maanantai 31. joulukuuta 2018

Uusi vuosi ilman lupauksia


Taas on käsillä vanhan vuoden vaihtuminen uuteen vuoteen, ja se saa minut, niin kuin useimmat meistä, miettimään myös uudenvuodenlupauksia. Mutta vaikka kuinka mietin ja mietin, tulen siihen tulokseen, että en keksi yhtäkään konkreettista lupausta, jonka tahtoisin itselleni tulevalle vuodelle antaa. 

Siksi palasin vuoden taaksepäin edelliseen lupaukseeni katsomaan, mitä olin kirjoittanut Getting older - getting wiser -blogissani joulukuun viimeisenä vuonna 2017, ja täytyy sanoa, että aikamoista sanahelinää sieltä löysin.   

Vuoden 2018 lupaukseksi olin asettanut - hienoin sanakääntein höystettynä - ei enempää, eikä vähempää kuin ihan tavalliset  

yhteistä onnellisuutta lisäävät minimiteot,  joita ovat

 1. Kohteliaisuus

2. Itsehillintä

3. Nöyryys

Oikein yleviä tavoitteita, mutta ovat tietenkin  itsestäänselvyyksiä ihmiselle, joka haluaa olla siedettävä ihminen. Itseäni arvioiden luulen, että olen saavuttanut ne arvosanalla noin seitsemän miinus, joten mukavasti jää tehtävää vielä yhdelle vuodelle. Sen puoleen en siis uusia tavoitteita tarvitse, mutta toisaalta, tarkemmin ajatellen, enpä tiedä tarvitsenko mitään tavoitteita - enää.

Perfektionismini ja itsekriittisyyteni ovat näet kuluneen vuoden aikana kääntäneet ajatukseni aivan toisenlaiseen suuntaan. Olen niin kyllästynyt täydellisyyden pyrkimyksiini ja oman toimintani ruotimiseeni, että olen yrittänyt pyrkiä niistä kokonaan irti.



Olen opetellut ottamaan rennommin, totutellut jättämään asioita kesken ja antamaan niiden olla niin kuin ovat. Olen yrittänyt opetella antamaan myös itseni olla.

Uskallan sanoa, että sisukkaalla harjoitelulla olen pikkuisen jo saanut kiinni minulle uudesta, arkea sulostuttavasta, leppoisan huolettomuuden tunteesta. Hetkittäin olen kokenut jopa hentoista keveyttä, ja huoleton vapaus on alkanut innostaa minua aina vain enemmän.

Elämänviisaudet ovat tärkeitä, sitä en kiellä, mutta perfektionistin itsensäsoimaajan on pakko päästää niistä(kin) irti, jos halua elää itselle aidompaa elämää. Kaikesta hyvästäkin kun voi tehdä itselleen pakkopaidan, kun sen taidon osaa.

Minä siis en taida antaa yhtään lupausta nyt, en edes tästä huolettomuudestakaan yhtään lupausta ja tavoitetta rakenna. Tulkoon tulevana vuonna mitä tulee ja olkoon niin kuin on. Jotainhan sitä kuitenkin ihminen aina pakertaa ja ahertaa. Jotain jälkeä meistä jokaisesta aina jää. Rajoiksi riittää, että se on niin hyvää, ettei se vahingoita itseä eikä muita.


...

Hyvää ja huoletonta uutta vuotta sinullekin, lukijani!

Kiva kun käväisit,
tule pian uudestaan.

Myös kommentteja ilomielin vastaanotetaan. 

...




lauantai 29. joulukuuta 2018

Välipäivät velttoillen


Osaan minä näköjään ottaa rennostikin, huomaan, kun olen nämä joulun jälkeiset päivät ihan täysin laiskotellut. En ole tehnyt sitten yhtikäs mitään. En edes kirjoittanut postauksia. Ei sen puoleen, helppo olla kirjoittamatta, kun ei liikahda ajatus eikä evä.

Työnteosta irti pääseminen ei siis ole tuottanut minulle minkäänlaista ongelmaa. Olen nauttinut laiskottelusta täysin rinnoin ja puhtain omintunnoin. Tällainen oleminen on niin mukavaa, että toivon saavani pitää tämän laiskiaisen olotilani pitkään. Oikeastaan voisin pitää tämän loppuelämäni, se olisi parasta. Vaikka epäilen, että voi se vielä lujillekin ottaa.


Minuthan on kasvatettu, niin kuin useimmat suomalaiset, ahkeruuteen ja hyödyllisyyteen, niin että joutilaana oleminen tuntuu synniltä. Koskaan ei saisi olla tekemättä mitään. Ei edes työttömänä saisi hellittää, kun pitäisi vähintään murehtia sitä, että työtä ei ole. Eläkkeellä taas pitäisi harrastaa, ja sitä varten pitäisi jo alkaa minunkin valmistautua. Ettei vain pääse laiskamato puremaan ja minusta tulemaan hyödytön mummoturhake.

Näissä paineissa jos pystyy hyvällä omallatunnolla velttoilemaan, niin se on paljon se. Ja minusta tuntuu, että minä olen siihen pystynyt. Paitsi että juuri nyt tästä aiheesta kirjoittaessani, kuulostaa omatunto yhtäkkiä heräävän unestaan, ihan kuin olisin sen tällä jutulla havahduttanut valvomaan tekemisiäni. Jostain nimittäin jo kuuluu supinaa, että älä sentään laiskuudellasi kehumaan ala.

No en ala, omalletunnolle on pakko tunnustaa, että olen minä jotain tehnyt. Olen ulkoiluttanut koiraa.

Siinä sivussa olen näppäillyt näitä talvisia valokuvia, jotka sain sopivasti liitettyä tähän postaukseen, jonka siis myös nyt tein.

Mutta nämä saavat tällä erää riittää, nyt jatkan velttoilua, on minulla siihen lupa, kun on enää vain muutama päivä tätä vuotta jäljellä.


Levollista uuden vuoden odotusta sinullekin!

Kiva kun käväisit,
tule pian uudestaan.

Myös kommentteja ilomielin vastaanotetaan. 


...

keskiviikko 26. joulukuuta 2018

Sinisiä tunnelmia


Pielinen.


Puhdas lumi.




Hiljaisuus.



Kaivattu rauha.




Ei mitään lisättävää.


...


Levollista talvenaikaa sinullekin!

Kiva kun käväisit,
tule pian uudestaan.

