyttö ja näppäimistö ja keskusyksikkö, joiden välillä kulkee sekasotku, mutta kun painan näytön alareunasta kaiuttimen näköisestä kuvakkeesta raksin pois, saan äänen kuulumaan.

Politiikasta. Tiedän, että Amerikassa on Trump ja Suomessa Niinistö ja Venäjällä Putin. Kaikki ovat komeita. Sitten on Timo, Touko ja Li, joista ollaan montaa mieltä.

Tietämisestä. Tiedän, että tieto on ihmisen aivoissa ja se menee sinne aistien kautta ja tallentuu muistilokeroihin, josta sitä voi tarvittaessa käyttöön ammentaa. Tieto kasaantuu ja syvenee tai haurastuu ja haihtuu huitsin nevadaan tai kuin pieru saharaan. Eikä kukaan tiedä, kumpaan suuntaan se itsellä menee.

Sunnuntai-illoista. Tiedän, että nyt on sellainen ja tiedän, että sen tuntee siitä, että silloin ei huvita yhtään lopettaa postailua ja mennä nukkumaan, vaikka huomenna on työpäivä ja aikainen herätys.

...

Oletko sinä tullut miettineeksi omaa tietämyksesi määrää ja laatua?


 



lauantai 25. elokuuta 2018

Hurlumhei


Kahvila elokuvateatteri Tapion kyljessä.
Nyt tekee mieli heittäytyä vapaalle. Täysin ihan kokonaan vapaalle. Aivot pihalle ja silleen!

Se on vaikeaa, mutta yritän.

Teen kaikkeni ja ponnistan täydelliseen vapauteen, tekemisestä, suorittamisesta ja ajattelemisesta.

Huomasitko: yritän, teen kaikkeni ja ponnistan? Täydelliseen!

En siis osaa viikonloppuvapaatakaan pitää ilman sitä samaa, mitä työelämä vaatii.

Vai vaatiiko se?
Vaiko minä itsekö vaadin?

Minä itse.

Minä niin. Ihan ite.

Hullu sisäinen pikku perfektionistini ei lepää koskaan.

Se on pakko tukahduttaa. Höpön höpön hössönsössön, hurlumhei. Aivot pihalle! Ei yhtään ajatusta työstä nyt. Ei yhtään ajatusta huolista nyt. Ei yhtään ajatusta pitämisistä nyt. Ei yhtään ajatusta epätäydellisyyksistä nyt. Ei yhtään ajatusta virheistä nyt. Ei yhtään ajatusta itsearvioinnista nyt. Ei yhtään ajatusta pitäisi kehittyä paremmaksi osaavammaksi rauhallisemmaksi kärsivällisemmäksi mukavammaksi tehokkaammaksi jaksavammaksi sopeutuvammaksi. Nyt. Stop.

Kävin muuten katsomassa Jasper Pääkköstä. Ihan äsken just. Jasper on söpö. 

Auttoi vähän.



perjantai 24. elokuuta 2018

Vahvoja naisia


Joskus kun aamuyöllä unettomana valvon, kulutan aikaani miettimällä sukuni tarinoita. Mietin sukuni naisia, iso-äitejä, tätejä, äitiäni. Naisia, jotka pysyivät pystyssä, vaikka mitä tapahtui.

Nuo naiset olivat sinnikkäitä sopeutujia ja kaikesta selviytyjiä.

He kävelivät joka paikkaan, niillä ainoilla kengillä, jotka heillä oli ja jotka hankasivat kantapäät verille, he kantoivat vesiä ja puita hartiat kipeinä ja aloittivat ruoanvalmistuksen sytyttämällä hellaan tulen - ei vain sen vuoksi, että se oli niin romanttista - lauantaisin he raahasivat lapset saunaan ja sunnuntaina pyykit, öisin ompelivat perheelle uudet vaatteet ja kulkivat itse vanhoissa, kestivät miesväen joka viikkoiset humaloinnit ja kaiken päälle odottivat miehiään ja poikiaan rintamilta kotiin, tai vielä pahempaa, itkivät sitä, kun nämä eivät koskaan palanneet, ja monta muuta juttua, mitä en nyt tähän luettele, koska lista on loputon.

