torstai 13. joulukuuta 2018

Elokuvista esikuvaksi: Colette

Colette, Yhdysvallat/Iso-Britannia, 2018.

Elokuvissa käyminen on sitten rentouttavaa puuhaa. Se on niin vanhanaikaista, että tuntuu kuin aika pysähtyisi. Kun valot salissa sammuvat ja elokuvan satumaailma alkaa elää elämäänsä valkokankaalla, ympärillä oleva todellinen maailma häviää ja samalla häviävät huolet ja murheetkin.

Minä istuisin elokuvissa vaikka joka päivä, jos en olisi liian järkevä siihen puuhaan. Ehkä joskus, vähän vanhempana, uskallan ja heittäydyn täysipäiväiseksi elokuvissa kävijäksi. Nykyisin käyn elokuvissa satunnaisesti, sillä eivät vain järkisyyt, vaan myös lähtemisen laiskuus estää usein lähtemästä.

Eilen kävin katsomassa tositapahtumiin perustuvan historiallisen draaman, joka kertoo kuuluisan ranskalaisen kirjailijan, Coletten, tarinan. Colettea näyttelee englantilainen Keira Knightley, ja elokuvan on ohjannut Wash Westmoreland.

Elokuvateatteri Tapio.

Colette on monella tavalla kadehdittavan mielenkiintoinen persoona. 1800-1900 -lukujen taitteessa eläneenä naisena hän on ollut oman aikansa superjulkkis olemalla avoimen rohkeasti sellainen kuin on. Ajatteleva, alistumaton ja luova oman tiensä kulkija, biseksuaalikin. 

"Kyseessä on kuvaus hyvin aikaansa edellä olevasta naisesta, joka särki patriarkaalisen maailman kahleita ravisuttaen jopa näennäisen edistyksellistä Pariisia", kirjoittaa Timo Alho Kouvolan Sanomissa.

Nykyaikana meitä eivät Coletten kaltaiset naiset enää hätkäytä, mutta hänen tarinansa sopii silti vahvistamaan käsityksiämme vapaasta naiseudesta ja naisen oikeudesta seksuaalisuuteensa. Se myös muistuttaa siitä, että on sitä eletty ennenkin ja ettei ihmisten erilaisuus ole vain tämän päivän keksintö.

Colette on rohkaiseva esimerkki siitä, ettei toisten odotuksia ja ympäristön ahtaita normisääntöjä niin kauhean vakavasti tarvitse ottaa, kunhan ei ketään elämäntavallaan vahingoita. Elokuvassa Coletten radikaalius ja omapäisyys eivät silti mitenkään erityisesti korostu, sillä hänen lähipiirinsä näyttää elävän samalla tavoin. Suuria tunnekuohuja ei nähdä eikä tulisia taistelujakaan. Tarina etenee rauhallisesti, ja tilanteet ja tapahtumat kuvataan hillitysti, mikä onkin kiehtovaa nykyajan nopeatempoisten räiskimisten vastapainoksi.

Romanttista feminismiä, rohkeaa naisellisuutta ja itsellistä luovuutta, sitä minulle jäi tästä elokuvasta päällimmäiseksi mieleen.

...

🌼🌼🌼

Kommentteja ilomielin vastaanotetaan.

Kiva kun käväisit, tulethan pian uudestaan.


🌼🌼🌼

...



tiistai 11. joulukuuta 2018

Tiskaakohan Melania koskaan?

Vähän vaan muokkasin 😁.
Tiskikonetta tuossa äsken täyttäessäni tuli mieleen, että mitenkähän mahtaa Melania Trumpilla olla keittiö järjestyksessä. Laittaakohan hän astiat heti koneeseen vai jättääkö pöydille lojumaan ja haisemaan?

Onko hänellä edes keittiötä?