Myös kommentteja ilomielin vastaanotetaan.

...

sunnuntai 23. joulukuuta 2018

Oi kuusipuu!



Kuusi tupaan ja siinä se on. Meidän perheen joulu. Yksinkertaista.

Niin olin suunnitellut.

Vaan eipä ihan. Joulukuuset eivät takapihallamme kasva, eikä meillä ole omaa kuusimetsääkään, joten meidän on hankittava kuusi kuusikaupasta. Mies ei tiennyt aiheesta mitään, mutta minä onneksi olin nähnyt yhden joulu kuusia -kyltin (ja juuri noin erikseen kirjoittettuna tietenkin) työmatkani varrella, ja hurautimme sitten sinne.

Kuusimyymälä osoittautui vanhaksi kartanoksi, jonka takapihalla tönötti pitkät rivit kuusia valaistuina valtavilla valospoteilla. Kiertelimme kuusten ympärillä ja nostelimme niitä esiin, kääntelimme ja katselimme syvällä hartaudella. Tai siis minä katselin, mies nosteli.

Kaikki kuuset olivat hyvin sopivia, valmiiksi joulukuusiksi kasvatettuja. Valinta oli vaikea, koska jokainen kuusi oli niin kaunis, mutta lopulta valitsin pienimmän, koska se oli söpö. Mies ei valinnut mitään, niin ei tarvinnut siitä kiistellä, ja onnellisina kauniista kuusesta hurautimme kotiin.


Nostimme kuusen kylpyhuoneeseen sulamaan ja siinä huomasimme, että jotain puuttuu. Kuusenjalka, missäs se olikaan? Ei missään, emmehän ole sellaista vuosiin tarvinneet. Eikun hurautus kauppaan, juoksu läpi pitkän käytävän, kuusenjalka löytyy ja kaupat syntyy, kiireesti taas kotiin, kuusi jalkaan, ja se osoittautuu liian isoksi. Otetaan vanhat lasinaluset, palastellaan ne ja sovitellaan tueksi. Ja eikun hyvä tuli ja kuusipuu olohuoneeseen.

Sohvan ja lipaston välissä on rako, siihen sopii. Ja vinossa seisoo. Käännetään ja väännetään. Vähän jo pinna kiristyy. Saa olla, ei maha mittään, sanoo mies, ja minä että kyllä mahtaa. Hurautus kauppaan, uusi juoksu, uusi jalka, hurautus kotiin, jalan vaihto ja kuusi suoraan.

Nyt on hyvä, vihdoin koristelu. Kultaista nauhaa ja punaisia palloja. Ja niissä ei ole naruja. Siispä ensin narut! Miten voi olla hidasta hommaa! Näpräys näpräys. Huh huh. Välillä kahvit ja vähän konvehtia. Näpräys näpräys. Pari tuntia koristeiden kanssa, mutta lopulta on kuusi valmis, ja kaunis on. Miehen kanssa yhteistuumin todistetaan: Joulukuusi luo joulutunnelman. Ei tarvita järkisyitä eikä -selityksiä. Joulukuuselle ei sellaisia ole.

Nyt ei muuta kuin  
kuusentuoksuista tunnelmaa
ja 
hyvää joulua kaikille teillekin,
blogini lukijat!

🌲🌲🌲

Kiva kun käväisit, 
tulethan pian uudestaan!

Kommenttejakin ilomielin vastaanotetaan.

🌲🌲🌲

... 





perjantai 21. joulukuuta 2018

Tekee mieli piiloon


Kaukana jossain itärajan tuntumassa, Lieksan kaupungin salomailla, on paikka nimeltä Piilo. Se on niin syrjässä, että sinne ei moni tietään löydä, eikä moni halua löytääkään, vain eränkävijät siellä viihtyvät. Minä olen käynyt siellä kerran, noin kolmekymmentäviisi vuotta sitten, ja siitä tiedän, että Piilo on nimensä veroinen.

Tuolla jossain, Piilo.
Paikka tuli mieleen, kun on tässä muutaman päivän ajan ollut sellainen outo tunne, että pitäisi päästä piiloon.

On alkanut hermostuttaa tämä nykymaailman mukakiire ja ainainen kilpailu kaikesta. Ajattelin, että tuolla jossain susien ja karhujen kaverina voisin hetken huilata. Voisin päästä eroon myös  ärsyttävistä some-maailman lieveilmiöistä, joita minunkin blogiini on viime aikoina ilmaantunut. Blogien lukijatilastoissa kummittelevat valeprofiilit saavat minut todella miettimään harrastukseni järkevyyttä. Postausten kirjoittaminen on nopeasti palkitseva mielenrentoutuskeino, mutta nyt nämä veijarit vievät tästä ilosta hohdon.  -  Eikö somemaailmassa kerta kaikkiaan ole mitään mahdollisuuksia olla mukana ilman, että tulee huijatuksi ja sotketuksi mukaan myös johonkin, mihin ei takuulla tahdo?

Pelkään, että ei ole, niin kuin ei missään enää ole. Meidät sotketaan aina johonkin. Olemme joka paikkaan tunkevan bisnesmaailman puolustuskyvyttömiä pelinappuloita.

Enemmän minua kuitenkin painaa iänikuinen riesani, syyllinen olo siitä, että en tahdo enkä jaksa päteä enkä uurastaa. En vielä ole oppinut elämään täysin rennosti vain omaa elämääni. Ympäristön arvot ja vaatimukset läpäisevät helposti järkiseulani ja saavat minut voimaan pahoin. Piilossa voisin irrottautua näistä paineista ja niistä syntyvistä ristiriitaisista ajatuksista. Siellä jossain, sähköttömässä mökissä, salometsien hiljaisuudessa, siellä voisin unohtaa muun maailman ja edes hetkeksi lakata murehtimasta mitään.

...


Mutta ehkäpä en nyt sentään Piiloon lähde, sillä kohtahan on joulu. Jouluna on kaikilla lupa olla ja rauhoittua.

Jospa menen vaan hetkeksi peiton alle.
 
...
 

Rauhaisaa joulunodotusta !

🌲🌲🌲

Kiva kun käväisit, 
tulethan pian uudestaan!

Myös kommentteja ilomielin vastaanotetaan.

🌲🌲🌲







keskiviikko 19. joulukuuta 2018

Yksi etappi taas kuljettu


Kohta pääsen emännän kanssa tonttuilemaan.

Viime elokuussa alkanut työpestini lähenee loppuaan, ja perjantaista lähtien olen jälleen vapaa säännöllisen kokopäivätyön vaatimuksista. Aika aikaa kutakin ja vaihtelu virkistää, näin voisin tunnelmiani kuvata. Asioilla on aina puolensa, ja niin on tässäkin tilanteessa vähintään kaksi puolta. Siksi en tässä nyt liiemmin iloitse enkä sure, mutta monenlaisia ajatuksia tilanne kieltämättä herättää.

15-vuotiaasta asti olen ollut työelämässä jollain tavoin mukana, erikoisempina tehtävinä konehiojan pesti Tampereella Lokomon konepajalla 1970-luvulla ja perhetyöntekijän toimi 2000-luvun alussa Uudellamaalla. Työ on opettanut kaikenlaista, mutta juuri nyt tuntuu, että yhä enemmän olen oppimisessa alkanut muistuttaa meidän vanhaa koiraa.

Vanha koirahan ei uusia temppuja opi, sanotaan, ja olen ajatellut, että se taitaa tosiaan olla totta - vaikka ei aivan noin suoraviivaisesti.

Kyllä vanhakin nimittäin oppii, mutta kun se ei taho.

Vanhat jo tietävät, että ei kaikkea uutta ole järkevää omaksua silloin, kun entisillä konsteilla on mukavampaa. Niin kuin me tiedetään sekin, että tehokkuus ja kiire ovat kehnoja keinoja pätemisen tueksi, koska ne ovat niin läpinäkyviä. Ei niillä ketään petkuteta. Ja sekin on minulle tullut selväksi, ettei maailma tosiasiassa tarvitse minun tehopanostustani hiiren kakkapipanan vertaa.

Mutta kai se kuuluu ihmisen luontoon, että nuorena pitää antaa kaikkensa. Hyvin tehty työ palkitsee. Mutta jos rehellinen olen, näin vanhemmiten minusta lähes yhtä palkitsevia ovat juttuhetket työkavereitten kanssa. Niitä minulle taitaa tulla eniten ikävä.


🌲🌲🌲
  

Kiva kun käväisit, 
tulethan pian uudestaan!

Myös kommentteja ilomielin vastaanotetaan.

🌲🌲🌲







maanantai 17. joulukuuta 2018

Lauantain päiväkahvit ihmisen kera


Lämmintä tunnelmaa.


Mikään tavara maailmassa ei voi korvata toista ihmistä. Olen siitä täysin vakuuttunut. Sanokoot tekniikan rakentelijat mitä tahansa; ihminen tarvitsee ihmistä.

Mikään robotti ei koskaan yllä samaan kuin ihminen, jonka kanssa voin syvällisesti pohtia asioita ja kokemuksia, jakaa lämpimiä tunteita ja kosketuksia.

Siksi minusta on niin surullista, kun meille tarjotaan robotteja seuralaisiksi. Esimerkiksi hyljerobotti Paro  on kehitetty yksinäisten vanhusten (!) kaveriksi aktivoimaan vanhusta kontaktiin. Se jopa lisää elämän merkityksellisyyden tunnetta, väitetään, se on niin kiva, kuin oikea hylje. Oi!

Pienikin hetki riittää, jos se on aito.

Eikä vain lemmikkejä, on meillä myös oikean oloisia ihmismäisiä robotteja yksinäisyytemme tuskaa poistamaan. Viimeksi luin seksiroboteista, jotka ovat kokemusten mukaan paljon parempia kuin aito kumppani. Eivät vaadi mitään, antavat vain. Tosin toistaiseksi niitä on vain naaraspuolisia, mutta odotellaan ... Jess!

Ja jos joku nyt sanoo, että minä olen liian vanha ymmärtämään tekniikan ihmeellisiä saavutuksia, niin vakavasti puhuen: onko meidän tosissaan pakko yrittää korvata ihmiset koneilla?

Mitä me ajattelemme ihmisyydestä ylipäätään, kun kehitämme itsellemme toistemme korvaajiksi koneita? Miksi emme koneitten sijaan voisi mieluummin parantaa kohtaamistaitojamme, keskustelutaitojamme ja kädestä kiinnipitämisen taitojamme? Emmekö voisi suunnitella ajankäyttömme ja ympäristömme sellaisiksi, että meillä olisi aikaa ja mahdollisuuksia kohdata toisiamme?

Näitä taas mietin, kun lauantaina istuin pari tuntia ystävän kanssa päiväkahvilla ja oli niin hyvä olla. Tiedättekö, minä ihan voimaannuin, koska meillä oli aikaa olla rauhassa ja vain toisiamme varten, koska jaoimme yhteisen kokemuksen maailmasta ja ymmärsimme toisiamme ja ennen kaikkea koska välitimme toisistamme.

Sain ystäväni tapaamisesta niin paljon lisää elämäniloa ja -merkitystä, että menen tämän viikon töissä taas kevyin askelin.

Mutta ai niin, tosiaan, eiväthän robotit ole tarkoitettukaan ystäviä korvaamaan ... eiväthän?






🌲🌲🌲
  

Kiva kun käväisit! 
Jätä kommenttia ja tule pian uudestaanl

Mukavaa joulunodotusta! 

🌲🌲🌲







...

lauantai 15. joulukuuta 2018

Saanko esitellä: uudet lukijani, bellamonica ja harryperry

Hello sweetie, I'm Harry.


Olen tässä kuukauden päivät ihmetellyt, miten vaatimattoman blogini lukijamäärä voi yhtäkkiä joinain päivinä pompata aivan hurjiin lukemiin. Ensin olin iloinen, kun huomasin, että vautsi, nyt olen saanut uusia lukijoita, mutta pian ilo hyytyi, kun älysin katsoa tarkemmin.

Aloin selata tilastoista liikenteen lähteitä ja mitäpä löysinkään. URL-osoitteet veivät minut minulle tuntemattomiin Eedenin paratiiseihin, joissa silmieni eteeni rävähtivät sulojaan rohkeasti esittelevät monicat ja bellat sun muut niin sanotun aikuisviihteen armoitetut ahkerat työntekijät. Ajattelin, attä ahaa, nämäkö tyttäret ovat nyt alkaneet joutohetkinään lukemaan minun postauksiani. Että hyvä heille, kyllä näitä kelpaa lukea - mukavamman tekemisen puutteessa.