Kun näitä tarinoita nuorena kuulin, minä vain hymähtelin. Ei tullut mieleenkään yhdistää vakavia silmiä ja suupielen tiukkoja juonteita siihen vastuun, työn ja huolten määrään, minkä nämä naiset olivat kokeneet. Minulle tarinat olivat vain tarinoita. Eivätkä he vaikeimmista asioista puhuneet ollenkaan, niistä olen kuullut vain pieniä otteita muiden sukulaisten kertomana.

He olivat kuin paksuin suojahaarniskoin panssaroituja äititeresoja. Vahvoja ulkoisesti ja vahvoja sisäisesti.

Mutta onko muunlaisia naisia olemassakaan?

En osaa nimetä yhtäkään. Heikkoa naista. Minusta kaikki naiset ovat vahvoja. Itsekin tunnen olevani vahva. Vaikka enemmän minä parun ja valitan kuin äitini saati hänen äitinsä. Valitan, mutta jaksan silti. Niin kuin kaikki naiset.

Mutta on meillä kuitenkin nykyaikana helpommat haasteet ja taakat.

Vai ovatko ne vain erilaiset?



torstai 23. elokuuta 2018

Muuttoa tässä vaan taas ...


Miehellä on laatikot pinossa.
Mehän nyt sitten muutetaan yhteen. Jotain siitä jo kirjoitinkin, niin että ei se ihan yllätys ole teillekään. Meidät paremmin tunteville se ei ole yllätys laisinkaan. 

Oiskohan nimittäin jo neljäs kerta. Ja jos lasken mukaan nekin kerrat, kun olemme työn vuoksi asuneet erillään ja taas takaisin yhteen muuttaneet, niin kertoja on niin monta, että en edes ryhdy laskemaan.

Voin siis sanoa, että tämä me osataan.

Hyvin.

Mies on jo hakenut muuttolaatikot, pakannut osan tavaroistaan ja myynyt kirjahyllynsä ja kohta se purkaa kuulemma sängyn. Nukkuu lattialla viimeisen viikon. Niin intoa puhkuu.

Minä en intoile. Ei tämä minusta enää niin ihmeellistä saati romanttista ole kuin ensimmäisellä kerralla tai toisella tai kolmannella. Ihan jo rutiinia vaan, ei paljon miltään tunnu.

Mutta jos totta puhun, olen minä vähän innostunut.

Tämä koti on hyvällä paikalla, kaukana hälinästä, mutta lähellä kaikkea. Ympäristö on minulle entuudestaan rakas, ja siellä on paljon muistoja. Kaksi ystävääni asuu kävleymatkan päässä, ja pyörällä pääsee kätevästi kauppaan, ja kuntosali, uimahalli ja lenkkipolkukin löytyvät ihan vierestä.

Ehkä kuitenkin eniten innostaa se, että mies aikoo jatkaa kotimiesharjoitteluaan nyt entistäkin tehokkaammin, joten minulle on luvassa täysi ylöspito.

Yhtään tavaraa en silti suostu kantamaan. Kaksi miestä on palkattu siihen hommaan, ja minä vain huidon suuntia, että mikä kamariin, mikä keittiöön. Ei minullakaan enää ole  paljon mitään kantamista. Vaatteet ja astiat, muutama matto ja kirjahylly, sänky, lipasto ja pari nojatuolia.

Tästä se taas alkaa. Uusi parisuhdeaikakausi. Yksi harppaus elämänpolulla, yksi keikaus rakkauden aalloilla.

Perästä kuuluu.


keskiviikko 22. elokuuta 2018

Jaksaa jaksaa


Mappi Ö
Pakko on todeta, että on sitä joskus poikki kun työpäivä päättyy. Joinakin päivinä tuntuu, että hyvä jos kotiin asti jaksan ajaa. Onneksi on kimppakyyti, eikä tarvitse joka päivä itse olla ratissa, silloin on helpompaa.

Tunnin ajomatka työpäivän päätteeksi ei ole paras mahdollinen ratkaisu, mutta näillä Itä-Suomen harvaan asutuilla seuduilla ei joukkoliikenne toimi niin hyvin, että siihen voisi turvautua.