Ei Melanian elämä minua niin paljon kiinnosta, että ryhtyisin tosissani ottamaan selvää hänen ravinnonhankkimissysteemeistään, mietinpä vain, miten erilaista elämää me elämme. Minä täällä Suomen perukoilla, hän siellä suuren maailman keskiössä, minä tavallinen pienen maan tallukka, hän suuren maan maailmanluokan rikas kaunotar.

Melanialla on kauneutta ja rikkautta yltäkyllin. Ja kauneus ja rikkaus on hieno yhdistelmä. Minua se kiehtoo jo pelkkänä ajatuksena. Ajatuksen tasolle se minun kohdallani ikävä kyllä jääkin.

Mutta joskus kun näen televisiossa Melanian tyylikkäästi Manhattanin 721 Fifth Avenuen kohdalla limusiinista nousemasta, niillä aivan mahdottoman korkeilla piikkikoroillaan, minä kuvittelen, miten hän siitä kohta kotiinsa hissillä hurautettuaan ja keittiöön mochalattelle kiirehdittyään huomauttaa Donaldille likaisista astioista tiskipöydällä.

Jos siis hänellä on keittiö.

Ei Melanialla varmaankaan ole keittiötä, eikä hän varmaan tee kotitöitäkään. Ei edes huvikseen. En usko. Ei kukaan tee kotitöitä, jos on niin rikas.

Kyllä minä ainakin osaisin olla mitään kotitöitä tekemättä,  jos minulla olisi niin paljon rahaa. Jos olisin yhtä rikas kuin Melania, minä keksisin helposti monta muuta tekemistä kuin tiskikoneen täyttämistä ja pöydän siistimistä. Niin luulen, että keksii Melaniakin.

...

🌼🌼🌼

Kommentteja ilomielin vastaanotetaan.

Kiva kun käväisit, tulethan pian uudestaan.


🌼🌼🌼

maanantai 10. joulukuuta 2018

Vanheneminen tekee kipeää

Olen yrittänyt suhtautua myönteisesti hyvää vauhtia etenevään vanhenemiseeni, mutta on se vaikeaa.

Mitä vanhempi tonttu, sitä arvostetumpi.
Toisinaan se onnistuu, toisinaan ei. Omaa ikääntymistä ei niin vain olekaan mukava katsella.

Ensinnäkin se hävettää, sillä Suomessa vanhuus on ikävä asia, jota pitää piilotella loppuun asti. Toiseksi se harmittaa, sillä sen myötä tulee vaikeaksi saada töitä. Kolmanneksi se pelottaa, koska en voi tietää, minkälaista kohtelua osakseni saan sitten, kun oma pää tai keho ei enää ilman apua toimi. Ja vielä se viimeinen, se josta meillä ei ollenkaan puhuta: kuoleminen. Elämän loppumisen tajuaminen on hirvittävää.

Toiselta puolelta katsottuna vanhenemisen voi silti nähdä myös iloisena asiana. Se antaa viisautta, rauhallisuutta ja varmuutta. Se auttaa elämään rennommin ja stressaamatta. Se opettaa näkemään elämän merkityksen sekä myös sen merkityksettömyyden. Se hoputtaa elämään itselle sopivaa, omaa elämää, ja etsimään syvempiä kokemuksia - sen ajan, minkä tässä vielä ehtii.

Tosiasiassa en haluaisi pohtia vanhenemista lainkaan, mutta kun se päässä pyörii, niin itselleni rehellisenä ihmisenä minä aika ajoin sitä pohdin. Luulen, että minun on pohdittava sitä niin kauan, kunnes se ei enää  tee kipeää. Luulen, että lopulta jossain vaiheessa vanhuutta minä sen vielä tulen kohtalokseni täysin hyväksymään.

Luulen myös, että hyväksyminen olisi minulle helpompaa, jos kulttuurimme yhtään arvostaisi vanhuutta. Edes myötätunnosta, edes siitä syystä, että meillä vanhoilla on enää niin vähän aikaa jäljellä. Jos ei elämänkokemuksen tuoman viisauden vuoksi, niin edes myötätunnon vuoksi olisi hienoa, jos meitä kohdeltaisiin arvokkaasti ja kunnioittavasti.

