tiistai 31. heinäkuuta 2018

Työtä!


Työpöytä neljän vuoden takaa
Voiko kukaan uskoa, että neljän työttömyysvuoden jälkeen voi ihminen vielä kelvata työelämään?

Varsinkaan, jos on kuusikymppinen ja nainen?

Minä en ainakaan olisi uskonut. Olin jo toivoni menettänyt.

Ensin itkin kaksi vuotta ja sitten kaksi vuotta harjoittelin sopeutumista ja lopulta totuin.

Tai olin tottuvinani. Siihen, että minua ei enää tarvita. Että olen liian vanha, liian kulunut ja liian kaikkea sellaista, mitä työelämä ei kaipaa.

Ja nyt sitten TYÖ tupsahtaa eteeni kuin taivaasta putoaisi. Yhtäkkiä minulle tarjotaan mahdollisuus elää täyttä elämää.

Minulle työssäkäynti on täyttä elämää, vaikka tiedän, että muitakin mielipiteitä aiheesta on. Minulle työelämässä mukana oleminen on paras keino olla elämässä mukana. En ole vielä valmis eläkkeelle. Ei minulla toistaiseksi ole parempaakaan tekemistä eikä paljon ihmissuhdeverkostojakaan ilman työpaikkaa.

Nyt vain pitää saada aivot toimintakuntoon.

Eniten töihin paluussa jännittää se, miten saan sisäisen kompuutterini heti aamusta toimimaan, kun olen niin pitkään voinut heräillä rauhassa ja torkkua aamu-uutisten ja blogien parissa puolille päivin. Mutta kyllä se tästä lähtee surraamaan, uskon.

Nyt jo tuntuu aivoissa pientä kuhinaa. Aivot valmistautuvat näköjään ihan itsestään, niin innoissaan ne ovat.

Pitää vain olla tiukka aikataulu ja itsekuri. Herään ajoissa enkä avaa läppäriä. Juon kahvit ja puen ja siitä vaan heti starttaan matkaan.

Nimenomaisesti starttaan, sillä työmatkaa tulee 70 kilometriä suuntaansa. Mikä ei välttämättä ole paljon, vaan sopivasti. Siinä ehtii hyvin viritellä aivot päivän työhaasteisiin.

Enkä aio yhtään stressata! Nyt minä vaan nautin.




8 kommenttia: