tiistai 31. heinäkuuta 2018

Työtä!


Työpöytä neljän vuoden takaa
Voiko kukaan uskoa, että neljän työttömyysvuoden jälkeen voi ihminen vielä kelvata työelämään?

Varsinkaan, jos on kuusikymppinen ja nainen?

Minä en ainakaan olisi uskonut. Olin jo toivoni menettänyt.

Ensin itkin kaksi vuotta ja sitten kaksi vuotta harjoittelin sopeutumista ja lopulta totuin.

Tai olin tottuvinani. Siihen, että minua ei enää tarvita. Että olen liian vanha, liian kulunut ja liian kaikkea sellaista, mitä työelämä ei kaipaa.

Ja nyt sitten TYÖ tupsahtaa eteeni kuin taivaasta putoaisi. Yhtäkkiä minulle tarjotaan mahdollisuus elää täyttä elämää.

Minulle työssäkäynti on täyttä elämää, vaikka tiedän, että muitakin mielipiteitä aiheesta on. Minulle työelämässä mukana oleminen on paras keino olla elämässä mukana. En ole vielä valmis eläkkeelle. Ei minulla toistaiseksi ole parempaakaan tekemistä eikä paljon ihmissuhdeverkostojakaan ilman työpaikkaa.

Nyt vain pitää saada aivot toimintakuntoon.

Eniten töihin paluussa jännittää se, miten saan sisäisen kompuutterini heti aamusta toimimaan, kun olen niin pitkään voinut heräillä rauhassa ja torkkua aamu-uutisten ja blogien parissa puolille päivin. Mutta kyllä se tästä lähtee surraamaan, uskon.

Nyt jo tuntuu aivoissa pientä kuhinaa. Aivot valmistautuvat näköjään ihan itsestään, niin innoissaan ne ovat.

Pitää vain olla tiukka aikataulu ja itsekuri. Herään ajoissa enkä avaa läppäriä. Juon kahvit ja puen ja siitä vaan heti starttaan matkaan.

Nimenomaisesti starttaan, sillä työmatkaa tulee 70 kilometriä suuntaansa. Mikä ei välttämättä ole paljon, vaan sopivasti. Siinä ehtii hyvin viritellä aivot päivän työhaasteisiin.

Enkä aio yhtään stressata! Nyt minä vaan nautin.




maanantai 30. heinäkuuta 2018

Auringonotto riittää jo

Rusketusta saa kesällä kahvioissakin

Nuorena, siis paljon aikaa sitten, olin innokas auringon palvoja. Makasin koko kesän auringossa ja rusketin itseni kauttaaltaan suklaan väriseksi.

Se ei ollut vaikeaa, sillä rusketuin helposti, minulla oli aikaa ja minulla oli nuori pää, joka sieti hyvin kuumuutta ja jouten makaamista. Pystyin hyvin makaamaan monta tuntia yhteen menoon. Välillä vain lisäsin vähän aurinkovoiteita herkimpiin kohtiin.

Kiihkeimpinä vuosina aloitin jo toukokuussa. Parvekkeella tuulen suojassa tai solariumissa. Peittelin meikkivoiteella poskille ilmaantuneet maksaläiskät ja sain töissä ihmetteleviä ja ihailevia kysymyksiä, että miten sinä oletkaan noin ruskea. Tietenkin vastasin, että en minä vaan tiedä. Tai ehkä jotain ympäri pyöreää, että olen tässä vähän ulkoillut.

80-90-luvulla ei matkusteltu etelän maille ruskettumaan samalla tavalla kuin nykyisin. Ja itseruskettavat olivat silloin vielä liian arvaamattomia, joten niihinkään ei helposti turvauduttu. Solarium ja kesäaurinko olivat aikuisten muotitietoisten nuorten naisten ratkaisu sen ajan rusketusmuotiin.

Nyt taistelen näitä päähänpinttymiä vastaan ja huomaan, että vaikeaa niistä on kokonaan irrottautua. Tämänkin kesän olen taiteillut auringon ja varjon välissä ja hakenut sopivaa rusketuksen määrää.

Kun on alkanut naama näyttää liian harmaalta, olen kipin kapin rientänyt ulos aurinkoa palvomaan huomatakseni pian, että nenä on palanut, aurinkoihottuma kutittaa ja kaula on edelleen vitivalkoinen.
Ihan ilman rusketusta en ole voinut jättäytyä, vaikka viisaampaa ja helpompaa se olisi. Ja paljon terveellisempää.

Niinpä ei ole ihme, että alkaa tässä hellekesässä stressata jo muukin kuin kuumuus.