Kimppakyyti on oivallinen juttu. Paitsi että ajotaakkaa ja bensan kulutusta voi jakaa, siinä voi jakaa myös juttuja. Kaikenlaista tulee höpötettyä. Välillä nauretaan niin että mahaan sattuu.

Mitä väsyneempi on, sitä enemmänhän se naurattaa.

Vaikka en minä nyt niin väsynyt ole. On vain niin naurattava porukka, ettei ikinä ennen ole ollut. Huumorilla otetaan. Ja kun on vielä niin hyvä yhteishenki ja minäkin uutena pääsen heti joukkoon mukaan, niin kivaa on. Niin kivaa, että olen löytänyt itsestäni sen leppoisamman minän, joka osaa ottaa lunkisti.

Pitkään se olikin kadoksissa, joskus nuorena muistan sen viimeksi nähneeni. Ihan olen hämmästynyt itselleni, että miten sitä nyt niin jaksaa ja jaksaa aina vaan nauraa.

Sattui tuossa muuten silmiin uutinen, jossa kerrottiin, että työssäkäynti stressaa vähemmän kuin työttömyys, että ehkä tämä johtuu siitäkin. Kyllä työssäkäynti aina työttömyyden voittaa, vaikka vähän väsyttäisikin.

tiistai 21. elokuuta 2018

Oikeaa elämää


Ilta pimenee
Helteet ovat tältä vuodelta ohi. Eikä yhtään haittaa.

On jo aika päästä kesästä.

En jaksa loputonta kesäriemua ja ilakointia, minkä lämpö ja valo saavat pimeään tottuneessa kansassa aikaan. En jaksa loputtomasti kukkasia ihailla enkä laineiden liplatusta kuunnella. En jaksa terassilla istua enkä auringossa maata.

Kesä on Suomen ilmasto-olosuhteissa luonnoton vuodenaika. Se on vieras ja tilapäinen olotila, liian valoisa ja lämmin, liian helppo ja huoleton. Silloin tehdään kaikkea sitä, mitä ei koko muuna vuonna pysty tekemään, ja heti kun siihen tottuu, se on ohi.


Syksyllä alkaa oikea elämä. Syksyllä tulee elämään ryhti.

Syksy on monta kertaa kesää mielenkiintoisempi aika. Syksyllä alkavat koulut ja harrastukset. Syksyllä alkaa tekeminen.

Parasta on, että kuumuus on ohi ja on helppo lenkkeillä ja touhuilla. Mutta mikä on erikoisen mukavaa, on se, että syksyllä on myös lupa rahoittua ja olla vaan.

...

Miten sinä koet syksyn? Otatko sen ilolla vastaan, vai jäätkö kaipaamaan kesää?

maanantai 20. elokuuta 2018

Miten sitä ilman huulipunaa?




Sellaisella tohinalla menin viime viikon, että huomasin vasta tänään, etten ole huulipunaani nähnyt ollenkaan.

Että miten minä olenkin ilman sitä selvinnyt?

Olen luullut, että ikinä en ilman huulipunaa ilkeä ihmisten ilmoilla liikkua.

Mutta sitten nyt.

Tämä on varmasti ohimenevää.

lauantai 18. elokuuta 2018

Pinna venyy venyy venyy


Epätäydellisen täydellistä?
Niin se vaan on, että mikään täydellinen ei ole ikuista. Jos mikään ylipäätään on täydellistä.

Sellaisia "kaikki asiat täydellisesti kohdallaan" -hetkiä tulee kuitenkin aina silloin tällöin.

Viime viikollakin oli muutama hetki, jolloin minusta tuntui, että kaikki on niin järjestyksessä, ettei paremmin voisi olla.

Sellaisina hetkinä sitä ihan leijuu.

Elämä soljuu ihanasti itsestään. Ei ole mitään kesken, ei ole mitään epäselvää, ei ole mitään järjestettävää, ei muistettavaa, ei huolehdittavaa, on vain levollisuus.

Ja hetkessä se on muisto vain, kun eteen tulee juttu, joka pudottaa takaisin maanpinnalle.

Ihan mitätön, mutta elämän tosiasioista muistuttava tavallinen juttu. Työkaveri kysyy, olenko tulossa palaveriin, joka alkaa kymmenen minuutin päästä, ja minä että mikä palaveri ja missä, että en minä ole tulossa minä olen menossa, ja sitten alkaa - ihan tavallinen -  sähellys ja uudelleen organisointi ja asioitten järjestykseen saattaminen, kunnes tulee hetki, jolloin kaikki taas on selvää ja kirkasta.

Mielenkiintoisimpia tällaisia juttuja ovat elämänkumppanin jutut. Mies saattaa keksiä mitä vain uutta elämän haastetta, johon minäkin jollain tavalla kuulun, ja joskus sellaisina hetkinä tekisi mieli huutaa. Totta puhuen huudankin. En paljon, mutta sen verran, että mies laskeutuu alas pilvilinnoistaan, ja päästään käsiksi elämän tosiasioihin. Siihen, että meitä nyt on kaksi tässä, joita tämä asia koskee, eikä vain yksi.

Muita juttuja, jotka takuu varmasti aiheuttavat pinnaa venyttäviä yllätyksiä, minulle sattuu seuraavissa tapahtumissa:
Tämä se on kans yks itepäinen pässi 💓
käynti Prismassa, käynti Citymarketissa, miehen kanssa television katselu, farkkujen ostaminen, kenkien ostaminen, ravintolassa syöminen, nettiuutisten lukeminen, facebookin päivitysten lukeminen, miehen puhelimen navigaattorin seuraaminen ja koiran hihnassa ulkoiluttaminen.

Onneksi olen oppinut venyttämään pinnaa.

Sitä paitsi pienet mutkat ovat oikeastaan aika piristäviä.


...

Minkälaiset jutut sinun pinnaasi koettelevat?

perjantai 17. elokuuta 2018

Parisuhdejatkot


Mie ja Se
Eilen saatiin avaimet uuteen kotiin. Tällä kertaa vaihteeksi yhteiseen.

Toivottavasti tämä nyt ei jää "vaihteeksi" kuitenkaan, vaan lopuksi ikää. Ollaan niin monta kertaa asuttu yhdessä ja erillään ja muutettu ja vekslattu sinne tänne, että alkaisi sellainen veivaaminen riittää.

Suurin osa muutoista on johtunut työn perässä juoksemisesta, mutta ei meidän parisuhteessakaan ole juuri huilipäiviä ollut. Meillä se on sellaista vuoristorataa. Ylös alas, ylös alas. Nyt minä lähden, nyt sinä lähdet, nyt minä palaan, nyt sinä palaat, nyt ollaan kuin ei mitään.

Junnattiin monta vuotta samaa kehää!

Mutta vähitellen sitä rauhoittuu, tulee järkiinsä ja alkaa myöntää, että tuon ihmisen kanssa minä taistelen loppuun asti.

Kun ihminen tajuaa, että hän on ihminen eikä mikään robotti, hän voi alkaa ymmärtää, että hän tarvitsee toista ihmistä ja että juuri tämä tässä vieressä on se toinen ihminen. Sitten tarvitsee vain sanoa se ääneen tuolle toiselle, niin jo alkaa suhde parantua.

Syvempää ymmärrystä saa, kun pitää kunnon tauon yhteiselämästä ja katsoo, mitä se yksin eläminen on. Ikävähän siinä tulee.

Se on silleen, että ei sitä oikeaa ole olemassa, on vain se, josta ei pääse irti.





torstai 16. elokuuta 2018

Olisi kiva uskoa, mutta kun ei osaa


Jos minulla olisi oma enkeli, näyttäisköhän se tältä?
Olen usein miettinyt, uskovatko ihmiset tosissaan sen kaiken, mihin väittävät uskovansa. Kaikkiin niihin erilaisiin jumaliin, joita ihmisillä on (tai pitäisikö sanoa, että erilaisiin käsityksiin Jumalasta), ja esi-isien henkiin, keijuihin, enkeleihin, yksisarvisiin ja sellaisiin.

