sunnuntai 29. heinäkuuta 2018

Elma-tädin huulipuna


Elma-täti oli lempitätini, silloin aikoinaan, kun hän vielä muutama vuosikymmen sitten täällä maan päällä touhusi.

Elma tulee nykyisin mieleeni usein,  kun laittelen punaa huuliin. Usein nimittäin käy niin, että punaa lipsahtaa myös sinne, minne se ei kuuluisi. Hieman huulirajan sivu.

Eipä siinä mitään, minä pyyhkäisen sen pois. Katson suurennuspeilistä monta kertaa ja tarkistan ja tarkistan.

Vaikka on entistä työläämpää, punaa pitää olla. Ilman sitä naamani näyttää aneemiselta.
Näyttää, usko pois. Olen kokeillut.

Niin minä muistan Elma-tädin. Kuinka sillä kahdeksaakymppiä lähetessä jo vähän lipsui. Eikä se ollut mitään haileaa ja huomaamatonta, vaan ihan kunnon punaa. Kirkasta ja tummaa.


Kauhistelin, että kuinka se ei tuota huomaa. Ja että miksi se niitä huuliaan edes maalaa, kun ei osu kohdalleen.

Nyt minä ymmärrän.
Isän siskoista muistutan häntä eniten.

4 kommenttia:

  1. Hei. Onpas hauskoja pikkujuttuja tässä uudessa blogissasi! Kristiina

    VastaaPoista
  2. On sulla hauska täti,
    tuo täti-Elma
    Siis tädin jalanjäljissä :)

    VastaaPoista