Puppelipuu, honey, toivoo Monica.
Mutta anteeksi vain, minua nämä bellat ja monicat etoo. Ei minulla ole mitään rohkeita naisia vastaan, mutta tämä tunkeilu, tällaista sometouhua minä en halua. Tämä menee liian pitkälle. Bellamonicoitten lisäksi kun samaan aikaan saavat Instagram-julkaisuni niin ikään jatkuvana virtanaan tykkäyksiä komeilta ulkomaan uroseläviltä, jotka upeissa uniformuissaan upeitten miljoonajahtiensa kansilla jakavat sydämiä kuvilleni. Minulle. Todella?

Bloggerin love-paratiisit ja Instagramin komistukset alkavat totta vieköön ottaa tosissaan päähän. Ne ovat loisto esimerkki siitä, mitä tämä sometus oikeasti on. Tämä bisnes on jo liian läpinäkyvää. Silmille hyppii suorastaan.

Tiedänhän minä, että minua käytetään hyväksi, kun minä bloggaan. Mutta jotain rajaa minä silti vielä toivoisin. Onko sinulla neuvoa, miten näistä blogiin tunkeutuvista valeprofiileista pääsee eroon? Auttaako blogin asetusten muutos mitään? Instan tilin vaihdoin jo yksityiseksi, toivottavasti se toimii, muuten katkeaa viimeinenkin pinna.

No mutta, ei somemaailma nyt tosiaan niin tärkeä ole, että antaisin näiden tyrkkyjen pilata mielialaani tämän enempää. Lähden kylille luutuamaan ja unohdan sometukset. Nythän on lauantai!

Oikein rentouttavaa viikonloppua sinullekin, somella tai ilman!


...

🌼🌼🌼

Kiva kun kävit, tule pian uudestaan. 

Kommenttejakin ilomielin vastaanotetaan.

 🌼🌼🌼

...

perjantai 14. joulukuuta 2018

Naisten täytyy, vai täytyykö?


Luin äskettäin erään mielenkiintoisen artikkelin nykynuorten työelämän arvottamisesta, ja siinä ohimennen mainittiin myös pari meille naisille tuttua käytöspiirrettä. Kun ne joku sanoiksi pukee, ne tuntuvat niin itsestäänselvältä totuudelta, että täytyy ihan ääneen huokaista, että miksen niistä ole minä keksinyt kirjoittaa. Ovat nimittäin täysin itse koettuja juttuja nämä.

Ensinnäkin tämä, että naisten täytyy tehdä huomattavasti enemmän, jotta heidät tulkitaan ystävälliseksi.

Vaihteeksi.
Niin totta! Naisten täytyy hymyillä paljon. Tilanteessa kuin tilanteessa naisilta odotetaan hymyilyä ja mielistelyä, ja kaikki muu tulkitaan ikäväksi akaksi. Minäkin opin tämän mukavan tytön perussäännön jo varhain teini-iässä. Vuosikymmenten harjoitusten jälkeen minusta on vähitellen kehittynyt melko hyvä hymytyttö. Naama toimii kuin automaatti. Joskus ihan poskia vihloo, niin on suupielet heti ylöspäin, kun joku vähän vilkaisee.

Miehet sen sijaan kulkevat totisin naamoin, enkä minä koe, että he olisivat millään tavoin epäystävällisiä. Koska minä en odota heiltä sen enempää.


Toiseksi tämä, että naisille asetetaan tavoitteita, että naiset eivät ole riittävän hyviä, jos he eivät saavuta jotakin tiettyä asiaa. 

Niin totta! Naisia neuvotaan ja opastetaan jatkuvasti olemaan enemmän ja tekemään paremmin. Naisten pitää pyrkiä koko ajan parempiin suorituksiin, ulkonäköön ja hyvinvointiin, työssä vähintään on painettava niska limassa hikikarpalot sinkoillen. Poikkeuksia tietenkin on, mutta ne pistävätkin oikein kunnolla silmään. Sellaisista naisista tehdään oikukkaita naispettureita tai nostetaan jalustalle ihmeteltäväksi. He eivät ole normaaleja.

Työmatka-autoillessa kuuntelen Ylen keskusteluohjelmia, joissa olen voinut havaita lisäksi sen naiseuden piirteen, että nuoretkin naiset ylipäätään ilmaisevat itseään vähätellen. Vaikka kuinka olisi korkeassa asiantuntija-asemassa oleva naissukupuolinen keskustelija, niin varmasti puhe narisee omaa puhetta anteeksi pyydellen. Ja mitä painavamman mielipiteen tämä asiantuntijanainen hellävaraisesti kitisten sanoo, sitä varmemmin hän myös lauseen loppuun kevyesti naurahtaa. Kuunnelkaa joskus huviksenne, näin se menee.

En ymmärrä, miksi myös nuoret naiset suostuvat tähän. Eikö maailma olekaan tämän enempää tasa-arvoistunut sitten minun nuoruuteni?

Se toinen minä.
Onneksi vanheneminen sentään tuo helpotusta tähän ikiaikaiseen osaamme. Vanhana ei ole mitään syytä olla kiltti ja reipas tyttö. Vanha nainen ei nimittäin ole senkään vertaa arvoinen kuin nuori, joten turha edes yrittää.

Minäkin vaan pidän nyt tämän ryppynaamani peruslukemilla enkä aio pyytää anteeksi, vaikka tulikin kitkerää tekstiä. On minulla lupa kirjoittaa mitä ajattelen. Vai mitä? Eikö olekin?









...

🌼🌼🌼

Kommentteja ilomielin vastaanotetaan.

Kiva kun käväisit, tulethan pian uudestaan.


🌼🌼🌼

...

torstai 13. joulukuuta 2018

Elokuvasta esikuvaksi: Colette

Colette, Yhdysvallat/Iso-Britannia, 2018.

Elokuvissa käyminen on sitten rentouttavaa puuhaa. Se on niin vanhanaikaista, että tuntuu kuin aika pysähtyisi. Kun valot salissa sammuvat ja elokuvan satumaailma alkaa elää elämäänsä valkokankaalla, ympärillä oleva todellinen maailma häviää ja samalla häviävät huolet ja murheetkin.

Minä istuisin elokuvissa vaikka joka päivä, jos en olisi liian järkevä siihen puuhaan. Ehkä joskus, vähän vanhempana, uskallan ja heittäydyn täysipäiväiseksi elokuvissa kävijäksi. Nykyisin käyn elokuvissa satunnaisesti, sillä eivät vain järkisyyt, vaan myös lähtemisen laiskuus estää usein lähtemästä.

Eilen kävin katsomassa tositapahtumiin perustuvan historiallisen draaman, joka kertoo kuuluisan ranskalaisen kirjailijan, Coletten, tarinan. Colettea näyttelee englantilainen Keira Knightley, ja elokuvan on ohjannut Wash Westmoreland.

Elokuvateatteri Tapio.

Colette on monella tavalla kadehdittavan mielenkiintoinen persoona. 1800-1900 -lukujen taitteessa eläneenä naisena hän on ollut oman aikansa superjulkkis olemalla avoimen rohkeasti sellainen kuin on. Ajatteleva, alistumaton ja luova oman tiensä kulkija, biseksuaalikin. 

"Kyseessä on kuvaus hyvin aikaansa edellä olevasta naisesta, joka särki patriarkaalisen maailman kahleita ravisuttaen jopa näennäisen edistyksellistä Pariisia", kirjoittaa Timo Alho Kouvolan Sanomissa.

Nykyaikana meitä eivät Coletten kaltaiset naiset enää hätkäytä, mutta hänen tarinansa sopii silti vahvistamaan käsityksiämme vapaasta naiseudesta ja naisen oikeudesta seksuaalisuuteensa. Se myös muistuttaa siitä, että on sitä eletty ennenkin ja ettei ihmisten erilaisuus ole vain tämän päivän keksintö.

Colette on rohkaiseva esimerkki siitä, ettei toisten odotuksia ja ympäristön ahtaita normisääntöjä niin kauhean vakavasti tarvitse ottaa, kunhan ei ketään elämäntavallaan vahingoita. Elokuvassa Coletten radikaalius ja omapäisyys eivät silti mitenkään erityisesti korostu, sillä hänen lähipiirinsä näyttää elävän samalla tavoin. Suuria tunnekuohuja ei nähdä eikä tulisia taistelujakaan. Tarina etenee rauhallisesti, ja tilanteet ja tapahtumat kuvataan hillitysti, mikä onkin kiehtovaa nykyajan nopeatempoisten räiskimisten vastapainoksi.

Romanttista feminismiä, rohkeaa naisellisuutta ja itsellistä luovuutta, sitä minulle jäi tästä elokuvasta päällimmäiseksi mieleen.

...

🌼🌼🌼

Kommentteja ilomielin vastaanotetaan.

Kiva kun käväisit, tulethan pian uudestaan.


🌼🌼🌼

...



tiistai 11. joulukuuta 2018

Tiskaakohan Melania koskaan?

Vähän vaan muokkasin 😁.
Tiskikonetta tuossa äsken täyttäessäni tuli mieleen, että mitenkähän mahtaa Melania Trumpilla olla keittiö järjestyksessä. Laittaakohan hän astiat heti koneeseen vai jättääkö pöydille lojumaan ja haisemaan?

Onko hänellä edes keittiötä?

Ei Melanian elämä minua niin paljon kiinnosta, että ryhtyisin tosissani ottamaan selvää hänen ravinnonhankkimissysteemeistään, mietinpä vain, miten erilaista elämää me elämme. Minä täällä Suomen perukoilla, hän siellä suuren maailman keskiössä, minä tavallinen pienen maan tallukka, hän suuren maan maailmanluokan rikas kaunotar.

Melanialla on kauneutta ja rikkautta yltäkyllin. Ja kauneus ja rikkaus on hieno yhdistelmä. Minua se kiehtoo jo pelkkänä ajatuksena. Ajatuksen tasolle se minun kohdallani ikävä kyllä jääkin.

Mutta joskus kun näen televisiossa Melanian tyylikkäästi Manhattanin 721 Fifth Avenuen kohdalla limusiinista nousemasta, niillä aivan mahdottoman korkeilla piikkikoroillaan, minä kuvittelen, miten hän siitä kohta kotiinsa hissillä hurautettuaan ja keittiöön mochalattelle kiirehdittyään huomauttaa Donaldille likaisista astioista tiskipöydällä.

Jos siis hänellä on keittiö.

Ei Melanialla varmaankaan ole keittiötä, eikä hän varmaan tee kotitöitäkään. Ei edes huvikseen. En usko. Ei kukaan tee kotitöitä, jos on niin rikas.

Kyllä minä ainakin osaisin olla mitään kotitöitä tekemättä,  jos minulla olisi niin paljon rahaa. Jos olisin yhtä rikas kuin Melania, minä keksisin helposti monta muuta tekemistä kuin tiskikoneen täyttämistä ja pöydän siistimistä. Niin luulen, että keksii Melaniakin.

...

🌼🌼🌼

Kommentteja ilomielin vastaanotetaan.

Kiva kun käväisit, tulethan pian uudestaan.


🌼🌼🌼

maanantai 10. joulukuuta 2018

Vanheneminen tekee kipeää

Olen yrittänyt suhtautua myönteisesti hyvää vauhtia etenevään vanhenemiseeni, mutta on se vaikeaa.

Mitä vanhempi tonttu, sitä arvostetumpi.
Toisinaan se onnistuu, toisinaan ei. Omaa ikääntymistä ei niin vain olekaan mukava katsella.

Ensinnäkin se hävettää, sillä Suomessa vanhuus on ikävä asia, jota pitää piilotella loppuun asti. Toiseksi se harmittaa, sillä sen myötä tulee vaikeaksi saada töitä. Kolmanneksi se pelottaa, koska en voi tietää, minkälaista kohtelua osakseni saan sitten, kun oma pää tai keho ei enää ilman apua toimi. Ja vielä se viimeinen, se josta meillä ei ollenkaan puhuta: kuoleminen. Elämän loppumisen tajuaminen on hirvittävää.

Toiselta puolelta katsottuna vanhenemisen voi silti nähdä myös iloisena asiana. Se antaa viisautta, rauhallisuutta ja varmuutta. Se auttaa elämään rennommin ja stressaamatta. Se opettaa näkemään elämän merkityksen sekä myös sen merkityksettömyyden. Se hoputtaa elämään itselle sopivaa, omaa elämää, ja etsimään syvempiä kokemuksia - sen ajan, minkä tässä vielä ehtii.

Tosiasiassa en haluaisi pohtia vanhenemista lainkaan, mutta kun se päässä pyörii, niin itselleni rehellisenä ihmisenä minä aika ajoin sitä pohdin. Luulen, että minun on pohdittava sitä niin kauan, kunnes se ei enää  tee kipeää. Luulen, että lopulta jossain vaiheessa vanhuutta minä sen vielä tulen kohtalokseni täysin hyväksymään.

Luulen myös, että hyväksyminen olisi minulle helpompaa, jos kulttuurimme yhtään arvostaisi vanhuutta. Edes myötätunnosta, edes siitä syystä, että meillä vanhoilla on enää niin vähän aikaa jäljellä. Jos ei elämänkokemuksen tuoman viisauden vuoksi, niin edes myötätunnon vuoksi olisi hienoa, jos meitä kohdeltaisiin arvokkaasti ja kunnioittavasti.

Mutta ei, ei Suomessa. Ehkä muutankin Thaimaahan, siellä kuulemma vanhoja vielä oikeasti kunnioitetaan. Siellä olisi lämmintäkin, eikä vain ilmastollisesti, vaan myös sosiaalisesti. Olisiko se hyvä ratkaisu, mitä mieltä olet? Vai olisiko suomalaisessa kulttuurissa vielä jotain tehtävissä? Vai onko vika sittenkin vain omassa asenteessani?


...

🌼🌼🌼

Kommentteja ilomielin vastaanotetaan.

Kiva kun käväisit, tulethan pian uudestaan.


🌼🌼🌼



sunnuntai 9. joulukuuta 2018

Rauhoittava päiväkävely viikonlopun päätteeksi

Pyhäselkä tänään noin klo 10.

Pitkä viikonloppuvapaani huipentui tänään pitkään päiväkävelyyn. Jo toisen kerran tällä viikolla kävelin järvelle, mutta nyt otin karvaturrin mukaan. Ajattelin, että käännyn takaisin, jos se ei näytä jaksavan, mutta onneksi se on ihan mahdottoman perso herkuille, joten niillä houkutellen sen saa tekemään mitä vain.

Vaan osaa se olla itsepäinenkin. Jos se päättää seisoa, se seisoo. Vaikka keskellä ajotietä. Ja jos en pidä varaani, se nykäisee itsensä vapaaksi pannasta ja näyttää, mihin suuntaan nenä pannaan. Namien avulla näistä puuskista hyvin selvitään, ei siinä mitään, mutta sen verran yllätysjarrutukset haittaavat minun rentoutumistani, että harvoin näille pitkille lenkeille otan enää koiraa mukaan.

Tähän emäntä minut komensi. 


Rannassa komensin turrukan saunan terassille lepäämään, ja siihen se heti asettui, kun huomasi, että minä kuvaan. Se on oppinut, että kun on kännykkä kuvausasennossa, silloin ei takuulla liikuta hetkeen minnekään. Minusta näytti, että se jopa nautti, kun sai rauhassa haistella tuulen tuoksuja.

Taivas oli raskaassa pilvessä ja tuuli melko voimakasta. Mahtava tunnelma oli. Sopivasti rauhoittava.

Minä tykkään kylmästä, tuulisesta ja pilvisestä säästä. Nyt kun on icebugitkin, niin ei estä huonokaan keli ulkona liikkumasta. Paitsi jos tuulee niin, että lähden lentoon, mutta tänään se ei ollut lähelläkään.

Nyt sitten pitäisi jaksaa suuntautua huomiseen työhön.
Mikä lie, kun ei yhtään huvittaisi. Pakkasin kyllä laukun jo ja tarkistin almanakasta, minne minun on ensimmäisenä aamulla mentävä ja mihin aikaan. Hyvin valmistautumalla selviän aamusta helpolla, siksi laitan vaatteetkin illalla valmiiksi. Aamulla sitten vain pujottaudun työkolttuun, heitän kassin olalle ja eikun menoksi.

Eiköhän se työviikko siitä ala omalla painollaan, ja kohtahan on jo ensi viikonloppu ja pääsen taas kävelylle. Uusilla icebugeillani.

Hämärä maisema rauhoittaa.
Rentoa viikon alkua!


...

🌼🌼🌼

 Kommentteja ilomielin vastaanotetaan.

Kiva kun käväisit, tulethan pian uudestaan.


🌼🌼🌼


...

perjantai 7. joulukuuta 2018

Liukkautta uhmaten


Liikkumaan on päästävä liukkaallakin.

Pitkän pimeän syksyn jälkeen saatiin vihdoin lunta ja maisema valaistui, niin että myös iltaulkoilu onnistuu helpommin. Vaan ei tälläkään kertaa niin hyvää, ettei jotain ikävääkin siinä sivussa.

Eikös se niin mene, se elämän arkinen totuus, että mikään ei ole täydellistä. Aina on jotain, mikä vähän hankaa vastaan. Liian helpolla ei ihmisen pidä päästä, ei edes ulkoilussa, ei varsinkaan talvikävelyssä.

Liikunnassa pitää olla aina oikeat varusteet, jotta se sujuu, mutta talvikeli asettaa varusteille aivan erityiset vaatimukset. Kun on lunta, on usein myös jäätä, ja sitä on varottava. Talvitiet ovat petollisia, sillä jää ei aina näy. Joka askeleella on oltava tarkkana. Ja vaikka jää ei olisi sitä pahinta jalat heti alta -lajia, vähempikin riittää hankaloittamaan liikkumista.

Eilisaamun pitkän kävelylenkin jälkeen sain jo huomata, miten paljon jäisellä tiellä kulkeminen vaikuttaa koko kehoon. Tänään oli alaselkä kuin olisin selkääni saanut. Lihakset jännittyvät väkisinkin, kun ilman piikkejä kävelee, vaikka se ei kävellessä siltä tuntuisikaan, ja viimeistään seuraavana päivänä sen myös huomaa.

Minun oli pakko myöntää, että tarvitsen ne piikit taas. Vanhat, kenkien pohjaan asetettavat piikkiremmit olin käyttänyt loppuun viime talvena, ja koska ne eivät olleet kovin hyvä ratkaisu, päätin nyt ostaa tilalle kokonaan toisenlaiset systeemit. Käytin siis osan vapaapäivääni kenkäostoksiin.

Liukkaan kelin henkivakuutus. Icebugit.

Nämä ovat kalliit, eikä lesti ole minulle paras mahdollinen, mutta näillä kävellessä en liukastele, eikä kipeydy selkä.

Kävin jo muutaman kilometrin kokeilemassa ja löysin keskeltä metsää hienot venyttelyohjeet. Lenkkipolun varteen pystytetyssä taulussa muistutetaan meitä lenkilläkin höseltäjiä, että tärkeintä on unohtaa kiire ja keskittyä hengitykseen ja kuuntelemaan kehon tuntemuksia.

Niin minä sitten tein. Ja olisin minä niin tehnyt ilman ohjeitakin 😊.

Nyt toivon vain, että uudet kengät mukautuvat nopeasti jalkojeni moniin pikku muotoihin ja vaatimuksiin.
Metsäjoogaa malliksi kiireisille.

Rentoa ulkoilumieltä sinullekin!


...

🌼🌼🌼

Kiva kun vierailit blogissani. 

Tulethan pian uudestaan.

🌼🌼🌼





torstai 6. joulukuuta 2018

Itsenäisyyspäivän kävelyllä


Tänään heti aikaisin aamusta lähdin pitkästä aikaa rauhassa ulos. En siis ottanut koiraa mukaan niin kuin tavallisesti. Minun oli päästävä kävelylle ihan vain itseni seurassa.


Ajattelin, että teen itsenäisyyspäiväkävelyn, kun en osallistu mihinkään marsseihin, saati iltapukujuhliin. Suunnittelin pitkän, parin tunnin lenkin Pyhäselän rannan kautta koukaten ja takaisin. Aika reippaasti pystyin kävelemään, vaikka eilen sulanut lumi oli yön aikana jäätynyt tienpintaan liukkaan muhkuraiseksi.


Tuulenviimakin oli todella jäätävä, mutta se ei minua haitannut, sillä olin topannut itseni paksuksi. Ainoa puute oli, ettei minulla vielä ole piikkipohjaisia kenkiä, mutta varovasti tien reunaa kävellen selvisin liukastumatta.



Taivas oli paksussa pilvessä, ja se sopi rauhaa kaipaavaan mielentilaani paremmin kuin hyvin. Mitään muuta en juuri nyt kaipaa kuin levollista oloa ilman mitään tekemistä. 



Vanhan rantasaunan seinänvierellä oli tuulensuojainen paikka, jossa kävin kuvaamisen lomassa lämmittelemässä. Ihastuin saunan uudeksi maalattuun oveen.


Aika erikoinen väri siihen oli valittu, mutta on se hieno.

Sehän on ihan joulun väri.



Nyt on virkistynyt ja rento fiilis aloittaa itsenäisyyspäivän juhlinta.

Hyvää ja rauhallista itsenäisyyspäivää sinullekin!


...



🌼🌼🌼

Kiva kun vierailit blogissani. 

Tulethan pian uudestaan.

🌼🌼🌼

keskiviikko 5. joulukuuta 2018

Ristiriitaisia tunnelmia


Joulu lähestyy ja minä tonttuilen innolla mukana. Suunnittelen kuusen ja joulukukan hankintaa ja mietin kinkun ja suklaakonvehtien laatua ja odotan vain, että pääsen sohvalle konvehti suussa kuusen tuoksuun lekottelemaan.

Samalla odotan syksyisen työurakan päättymistä ja jälleen kerran uuden ajanjakson alkamista. Jouluun loppuu tämänkertainen työpestini, ja se saa minut hämmennyksiin.

Mielessä pyörii kysymys, mitä minä sitten teen, kun en enää ole töissä. Mikä merkitys minulla on, jos en kuulu työtätekevään porukkaan?

Töissä käydessä se on niin selvää, ettei sitä tule ajatelleeksi, mutta ilman työpaikkaa on keksittävä jotain muuta, minkä kokee omaksi paikakseen. On mukava olla joku jossakin mieluummin kuin ei kukaan ei missään.

Jonkilaisen työpanoksen tahtoisin myös vielä yhteiseen kekoon antaa. Siis jonkinlaisen, ei tehokkuusmittareilla mitattua superkiirestressipanosta, josta ei jää kuin väsymys päälle. Ei sellaiseen tekemiseen ole järkevää enää tässä iässä ryhtyä. Nyt pitäisi löytää jotain muuta.

Mukavaa! Rentoa! Luovaa! Sellaista tekemistä, jossa ei väsy liikaa, josta saa iloa sekä itse että toiset.

Mikä ihme voisi olla sellaista tekemistä? Minun mielikuvitukseni ei keksi mitään. Ei minun osaamisellani, ei ainakaan palkallisena. 

Vai ehkä sittenkin? Tämän syksyinen työkeikka on antanut minulle niin paljon mielenvirkeyttä, että ehkä sittenkin keksin jotain.

Sitä ennen on kuitenkin joulu ja sen odotus. Jouluna pidetään taukoa tekemisestä ja ajattelemisestakin, nyt vain odotetaan, luvan kanssa. Että asiat järjestyvät.

...

Onko sinulla ollut elämänjaksoja, jolloin olet ollut vailla mielekästä tekemistä?

...

🌼🌼🌼

Kiva kun vierailit blogissani. 

Tulethan pian uudestaan.

🌼🌼🌼

...

tiistai 4. joulukuuta 2018

Joulumieltä ja vähän -haikeuttakin


Mistähän johtuu tämä outo muutos asenteessani. Olen niin innoissani joulun odotuksesta, että itsekin ihmettelen. Tämä ei ole minulle normaalia.

Sen jälkeen, kun lapset kasvoivat ulos joulun taikamaailmasta, en ole jouluihin paljonkaan panostanut. Viime tipassa olen ostanut kaupasta tai joulumyyjäisistä ruoat ja leivonnaiset, silittänyt jouluisen pöytäliinan ja nostanut kynttelikön pöydälle, ja siinä se on ollut, minun jouluni. Tarkemmin sanottuna myös mieheni joulu, sillä hän ei senkään vertaa ole joulua rakennellut.

Jo aikaa sitten lakkasin joulusiivoilemasta, leipomasta ja paistamasta. Enkä niihin puuhiin ryhdy tänäkään vuonna. Tässä on nyt kysymys enemmän mielentilasta kuin tekemisestä: minua tontuttaa. Päässä hyrisee joulumieli.

Samanaikaisesti mielessä on myös hiven haikeutta. Joulunaika on niin muistoja täynnä. Ihanat perhejoulut, jolloin lapset olivat pieniä, ja ne joulut, jolloin mukana olivat myös omat vanhempani, niitä en koskaan saa takaisin. Miten äkkiä jokainen joulu on muisto vain.