Jokaisella on oikeus uskoa, sitä en kiistä ollenkaan. Mutta ihmettelen vaan. Kun minäkin tavallaan voin kuvitella, että on vaikka keiju tai enkeli, joka leijailee kaikkialla ja aina auttaa minua. Mutta kun minä en sitten kuitenkaan tosissani usko, että niin on.

Voin mielikuvittelulla saada aikaan tunteen, että keijun läsnäolo jopa tuntuu. Voin kuvitella, että kun minulla on vaikeaa, tulee enkeli ja kietoo siipensä minun suojaksi. Jos niin tahdon kuvitella. Ja sellainen kuvittelu joskus oikeasti lohduttaa. Mutta järki sanoo koko ajan, että tämä on uskomus, ei todellisuutta.

En kykene uskomaan omaksi todellisuudeksi sellaista, mikä perustuu jonkun toisen ihmisen tunne- tai näkykokemuksiin. Vaikka tuo tarina on todellinen henkilökohtainen kokemus tuolle toiselle ihmiselle ja sillä tavalla tosi, niin minun pitää saada asiasta enemmän todistuksia, jotta se tulisi minunkin todellisuudekseni. Tarvitsen tieteellistä empiiristä tutkimusta ja todistusta, mikä osoittaa esimerkiksi enkelikokemuksen tulevan todellisista enkeleistä eikä kokijan omasta päästä.

Yhden kerran olen minäkin kyllä nähnyt enkelin. Lapsena näin enkelin kerran yöllä kun heräsin pahaan uneen. Se seisoi huoneen nurkassa, mutta viipyi vain hetken ja hävisi, vaikka pyysin sitä jäämään. Aamulla ymmärsin, että se oli valkea kaakelipintainen uunimme. Enkä nähnyt enkeliä koskaan enää.

Onko sinulla oma enkeli tai keiju turvanasi?

...

keskiviikko 15. elokuuta 2018

Esteri-tädillä se oli aina pinkkiä


Esteri oli ihastuttava nainen. Isän siskoista Esteri oli kaikkein kaunein, hänellä oli hyvin kauniit kasvot mutta myös kaunis luonne. 

En muista Esteriä koskaan pahantuulisena tai synkkänä, vaikka hänen elämäänsä mahtui aivan mahdoton määrä huolta ja murhetta. Esteri puhui aina lempeästi ja hymyili paljon.

Eikä vain hän itse ollut kaunis, hänellä oli silmää kaikelle kauniille. Vaatteet ja kengät istuivat toisiinsa sävy sävyyn. Myös koti oli hyvällä maulla värikkäästi sisustettu - omilla käsitöillä, sillä hän oli taitava ompelija.

Kaikkein parasta oli kuitenkin huulipuna. Heleää pinkkiä

Vielä yli kahdeksankymppisenä Esterin huulet hehkuivat ihanaa vaaleanpunaista helmiäistä. Ilman sitä hän ei lähtenyt minnekään.

Nelikymppisenä muka kaiken kokeneena aikuisena minä karsastin noin nuorekasta huulten väriä vanhalla naisella. Minusta se oli hölmö yritys näyttää nuorelta.

Mutta ei Esteri minun eikä muidenkaan mielipiteitä kysellyt. Esteri oli vahva nainen.

Vahvuutta se oli. Se pinkki huulipuna. 

Olen varma, että juuri sen avulla Esteri selvisi vaikeuksien yli. Eihän voi olla hymyilemättä, kun on vaaleanpunaista huulissa.

tiistai 14. elokuuta 2018

Sotkuja ja selvänäkemistä


Ihminen tahtoo selkeyttä. Ihmisen pitää saada järki ja tolkku asioista, muuten sen pää räjähtää.

Mutta elämä on yhtä sotkua. Joskus se on pelkkää sotkujen sotkua, joskus se on oikea umpisolmujen sekamelska. Minulla on tällaisista sotkuista monta hyvää kokemusta, mutta yhden kerran olen ollut mukana sellaisessa solmussa, että turvauduin jopa ulkopuoliseen asioiden selventäjään.

Ja kun MINÄ turvaudun selvänäkijään, on asiat todellakin sekaisin.

Eräs huolestunut tuttavani suositteli minulle erästä tunnettua selvänäkijää, jonka hän tiesi varmasti tietävän, mitä minun piti tehdä, jotta sotku selviää ja solmut aukeavat. Ja vain 50 euron hintaan. 