Mutta ei, ei Suomessa. Ehkä muutankin Thaimaahan, siellä kuulemma vanhoja vielä oikeasti kunnioitetaan. Siellä olisi lämmintäkin, eikä vain ilmastollisesti, vaan myös sosiaalisesti. Olisiko se hyvä ratkaisu, mitä mieltä olet? Vai olisiko suomalaisessa kulttuurissa vielä jotain tehtävissä? Vai onko vika sittenkin vain omassa asenteessani?


...

🌼🌼🌼

Kommentteja ilomielin vastaanotetaan.

Kiva kun käväisit, tulethan pian uudestaan.


🌼🌼🌼



sunnuntai 9. joulukuuta 2018

Rauhoittava päiväkävely viikonlopun päätteeksi

Pyhäselkä tänään noin klo 10.

Pitkä viikonloppuvapaani huipentui tänään pitkään päiväkävelyyn. Jo toisen kerran tällä viikolla kävelin järvelle, mutta nyt otin karvaturrin mukaan. Ajattelin, että käännyn takaisin, jos se ei näytä jaksavan, mutta onneksi se on ihan mahdottoman perso herkuille, joten niillä houkutellen sen saa tekemään mitä vain.

Vaan osaa se olla itsepäinenkin. Jos se päättää seisoa, se seisoo. Vaikka keskellä ajotietä. Ja jos en pidä varaani, se nykäisee itsensä vapaaksi pannasta ja näyttää, mihin suuntaan nenä pannaan. Namien avulla näistä puuskista hyvin selvitään, ei siinä mitään, mutta sen verran yllätysjarrutukset haittaavat minun rentoutumistani, että harvoin näille pitkille lenkeille otan enää koiraa mukaan.

Tähän emäntä minut komensi. 


Rannassa komensin turrukan saunan terassille lepäämään, ja siihen se heti asettui, kun huomasi, että minä kuvaan. Se on oppinut, että kun on kännykkä kuvausasennossa, silloin ei takuulla liikuta hetkeen minnekään. Minusta näytti, että se jopa nautti, kun sai rauhassa haistella tuulen tuoksuja.

Taivas oli raskaassa pilvessä ja tuuli melko voimakasta. Mahtava tunnelma oli. Sopivasti rauhoittava.

Minä tykkään kylmästä, tuulisesta ja pilvisestä säästä. Nyt kun on icebugitkin, niin ei estä huonokaan keli ulkona liikkumasta. Paitsi jos tuulee niin, että lähden lentoon, mutta tänään se ei ollut lähelläkään.

Nyt sitten pitäisi jaksaa suuntautua huomiseen työhön.
Mikä lie, kun ei yhtään huvittaisi. Pakkasin kyllä laukun jo ja tarkistin almanakasta, minne minun on ensimmäisenä aamulla mentävä ja mihin aikaan. Hyvin valmistautumalla selviän aamusta helpolla, siksi laitan vaatteetkin illalla valmiiksi. Aamulla sitten vain pujottaudun työkolttuun, heitän kassin olalle ja eikun menoksi.

Eiköhän se työviikko siitä ala omalla painollaan, ja kohtahan on jo ensi viikonloppu ja pääsen taas kävelylle. Uusilla icebugeillani.

Hämärä maisema rauhoittaa.
Rentoa viikon alkua!


...

🌼🌼🌼

 Kommentteja ilomielin vastaanotetaan.

Kiva kun käväisit, tulethan pian uudestaan.


🌼🌼🌼


...

perjantai 7. joulukuuta 2018

Liukkautta uhmaten


Liikkumaan on päästävä liukkaallakin.

Pitkän pimeän syksyn jälkeen saatiin vihdoin lunta ja maisema valaistui, niin että myös iltaulkoilu onnistuu helpommin. Vaan ei tälläkään kertaa niin hyvää, ettei jotain ikävääkin siinä sivussa.