Alut ja loput kulkevat käsi kädessä, sille ei voi mitään, on vain elettävä, jokainen hetki. Siksi en yhtään harmittele tätä  - minulle outoa - tonttumieltäni, päinvastoin. Eikä se ole yhtään liian aikaisin alkanut. 

Joulunodotuksen satutunnelma pitää minut hyvällä tuulella, kun ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni ymmärrän, että voin vain nauttia siitä. Minun ei tarvitse mitään muuta.

...

🌼🌼🌼

Kiva kun vierailit blogissani. 

Tulethan pian uudestaan.

🌼🌼🌼

maanantai 3. joulukuuta 2018

Veto vähenee

Yllätysvalo sunnuntain iltametsässä.

Sitä mukaa kuin joululoman aika lähenee, huomaan, että minussa veto vähenee. Olo on kuin lapsena muinoin, niin kärsimättömästi odotan vapaalle heittäytymistä.


Työssäkäynnin yksi hyvä puolihan ovat lomat. Oikeastaan vain työssäkäydessä voi tuntea loma-ajan sellaisena kuin se oikeasti on: työnteon vastakohtana, aikana, jolloin ei tarvitse ajatella kellon- eikä kalenterintarkkuudella, ei tarvitse illalla valmistautua aamun tehtäviin eikä pitkin päivää sopeutua yllättäviin muutoksiin.

Loman odotus on ihanaa juuri silloin, kun on työstä väsynyt eikä työttömyydestä väsynyt, minkä väsymyksen lajin tunnen myös hyvin.

Kun olen koko syksyn perehdyttänyt itseni uusiin haasteisiin ja niistä selvinnyt, tuntuu hyvältä ajatella lomaa ansaittuna taukona jatkuvasta aivojen infopommituksesta.




Leppoisaa joulukuuta sinulle!

Alkanut joulukuu on minulle pitkästä aikaa oikea joulukuu, rauhan ja levon kuukausi, jolloin on lupa pikku hiljaa laskeutua kotoiseen peiton alla torkkumiseen. Joulukoristeilla ja -valoilla pidän yllä hyvää joulunodotusmieltäni ja otan tästä ajasta kaiken jännittävän mukavan irti.

Siksi ei tule postauksiini nyt senkään vertaan ajatusta kuin tähän asti. Mutta tonttukuvia lupaan jatkossakin.



...

🌼🌼🌼

Kiva kun vierailit blogissani. 

Tulethan pian uudestaan.

🌼🌼🌼






lauantai 1. joulukuuta 2018

Viikon varrelta: pieniä arkisia iloja


Kulunut viikko on ollut tylsän tapahtumaton. Mutta tapahtumattomuudessakin on usein asioita, jotka tuovat iloa arkeen, ja niitä löytyy tältäkin viikolta, kun oikein suurennuslasin kanssa niitä etsin.




Elän yleensäkin hyvin vaatimatonta elämää enkä osaa kaivata isoja elämyksiä.

Ehkä niiden aika tulee joskus, mutta toistaiseksi olen jo vuosien ajan tyytynyt siihen, mitä lähin ympäristö eteen tuo. Tällä viikolla vaihtui marraskuu joulukuuksi, ja jo hyvissä ajoin ennen kuun vaihdetta asetteli mies esille partiolaisilta ostamansa joulukalenterin, josta tänään tietenkin aukaistiin ensimmäinen luukku.

Kun mies noin lapsen innolla aloitti joulunsa odotuksen, innostuin minäkin penkomaan komerosta vanhoja joulukoristeita.



Joista hellyttävin on tämä suloinen pikku ukko.




Kun on minullakin vielä hippunen jäljellä lapsenmieltä, niin ukossa vaihtuvat värit saavat minut nopeasti joulun satumaiseen tunnelmaan.

Myös pihavalot, jotka olohuoneen ikkunan takana pimeässä tuikkivat, tuovat satujen taikaa arjen keskelle.



Oli viikossa myös yksi tavallista isompi ilon lähde. Pitkän harkinnan jälkeen hankittiin vihdoin uusi taulu, joka nyt koristaa miehen työnurkkausta olohuoneessa.
Hopeakehykset.


Taulu on pohjoiskarjalaisen taiteilija Arja Valkonen-Goldblattin Unohduksen kirja, jossa ostettaessa oli messinkikehykset, joihin minun silmäni eivät millään tottuneet, joten vaihdatin tilalle hopeanväriset.


Kultakehykset.

Kehysten valinta on yllättävän vaativaa puuhaa, niin paljon niillä voi vaikuttaa taulun ilmeeseen. Enkä ole täysin varma tuosta lopputuloksesta vieläkään, mutta minusta kokonaisuus näyttää nyt paremmalta.




Kullanväriset messinkikehykset muistuttivat minua liikaa seitsemän-kahdeksankymmentäluvuista, jolloin oli sängyissä ja olohuoneen pöydissäkin messinkinuppeja, jotka olivat silloin niin olevinaan arvokkaan hienostuneita.

Messinki näyttää näissä kuvissa oikeastaan aika hyvältä, koska se sopii niin hyvin taulun väreihin, mutta luonnossa se teki minun mielestäni taulusta halvan näköisen. Vaan ei sen puoleen, makuasioita ne ovat taulujen kehyksetkin. Pääasia kuitenkin, että itseä miellyttää, ja jos pitemmän päälle ei miellytäkään, niin vaihdettua ne aina saa.


Jouluiseen tunnelmaan on siis siirrytty, ja koti ja samalla mieli ovat saaneet ilokseen pieniä väripilkkuja ja yhden pysyvänkin kaunistuksen, joten viikonlopun hyggeilyyn on kiva ryhtyä.


Vai onkohan hyggeily jo pois muodista? 

Taitaa olla nykyisin nikseily sitä, mitä väsynyt ihminen viikonlopuista kaipaa. 

Se on sitä, mitä luonnossa useimmat eläimet enimmäkseen tekevät, eli ei mitään tekemistä. 

Silloin vain haukotellaan ja lekotellaan. Ihan laiskana. Korkeintaan otetaan eväskippo syliin, jos jaksetaan, ja napsitaan herkkuja.

...

🌼🌼🌼

Kiva kun vierailit blogissani. 

Tulethan pian uudestaan.

🌼🌼🌼