Tilanne oli sellainen, että muuan vanha ystävä kaukaa nuoruusmenneisyydestä oli ilmaantunut elämääni ja tuonut mukanaan jotain muutakin kuin kauniita muistoja. Ystäväni elämä oli luiskahtanut raiteiltaan alkoholin ja sen mukanaan tuomien masennuksen ja työn puutteen ja vaikka minkä myötä, ja huomaamattani jouduin minäkin vähitelllen mukaan tuohon sotkuun.

Ensin pienesti, sitten vähä vähältä yhä enemmän. Pikku hiljaa huomasin tukevani ystävääni kaiken aikaa ja monella tavalla, ja lopulta ymmärsin, että hän käytti minua hyväkseen. Hän jopa sai minut tuntemaan syyllisyyttä kaikesta kurjuudestaan, kunnes olin ihan puhki poikki ja oma elämäni alkoi luisua myös minne lie.

Ajattelin, että 50 euroa ei ole paha hinta siitä, jos joku siinä kaaoksessa pystyy kertomaan, miten pääsen taas tolkkuihini. Piti vain kirjoittaa kirje ja kertoa kaikki: mitä oli tapahtunut ja mitä parhaillaan tapahtui, mitä olin tehnyt ja mitä toivoin tulevaisuudessa voivani tehdä.

Mutta enhän minä selvänäkijälle ala sellaista kertomaan, minkä hän jo taitonsa vuoksi tietää, ajattelin, joten laitoin hänelle vain kysymyksen: Elämäni on sotkussa, mitä teen?

Viikon päästä sain kirjeen, joka sisälsi paljon kauniita lohdutuksen ja toivon ajatuksia. Sekä ohjeita:
Minun piti
- luottaa tunteisiini
- olla kärsivällinen
- ajatella itseäni
- pitää huolta itsestäni
- levätä ja rauhoittua
ja
- luottaa siihen että kaikki käy lopulta hyvin.

Sen tarkempia ohjeita en saanut, mutta mieli rauhoittui, otin etäisyyttä ystävääni ja jaksoin eteenpäin. Ja niin todella kävi, että kaikki kääntyi hyvin päin. Ystävä muutti toiselle paikkakunnalle ja löysi uuden tukihenkilön, ja minä pääsin vapaaksi.

Mutta sen opin, että en enää ala toisen ihmisen sotkuja selvittämään. Selvittelen vain omiani, niissäkin on riittävästi. Ja senkin opin, ettei elämän tarvitse olla lasinkirkasta, kyllä se polku aukeaa umpipöpelikköönkin. Lopulta.

Ja nuo selvänäkijän ohjeet, nehän ovat niin viisaita yleisohjeita, että olisin tiennyt ne itsekin. Jos olisin mielentilaltani kyennyt.

...

Uskotko sinä, että kukaan oikeasti voi tietää tulevaisuutta?




maanantai 13. elokuuta 2018

Liikaa intoa?



Herätys on säädetty kello viideksi, mutta herään jo neljältä. Jokaikinen työhönlähtöaamu sama juttu: herään liian aikaisin.


Viikon aikana ehdin tällä tavalla kerryttää itselleni monta tuntia univelkaa. Mutta ei auta. Kun ei kerran nukuta, niin ei nukuta.

Juuri luin lehdestä, että minun iässäni pitäisi nukkua mieluiten 7-9 tuntia, vähintään 6 tuntia, joka yö, mutta minulla se jää viiteen tuntiin.

Loppuviikosta kuljen jo ihan tokkurassa. Töiden jälkeen en jaksa muuta kuin pakollisen kävelylenkin enkä aina sitäkään, ja sitten vain lepään ja odotan nukkumaan pääsyä, joka taas aamuyöstä katkeaa liian aikaisin.

Ihan liikaa intoa, sanon minä. Siitä se johtuu. Liiallinen työnteon innostus saa aivot ylikierroksille, vaikka kuinka on mukavaa, vaikka yhtään en stressaa ja huolehdi. Pääni intoilee ihan itsekseen. Valmistautuu ja virittäytyy työpäivän haasteisiin, vaikka kuinka sanon itselleni, että päivä kerrallaan mennään ja nautiskellaan vaan.