Eikös se niin mene, se elämän arkinen totuus, että mikään ei ole täydellistä. Aina on jotain, mikä vähän hankaa vastaan. Liian helpolla ei ihmisen pidä päästä, ei edes ulkoilussa, ei varsinkaan talvikävelyssä.

Liikunnassa pitää olla aina oikeat varusteet, jotta se sujuu, mutta talvikeli asettaa varusteille aivan erityiset vaatimukset. Kun on lunta, on usein myös jäätä, ja sitä on varottava. Talvitiet ovat petollisia, sillä jää ei aina näy. Joka askeleella on oltava tarkkana. Ja vaikka jää ei olisi sitä pahinta jalat heti alta -lajia, vähempikin riittää hankaloittamaan liikkumista.

Eilisaamun pitkän kävelylenkin jälkeen sain jo huomata, miten paljon jäisellä tiellä kulkeminen vaikuttaa koko kehoon. Tänään oli alaselkä kuin olisin selkääni saanut. Lihakset jännittyvät väkisinkin, kun ilman piikkejä kävelee, vaikka se ei kävellessä siltä tuntuisikaan, ja viimeistään seuraavana päivänä sen myös huomaa.

Minun oli pakko myöntää, että tarvitsen ne piikit taas. Vanhat, kenkien pohjaan asetettavat piikkiremmit olin käyttänyt loppuun viime talvena, ja koska ne eivät olleet kovin hyvä ratkaisu, päätin nyt ostaa tilalle kokonaan toisenlaiset systeemit. Käytin siis osan vapaapäivääni kenkäostoksiin.

Liukkaan kelin henkivakuutus. Icebugit.

Nämä ovat kalliit, eikä lesti ole minulle paras mahdollinen, mutta näillä kävellessä en liukastele, eikä kipeydy selkä.

Kävin jo muutaman kilometrin kokeilemassa ja löysin keskeltä metsää hienot venyttelyohjeet. Lenkkipolun varteen pystytetyssä taulussa muistutetaan meitä lenkilläkin höseltäjiä, että tärkeintä on unohtaa kiire ja keskittyä hengitykseen ja kuuntelemaan kehon tuntemuksia.

Niin minä sitten tein. Ja olisin minä niin tehnyt ilman ohjeitakin 😊.

Nyt toivon vain, että uudet kengät mukautuvat nopeasti jalkojeni moniin pikku muotoihin ja vaatimuksiin.
Metsäjoogaa malliksi kiireisille.

Rentoa ulkoilumieltä sinullekin!


...

🌼🌼🌼

Kiva kun vierailit blogissani. 

Tulethan pian uudestaan.

🌼🌼🌼





torstai 6. joulukuuta 2018

Itsenäisyyspäivän kävelyllä


Tänään heti aikaisin aamusta lähdin pitkästä aikaa rauhassa ulos. En siis ottanut koiraa mukaan niin kuin tavallisesti. Minun oli päästävä kävelylle ihan vain itseni seurassa.


Ajattelin, että teen itsenäisyyspäiväkävelyn, kun en osallistu mihinkään marsseihin, saati iltapukujuhliin. Suunnittelin pitkän, parin tunnin lenkin Pyhäselän rannan kautta koukaten ja takaisin. Aika reippaasti pystyin kävelemään, vaikka eilen sulanut lumi oli yön aikana jäätynyt tienpintaan liukkaan muhkuraiseksi.


Tuulenviimakin oli todella jäätävä, mutta se ei minua haitannut, sillä olin topannut itseni paksuksi. Ainoa puute oli, ettei minulla vielä ole piikkipohjaisia kenkiä, mutta varovasti tien reunaa kävellen selvisin liukastumatta.



Taivas oli paksussa pilvessä, ja se sopi rauhaa kaipaavaan mielentilaani paremmin kuin hyvin. Mitään muuta en juuri nyt kaipaa kuin levollista oloa ilman mitään tekemistä. 