Oma turhamaisuus.





sunnuntai 29. heinäkuuta 2018

Tarjoilija kaverina?



Kuvakaappaus Tampereen Amarillon sivuilta


Amarillo-ravintolaketjulla on kuulemma uusi konsepti, jolla se yrittää saada asiakkaat entistä paremmin viihtymään. Idea on, että tarjoilijasta tehdään "viihdyttäjä", joka ei vain tarjoile, vaan myös istuu asiakkaan pöytään juttusille. 

Minusta idea on kokeilemisen arvoinen. Yksinäisiä ihmisiä on paljon. Itsekin olen usein vieraalla paikkakunnalla asuessa ollut juttukaveria vailla, ja ehkä olisin tällaisestakin seurasta ilahtunut. 

En tosin ole varma. En tiedä miten suhtautuisin. En ennen kuin olen kokeillut. 
En kyllä osaa kuvitella, että osaisin ottaa tarjoilijan tuttavallisen uteliaisuuden minua kohtaan aitona.

Suomalainen tahtoo asiallista palvelua, ei teennäistä ja tekoystävällistä iholle tunkemista. Vieraan ihmisen tuttavallisuus on meistä epäaitoa, siihen ansaan me emme lankea. 

Mutta uskon, että aika on muuttumassa. Suomalaiset ovat avautumassa, olen kuullut monen muunkin huomanneen. Emme ehkä sittenkään halua olla ihan yksin tässä maailmassa. Enää.

Suomalaisten yksinäisten määrästä ja yksinäisyyden ongelmista on alettu puhua yhä rohkeammin. Ja mitä enemmän asiasta julkisesti keskustellaan, sitä helpommin uskallamme itse kukin myöntää, että ottaahan se päähän, jos ei ole ketään juttukaveria milloinkaan.

Miksei siis vaikkapa tarjoilija? Kunhan se osaa sanoa muutakin, kuin että "mites täällä, maistuuko". Ja jos ei seura kiinnosta, asiakashan voi sanoa suoraan, että haluaa istua rauhassa. 

Vaan ei Amarillon uudessa konseptissa tämä ole se suurin haaste. Ennemmin haasteeksi tulee se, ettei tarjoilijoilla ole aikaa istuskeluun. Minä en ole koskaan nähnyt Amarillossa joutilasta tarjoilijaa, vaan aina ne kaikki koko ajan edes takaisin juoksee.

Mutta katsotaan nyt, mihin Amarillo pystyy. Annetaan sille tilaisuus.


...

Elma-tädin huulipuna


Elma-täti oli lempitätini, silloin aikoinaan, kun hän vielä muutama vuosikymmen sitten täällä maan päällä touhusi.

Elma tulee nykyisin mieleeni usein,  kun laittelen punaa huuliin. Usein nimittäin käy niin, että punaa lipsahtaa myös sinne, minne se ei kuuluisi. Hieman huulirajan sivu.

Eipä siinä mitään, minä pyyhkäisen sen pois. Katson suurennuspeilistä monta kertaa ja tarkistan ja tarkistan.

Vaikka on entistä työläämpää, punaa pitää olla. Ilman sitä naamani näyttää aneemiselta.
Näyttää, usko pois. Olen kokeillut.

Niin minä muistan Elma-tädin. Kuinka sillä kahdeksaakymppiä lähetessä jo vähän lipsui. Eikä se ollut mitään haileaa ja huomaamatonta, vaan ihan kunnon punaa. Kirkasta ja tummaa.


Kauhistelin, että kuinka se ei tuota huomaa. Ja että miksi se niitä huuliaan edes maalaa, kun ei osu kohdalleen.

Nyt minä ymmärrän.
Isän siskoista muistutan häntä eniten.

lauantai 28. heinäkuuta 2018

On sitä junttura

Minun kuukuva on Pixabaysta

Kaveri pyysi eilen katsomaan kuuta. Olisi menty pyörillä kesäöisen kaupungin halki ja kiivetty mäelle ja katsottu taivasta, kun punainen mollukka loistaa.

Se olisi ollut tämän vuosisadan toiseksi pisin täydellinen kuunpimennys.
Ei sen enempää eikä vähempää. 

Vain tämän vuosisadan! Vain täydellinen!
Vain punainen!

Oli myös luvattu selkeää yösäätä ja kirkasta taivasta, niin että kaverini oli innoissaan. Hän menisi varmasti, hän sanoi. Ja minäkin mietin, että jos ei muuta iloa, niin olisi se elämys olla lämpimänä heinäkuun yönä ulkona hijlaisessa kaupungissa ja haistella kesäyön tuoksua. Kuin nuorena aina.