Ehkä tämä on normaalia näin uuden työn alussa ja menee pian ohi. Ehkä kuukauden päästä nukun jo herätykseen asti. Toivon niin. Sillä ei työssäkäynti niin vakavaa ole, että yöunia sen vuoksi kannattaa menettää. Eihän?

Onko sinulla samanlaisia kokemuksia? Johtuuko tällainen heräily innostuksesta vai ihan jostain muusta?

sunnuntai 12. elokuuta 2018

Mahdoton tehtävä: oikean ruoan valinta


Juon joka päivä monta kuppia kahvia, tavallista suomalaista vaaleapaahtoista kahvia. Kahvin juonti on sopiva nautinto ihmiselle, joka haluaa elää terveellisesti, sillä kahvi on terveellistä ja se pidentää ikää.

Mutta tänä aamuna yllättäin luin netistä, että kahvissa on akryyliamidia, joka aiheuttaa syöpää, ja että erityisen paljon sitä on vaaleapaahtoisessa kahvissani.

No mikäs siinä, siirryn tummaan, ajattelin, mutta vilkaisin huvikseni Eviran sivuilta, mitä akryyliamidista virallisesti sanotaan, ja luin että sitä on paljon myös aamiaismuroissa, joita usein aamukahvin seuraksi nautin.

No, voin lakata syömästä herkullisia tattarihiutaleitani ja siirtyä kaurapuuroon, ajattelin, tykkään minä siitäkin.

Kun aloin tottua ajatukseen tummasta kahvista ja kaurapuurosta, luin innoissani lisää akryyliamidista ja sain tietää, että sitähän muodostuu myös perunaan ja leipään, kun niitä paistetaan tai paahdetaan korkeissa lämpötiloissa. Ei siis olisi järkeä syödä myöskään peruna- ja makaronilaatikkoa, näkkileipää, ruisleipää, paahtoleipää, keksejä, sipsejä, ranskanperunoita eikä paistettuja perunoita, jos tuota myrkkyä haluaa välttää.

No, ei minua haittaa, ajattelin, ihan helppoa, kun en ennestäänkään tuollaisia ruokia paljon ole syönyt. Kunnes huomasin Eviran sivuilta, että monille muillekin arkipäivästä tutuille elintarvikkeille on annettu kaikenlaisia käytön rajoituksia ja varoituksia.

Esimerkiksi
kaloille, makkaroille, maksalle, pakastevihanneksille, pavuille, punajuurelle, nitraattipitoisille kasviksille, ulkomaisille pakastemarjoille, vihertyneille perunoille, raaoille tomaateille, iduille, varastoiduille porkkanoille, sienille ja raa'alle lihalle sekä tyhjiö- ja suojakaasupakatuille kylmäsavustetuille ja graavisuolatuille kalatuotteille ja tyhjiöpakatuille sillituotteille ja mädille, öljykasvien siemenille (pellavan-, pinjan-, chian-, hampun-, seesamin-, kurpitsan-, unikon ja auringonkukansiemenet) sekä energia-, riisi- ja yrttiteejuomille.

Kun ennestään tiedän, että vältettäviä ovat myös sokeri, suola, kova rasva, punainen liha, vehnäleipä, käristetty ruoka, alkoholi sekä lisä- ja torjunta-aineiden jäämiä ja ympäristön saasteita sisältävät ruoka-aineet, niin aloin jo huolestua, että ei minulle paljon valinnanvaraa jää. 

Varsinkin jos vielä otan huomioon henkilökohtaiset ruoansulatushaasteeni sekä ekologiset tekijät ja eläinten ja kalojen oikeudet ja sen, että en ainakaan juuri nyt pysty ryhtymään omavaraistaloudesta eläväksi luomutuottajaksi, niin ...
tulin siihen tulokseen, että kotiruokani pääraaka-aineet ovat sitten hapankaali, muikku, kaura, kotimaiset porkkanat ja marjat.

Vaan eipä se mitään, niilläkin pärjään, kunhan saan kahvia. Edes sitä tummaa.