Vanhan rantasaunan seinänvierellä oli tuulensuojainen paikka, jossa kävin kuvaamisen lomassa lämmittelemässä. Ihastuin saunan uudeksi maalattuun oveen.


Aika erikoinen väri siihen oli valittu, mutta on se hieno.

Sehän on ihan joulun väri.



Nyt on virkistynyt ja rento fiilis aloittaa itsenäisyyspäivän juhlinta.

Hyvää ja rauhallista itsenäisyyspäivää sinullekin!


...



🌼🌼🌼

Kiva kun vierailit blogissani. 

Tulethan pian uudestaan.

🌼🌼🌼

keskiviikko 5. joulukuuta 2018

Ristiriitaisia tunnelmia


Joulu lähestyy ja minä tonttuilen innolla mukana. Suunnittelen kuusen ja joulukukan hankintaa ja mietin kinkun ja suklaakonvehtien laatua ja odotan vain, että pääsen sohvalle konvehti suussa kuusen tuoksuun lekottelemaan.

Samalla odotan syksyisen työurakan päättymistä ja jälleen kerran uuden ajanjakson alkamista. Jouluun loppuu tämänkertainen työpestini, ja se saa minut hämmennyksiin.

Mielessä pyörii kysymys, mitä minä sitten teen, kun en enää ole töissä. Mikä merkitys minulla on, jos en kuulu työtätekevään porukkaan?

Töissä käydessä se on niin selvää, ettei sitä tule ajatelleeksi, mutta ilman työpaikkaa on keksittävä jotain muuta, minkä kokee omaksi paikakseen. On mukava olla joku jossakin mieluummin kuin ei kukaan ei missään.

Jonkilaisen työpanoksen tahtoisin myös vielä yhteiseen kekoon antaa. Siis jonkinlaisen, ei tehokkuusmittareilla mitattua superkiirestressipanosta, josta ei jää kuin väsymys päälle. Ei sellaiseen tekemiseen ole järkevää enää tässä iässä ryhtyä. Nyt pitäisi löytää jotain muuta.

Mukavaa! Rentoa! Luovaa! Sellaista tekemistä, jossa ei väsy liikaa, josta saa iloa sekä itse että toiset.

Mikä ihme voisi olla sellaista tekemistä? Minun mielikuvitukseni ei keksi mitään. Ei minun osaamisellani, ei ainakaan palkallisena. 

Vai ehkä sittenkin? Tämän syksyinen työkeikka on antanut minulle niin paljon mielenvirkeyttä, että ehkä sittenkin keksin jotain.

Sitä ennen on kuitenkin joulu ja sen odotus. Jouluna pidetään taukoa tekemisestä ja ajattelemisestakin, nyt vain odotetaan, luvan kanssa. Että asiat järjestyvät.

...

Onko sinulla ollut elämänjaksoja, jolloin olet ollut vailla mielekästä tekemistä?

...

🌼🌼🌼

Kiva kun vierailit blogissani. 

Tulethan pian uudestaan.

🌼🌼🌼

...

tiistai 4. joulukuuta 2018

Joulumieltä ja vähän -haikeuttakin


Mistähän johtuu tämä outo muutos asenteessani. Olen niin innoissani joulun odotuksesta, että itsekin ihmettelen. Tämä ei ole minulle normaalia.

Sen jälkeen, kun lapset kasvoivat ulos joulun taikamaailmasta, en ole jouluihin paljonkaan panostanut. Viime tipassa olen ostanut kaupasta tai joulumyyjäisistä ruoat ja leivonnaiset, silittänyt jouluisen pöytäliinan ja nostanut kynttelikön pöydälle, ja siinä se on ollut, minun jouluni. Tarkemmin sanottuna myös mieheni joulu, sillä hän ei senkään vertaa ole joulua rakennellut.