Mutta minä nukahdin jo kymmeneltä ja nukuin koko yön autuaana mistään mitään tietämättä. Kesäyö oli leppeimmillään, täysi kuunpimennys taivaalla, ja minä viis veisasin.

Kaveri sen sijaan valvoi. Sain häneltä viestin puolilta öin, jonka avasin aamulla.

On sitä junttura.

Onneksi en ollut uskaltanut varmaksi luvata, että lähtisin mukaan. Vähän lohduttaa sekin, että ei se kuu niin hyvin näkynytkään kuin ennalta luultiin.

Mutta silti. Vuosisadan kuu.

On sitä junttura.


Kesän paras jäätelö


Tänä kesänä olen vihdoin löytänyt jäätelön, jota voin syödä mielin määrin.

Kolmen kaverin vegaani suklaa-kinuski suolapähkinöillä! 

Kookoskermapohja sopii paitsi vegaaneille, myös herkkävatsaisille. Olen testannut monta kertaa.

Parasta on tietenkin maku, joka on TÄYTELÄINEN. SULOINEN. SUUNTÄYTEINEN.  Maku, joka poistaa jäätelön himon eli antaa sen minkä lupaa: jäätelötyydytyksen.

Tätä ei ole pakko saada heti lisää, tämä ei samalla tavalla koukuta kuin useimmat muut. Ei ole liian imelää. Joskin vieläkin vähempi sokeri voisi minulle riittää.  Mutta liian täydellistä ei voi olla mikään.





Toinen minimiinus tulee hinnasta. Tämähän on ihan tuhottoman kallista. Puolen litran purkki maksaa 5,75 euroa.

Saattaapi sekin jonkin verran vaikuttaa siihen, kuinka paljon tätä kerralla syö. Vaan ei haittaa, vähempi riittää hyvin, kun on niin hyvää!

Oletko maistanut?

perjantai 27. heinäkuuta 2018

Mites täällä, maistuuko?


Maistuu maistuu. Täällä maistuu. Juu.  

Mitä muuta voi vastata, kun tarjoilija käy aterian aikana kolme kertaa samaa kysymässä ja suu on täynnä ruokaa?

Voisiko tosiaan sanoa suoraan, että ei kiitos, ei maistu? Ja jatkaa vaan syömistään?

Eikö ole itsestään selvää, että jos ei maistu, en syö, ja jos maistuu, syön. Näkeehän tarjoilija sen?

Miksei vain voi saada syödä rauhassa? Ihan rauhassa ihan omassa rauhassa?

Joskus on tehnyt mieli sanoa suoraan, että ei kiitos, älä kysy, anna minun syödä vaan. Vaikka liha on sitkeää, porkkanat veteliä ja kastike suolaista. Minulla on nälkä.

Mutta vielä en ole uskaltanut. 




torstai 26. heinäkuuta 2018

Aamujumi


Läppäri ja minä.

Niskat koukussa koneen ääressä.

Pitäisköhän ottaa panadol? Vai moottorisaha?


Jumppakeppi nurkassa nököttää.
Eikä tee mitään.

Pakko saada lisää kahvia.





keskiviikko 25. heinäkuuta 2018

Foliot päässä

Koira ja ukko päiväettoneella

Taaspa sain kulumaan yhden paahtavan kaupunkipäivän.
Täytyy myöntää, että työstä se käy.

Kampaajan tuolissakin istuin pari tuntia. Oli hiukka kuuma muovikapan alla. Foliot päässä tuulettelin välillä viileässä ulkoportaikossa liiat hiet kuiviksi. Kukaan ei ihmetellyt.
 

Ajattelin, että on se mukava kun suomalaiset oppivat rentoutumaan. 

Ei ole niin nokon nuukaa mikään, kun ei jaksa. Pakko luovuttaa.  

Minäkin olen oppinut. Ihan helppoa, kun ei tarvitse mekkoon sopivia sukkahousuja kaapista etsiä eikä paljon muutakaan. Hyvä, kun muistaa koltun päälle pukea, kun kaupungille lähtee.


En minä usein ole asfalttikatuja tämän kesän aikana tallannut. Enempi on poikien kanssa vetten äärellä ja varjossa viihdytty. 


Onpahan kuitenkin tukka pitkästä aikaa itsensä värinen taas. Vaikka ei ole senkään niin väliä, kun huivilla peitän, ettei pala uudestaan.


... selfie sai outoja varjoja, mistä lie, ja ukko taustalla könyää ... siirtää lepopaikkaa ...