Jo aikaa sitten lakkasin joulusiivoilemasta, leipomasta ja paistamasta. Enkä niihin puuhiin ryhdy tänäkään vuonna. Tässä on nyt kysymys enemmän mielentilasta kuin tekemisestä: minua tontuttaa. Päässä hyrisee joulumieli.

Samanaikaisesti mielessä on myös hiven haikeutta. Joulunaika on niin muistoja täynnä. Ihanat perhejoulut, jolloin lapset olivat pieniä, ja ne joulut, jolloin mukana olivat myös omat vanhempani, niitä en koskaan saa takaisin. Miten äkkiä jokainen joulu on muisto vain.

Alut ja loput kulkevat käsi kädessä, sille ei voi mitään, on vain elettävä, jokainen hetki. Siksi en yhtään harmittele tätä  - minulle outoa - tonttumieltäni, päinvastoin. Eikä se ole yhtään liian aikaisin alkanut. 

Joulunodotuksen satutunnelma pitää minut hyvällä tuulella, kun ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni ymmärrän, että voin vain nauttia siitä. Minun ei tarvitse mitään muuta.

...

🌼🌼🌼

Kiva kun vierailit blogissani. 

Tulethan pian uudestaan.

🌼🌼🌼

maanantai 3. joulukuuta 2018

Veto vähenee

Yllätysvalo sunnuntain iltametsässä.

Sitä mukaa kuin joululoman aika lähenee, huomaan, että minussa veto vähenee. Olo on kuin lapsena muinoin, niin kärsimättömästi odotan vapaalle heittäytymistä.


Työssäkäynnin yksi hyvä puolihan ovat lomat. Oikeastaan vain työssäkäydessä voi tuntea loma-ajan sellaisena kuin se oikeasti on: työnteon vastakohtana, aikana, jolloin ei tarvitse ajatella kellon- eikä kalenterintarkkuudella, ei tarvitse illalla valmistautua aamun tehtäviin eikä pitkin päivää sopeutua yllättäviin muutoksiin.

Loman odotus on ihanaa juuri silloin, kun on työstä väsynyt eikä työttömyydestä väsynyt, minkä väsymyksen lajin tunnen myös hyvin.

Kun olen koko syksyn perehdyttänyt itseni uusiin haasteisiin ja niistä selvinnyt, tuntuu hyvältä ajatella lomaa ansaittuna taukona jatkuvasta aivojen infopommituksesta.




Leppoisaa joulukuuta sinulle!

Alkanut joulukuu on minulle pitkästä aikaa oikea joulukuu, rauhan ja levon kuukausi, jolloin on lupa pikku hiljaa laskeutua kotoiseen peiton alla torkkumiseen. Joulukoristeilla ja -valoilla pidän yllä hyvää joulunodotusmieltäni ja otan tästä ajasta kaiken jännittävän mukavan irti.

Siksi ei tule postauksiini nyt senkään vertaan ajatusta kuin tähän asti. Mutta tonttukuvia lupaan jatkossakin.



...

🌼🌼🌼

Kiva kun vierailit blogissani. 

Tulethan pian uudestaan.

🌼🌼🌼






lauantai 1. joulukuuta 2018

Viikon varrelta: pieniä arkisia iloja


Kulunut viikko on ollut tylsän tapahtumaton. Mutta tapahtumattomuudessakin on usein asioita, jotka tuovat iloa arkeen, ja niitä löytyy tältäkin viikolta, kun oikein suurennuslasin kanssa niitä etsin.




Elän yleensäkin hyvin vaatimatonta elämää enkä osaa kaivata isoja elämyksiä.

Ehkä niiden aika tulee joskus, mutta toistaiseksi olen jo vuosien ajan tyytynyt siihen, mitä lähin ympäristö eteen tuo. Tällä viikolla vaihtui marraskuu joulukuuksi, ja jo hyvissä ajoin ennen kuun vaihdetta asetteli mies esille partiolaisilta ostamansa joulukalenterin, josta tänään tietenkin aukaistiin ensimmäinen luukku.

Kun mies noin lapsen innolla aloitti joulunsa odotuksen, innostuin minäkin penkomaan komerosta vanhoja joulukoristeita.



Joista hellyttävin on tämä suloinen pikku ukko.




Kun on minullakin vielä hippunen jäljellä lapsenmieltä, niin ukossa vaihtuvat värit saavat minut nopeasti joulun satumaiseen tunnelmaan.

Myös pihavalot, jotka olohuoneen ikkunan takana pimeässä tuikkivat, tuovat satujen taikaa arjen keskelle.



Oli viikossa myös yksi tavallista isompi ilon lähde. Pitkän harkinnan jälkeen hankittiin vihdoin uusi taulu, joka nyt koristaa miehen työnurkkausta olohuoneessa.
Hopeakehykset.


Taulu on pohjoiskarjalaisen taiteilija Arja Valkonen-Goldblattin Unohduksen kirja, jossa ostettaessa oli messinkikehykset, joihin minun silmäni eivät millään tottuneet, joten vaihdatin tilalle hopeanväriset.


Kultakehykset.

Kehysten valinta on yllättävän vaativaa puuhaa, niin paljon niillä voi vaikuttaa taulun ilmeeseen. Enkä ole täysin varma tuosta lopputuloksesta vieläkään, mutta minusta kokonaisuus näyttää nyt paremmalta.




Kullanväriset messinkikehykset muistuttivat minua liikaa seitsemän-kahdeksankymmentäluvuista, jolloin oli sängyissä ja olohuoneen pöydissäkin messinkinuppeja, jotka olivat silloin niin olevinaan arvokkaan hienostuneita.

Messinki näyttää näissä kuvissa oikeastaan aika hyvältä, koska se sopii niin hyvin taulun väreihin, mutta luonnossa se teki minun mielestäni taulusta halvan näköisen. Vaan ei sen puoleen, makuasioita ne ovat taulujen kehyksetkin. Pääasia kuitenkin, että itseä miellyttää, ja jos pitemmän päälle ei miellytäkään, niin vaihdettua ne aina saa.


Jouluiseen tunnelmaan on siis siirrytty, ja koti ja samalla mieli ovat saaneet ilokseen pieniä väripilkkuja ja yhden pysyvänkin kaunistuksen, joten viikonlopun hyggeilyyn on kiva ryhtyä.


Vai onkohan hyggeily jo pois muodista? 

Taitaa olla nykyisin nikseily sitä, mitä väsynyt ihminen viikonlopuista kaipaa. 

Se on sitä, mitä luonnossa useimmat eläimet enimmäkseen tekevät, eli ei mitään tekemistä. 

Silloin vain haukotellaan ja lekotellaan. Ihan laiskana. Korkeintaan otetaan eväskippo syliin, jos jaksetaan, ja napsitaan herkkuja.

...

🌼🌼🌼

Kiva kun vierailit blogissani. 

Tulethan pian uudestaan.

🌼🌼🌼

torstai 29. marraskuuta 2018

Kivuton kirjoitusnurkkaus



Pienessä olohuoneessa ei ole tilaa kahdelle, jos toinen laulaa hoilottaa ja toinen yrittää kirjoittaa. Jotenkin se ei vain onnistu yhtäaikaa.

Koska miehen mekastusvehkeet ovat olohuoneessa, minä yleensä - joustavana asuintoverina - pakenen läppärin kanssa keittiön oven taakse, mikä järjestely toimisi hyvin, jollen minä saisi niskaani kipeäksi keittiönpöydän ääressä kyhjöttäessäni.

Pari päivää sitten keksin idean. Se oli niin järkevä, että ihmettelin, miksen ollut sitä aiemmin tajunnut.

Meillä näet on olohuoneen nurkassa pieni rottinkituoli, joka on kevyt ja helppo liikutella tarpeen mukaan paikasta toiseen, ja ajattelin, että kokeilen sitä.

Otin ja kannoin tuolin makuuhuoneeseen, sain sen sopimaan sängyn ja vaatelaatikon väliin ja rakentelin itselleni kodikkaan mukavan kirjoitusnurkkauksen. Tunnelmavalaistus ja nalle ja kaikki, kuten kuvasta näkyy.

Tässä  tuolissa saan selkää tukevan asennon ja läppäri pysyy sylissä kepeästi, ja kun käsivarret lepäävät käsinojien varassa, niskakin rentoutuu. Kaikin puolin paljon parempi kuin keittiön kova ympäristö.

Nyt voi mies mekastaa olohuoneessa kaikessa rauhassaan, kun minä naputtelen juttujani omassa pesässäni. Ja taas saatiin järjestykseen yksi monista yhteiselon haasteista, joita viidenkymmenenkahdeksan neliön kaksiossa kahdelle asukkaalle aina silloin tällöin eteen tulee.


...

🌼🌼🌼

Kiva kun vierailit blogissani. 

Tulethan pian uudestaan.

🌼🌼🌼





keskiviikko 28. marraskuuta 2018

Miltähän sitä oikeasti näyttäisi?



Vaatteet on mun aatteet, laulaa Maukka Perusjätkä, mikä tuli mieleen, kun huomasin Kaisa Aleniuksen jutun siitä, että Aikuiset eivät kehtaa pukeutua niin kuin haluavat.

Jos Maukka on oikeassa, niin kuin luulen, minun päässäni liikkuu pelkkää tylsää harmautta, paria sinapinkeltaista väripilkkua lukuunottamatta. Kun vaatekaappiani tuossa vähän pengoin, tein nopeasti päätelmän, että minä olen loistoesimerkki siitä, kuinka nainen hukkuu massaan.

Minua ei erota väkijoukosta edes piposta, joka takuuvarmasti on harmaa, niin kuin olen jo aiemmin paljastanut. Ainoa väri minussa on punainen huulipuna, jota sitäkin on hyvin nuukasti, sillä huuleni ovat ohuet. Eikä sitäkään aina ole, kun en jaksa sitä huuliin jatkuvasti sutia.

Olisiko mitään tehtävissä? Jos siis haluaisin ulkoisestikin näyttää siltä, mitä sisäisesti omasta mielestäni olen. Räiskähtelevä ärripurri, näsäviisas mukahumoristi ja kriittisesti passiivinen maailmanparantaja.

Jos olisi, olisi siinä tehtävää. 

Tuossa poseerauskuvassa on se värikkäin pusero, jonka tällä hetkellä omistan. Sinapinkeltainen sopii ihonväriin, ja kun oikein silmin katsoo, sopii se helposti kiukkuiseen luonteeseenkin. Lisäksi minusta tuntuu, että sinapinsiemenen lisäksi puserossa on siemen myös muutokseen. On se nimittäin mielenkiintoista itsellekin nähdä, miltä sitä oikeasti näyttäisi. Sitä on pakko uskaltaa kokeilla.


...

🌼🌼🌼

Kiva kun vierailit blogissani. 

Tulethan pian uudestaan.

🌼🌼🌼





tiistai 27. marraskuuta 2018

Jumijumijumi

Jo aamuyöstä se alkaa.
Tässä taas istun, jumitan käppyrässä. Niska vinossa naputan naputan ja valitan valitan.

Miksi minä kökötän koneen ääressä, jos se tekee kipeää? Miksi en ota joogamattoa ja venyttele lihaksia kuntoon?


Siksi, että silloin pitäisi lopettaa naputus, irrottaa sormet läppäristä, nousta tuolilta, kävellä kamariin ja avata komeron ovi, kumartua alahyllylle, ottaa matto, viedä se olkkariin ja levittää lattialle, asettua makuulle ja alkaa hommiin.


Siksi että minä olen hölmö.

...

🌼🌼🌼

Kiva kun vierailit blogissani. 

Tulethan pian uudestaan.

🌼🌼🌼